Oh, What a dream

nämä .... tuolla väleissä ovat vaan omia poistojani. (olisihan ne voinut ottaa pois ilman mitään muttia. Mutta haluan itselleni muiston omista ajatuksistani...)

Kirjoitin jotain, mitä en missään nimessä halua saattaa todellisen maailmani tietoon, joten deletoin. Harmittaa vähän, että tunnistamisen pelossa, joudun sensuroimaan omia ajatuksiani. Tai ei se mitään jos joku hoksaa kuka täällä ajatuksiaan pyörittelee. Nyt on vaan niin, että en ala pelamaan poistetulla asialla venäläistä rulettia.
(joo huono lauserakenne, mutta ajatus kait se tärkein on) Ts. en voi ottaa riskiä, että se poistettuajatus tulisi tämän päiväkirjan kautta tietoisuuteen...

Ääh, en nyt oikeen ossaa...

Olen ollut pari päivää ahdistunut ja ajatukset solmussa. Tänään kuten myös eilen ja toissapäivänä olen käynyt parin tunnin lenkillä ja retkellä tunturissa. Lenkit ja liikunta eivät auttaneet mutta tänään oma pääni auttoi minua:)

Olin laittamassa ruokaa, annoin perunoiden kiehua hiljalleen. Huomasin olevani täysin uuvuksissa fyysisesti ja henkisesti. Kroppa lysähti sohvalle ja nukahdin hetkeksi.

Näin unta, että oli ensi kesä, itkin ja juttelin ja sain kerrottua kaiken mieltäni painaneen ulos. Henkilö jolle avauduin ymmärsi, ei tuominnut. Ei sillä niinkään väliä, mitä unessa tapahtui, vaan sillä ololla mikä siinä oli. Hän antoi minulle anteeksi, ymmärsi ja jollain ihmeellisellä tavalla kaikki oli hyvin. Muutaman minuutin unien jälkeen sisälläni ollut solmu oli poissa.

Vieäkin olen surullinen, mutta sain syötyä, enää ei itketä ja elämä jatkuu. Vaikkakin harmaampana vielä vähän aikaa. Sisällä ollut puristava ja ahdistava tunne lähti, kiitos alitajunnan.

Ilmeisesti silloin kun ihminen ei pysty itse prosessoimaan omia tunteitaan tekee keho tai tämä 'alitajunta' sen sinun puolesta. Ihmeellistä.

Huh ja huh eli huhhuh.

K kävi kylässä, juteltiin ja se kertoi miksei ole näkynyt yms. Helpotti kyllä, mutta toisaalta harmittaa kun sillä on ollut pää täynnä ajatuksia enkä ole voinut auttaa:( Kerroin suunnitelmasta karttaa yksinäisyyttä ja masennusta, itku kurkussa, mutta sain kuitenkin sanottua.

Puhuttiin ja tottakait hän tapansa mukaan alkoi heti analysoimaan:) Ainakin K tietää nyt miten tärkeä sen ystävyys on minulle. Toivottavasti voin korvata joskus sen jotenkin, tai että minusta olisi iloa ja apua hänelle...

nyt idolsin ja dr housen pariin.

a tout a l'heure

Päätin tehdä suunnitelman, ettei kävisi kuten edellisessä blokkauksessa pelkäsin. Pyydän K:ta käymään kylässä edes kerran viikossa / kahdessa. Tavallaan sosialisoimassa minua. Lenkillä, kahvilla... Inhottaan kerjätä jonkun aikaa, mutta kun vaihtoehto on vielä huonompi, niin pakko ottaa riski. Aloitan harrastuksia ja laitan kalenterin niin täyteen etten ehdi olla yksin. Tämä tosin voi tapahtua vasta ensi vuonna.

Onneksi olen itepäinen pässi.

Pari blokia sitten kirjoitin että K vaihtoi kaveria. Nyt on niin että ne seurustelee. Tunnen itseni todella tyhmäksi. En oikein edes tajua. Tiesin kyllä että se oli ihastunut tähän naiseen jo kauan aikaa sitten. Tässä vaiheessa harmittaa oma tyhmyys, kun luulin meitä ystäviksi, mutta jos niin olisi, en varmaan olisi kuullut asiasta viimeisenä. Tunnen itseni todella tyhjäksi ja tyhmäksi, mutta kuitenkin olen onnellinen hänen puolestaan. Elämä on kyllä outoa.

Olisin halunnut kertoa tuosta tk:ssa käynnistä ja että harkitsen meneväni jonkun juttusille.

Onpa outo olo. Tyhjä.

Toivottavsti en lipsahda kovin pahasti aallon pohjaan. Outoa olla onnellinen jonkun puolesta ja silti tuntea näin. Jotenkin nyt tajuan, että ei mun elämässä ole mikään muuttunut. Taas joudun tähän yksinäisyyden kierteesen, jossa ei ole ketään läheistä ystävää tukemassa ja elämässä mukana. Tylsää selvitä arjesta ilman fyysistä henkilöä, joka olisi ystävä ja jolle voisin olla ystävä.

(En nyt muista olenko kirjoittanut mutta liittyen tämän hetkiseen olotilaani.) Opiskellessani minulla ei ollut yhtään kaveria eikä ystävää. Joskus saattoi mennä viikko etten puhunut kenenkään kanssa (useimmiten näin). Joskus kaupan neidille kiitos ja hei. Ei ettenkö olisi yrittänyt, mutta kun saa tarpeeksi monta kertaa tervehdyksiin ja kysymyksiin pitkin nenänvartta menevän katseen ja selänkäännön, niin sitä oppii olemaan itsekseen ja pärjäämän yksinään. Opiskelut veivät onneksi aikaa kuten harrastukset, enkä paremmasta tiennyt. Kuitenkin nyt tiedän kuinka kivaa on kun on ystävä. Ainoastaan (ilmeisesti) omassa päässäni olleen ystävyyden päättyminen ottaa aika lujille. Toivottavasti jaksan.

että tällaista.

Olin reipas ja astelin tk:n. Ensi viikolla ehkä pääsen lääkärin luon näytille, sitten mahdollisesti fysioon. Pääasiasta en uskaltanut kysyä,kun toimistoon änkes joku sairaala-apulaine selaamaan jt kirjaa. harmittaa. Joo ja käski syödä kipulääkettä.

pöh.

Mietin mikä sanonta tämä on... ilmeisesti mua jänistää tai aijon jänistää.hmm pöhköpää. Eli pitäisi mennä terkkarille, mutta musta tuntuu että ei mua mikään vaivaa. Ylensäkään en mene vasta sitten kunei ole muita mahdollisuuksia. Eniten ehkä pelottaa se ettei ne autakaan. Tuntu ihan pössiltä ajatella näin, mutta entäpä jos. Tai jos ne ei jaksakaan kuunnella. Tarkoituksena hoitaa fyysiset vaivat kuntoon ja kysyä josko joku jaksaisi kuunnella että saisin tuon päänikin kondikseen. Lanttumaakarille siis...

ÄSH. K vaihtoi minut mielenkiintoisempaan ystävään, melle molemmille tuttuun. Noh, ei se mitään. Nyt ainakin tajuan. Enkä enää itke perään, ainkaan niin paljon;(

mille se tuntuu
kun ei mitään pelkää?

p.s. lunta :) ihanaa

Luin juuri Pikku Prinssin. Ihana ja oivaltava:) Vai että pitäisi kesyttäjän muistaa huolehtia kesytetystä. kertokaa se sillekin.

Päätin nauttia syysmyrskystä, juoda valkkaria, kuunnella musiikkia. Jos tulee inspis niin ehkä tuo lehtiökin tulee avattua ja raapustettua jotain.

Katsoin eilen idolsia. Witsit se yks oli hyvä! Ilmeisesti pete parkkonen, hyvä biisi. Toivottavasti ne muutkin osaa repästä jatkossa. Ei jaksas kuunnella keskinkertasia balladeja enään.

"Luoksesi untes tiellä
hiipisin, hiljaa niin,
kätkien laulun siellä
kukkasiin.
Katsella saisin
kaunista armastain,
taas katoaisin
suudeltuain. "
- Wecksell

Toisaalta.
Tänään tuli kutsu urheilemaan entiseltä kurssikaverilta. Kiva päästä mukaan:)

Yritin tänään ojentaa kättä ystävääni K:ta johden. Vastasi kyllä viesteihini, mutta todella asiallisesti ja holhoavasti (20 v vanhempi). Itku pääsi kun taas tuli kylmää vettä niskaan. Pitäisi lopettaa tämä masokismi ja jotenkin järjestellä omat ajatukset niin, ettei haittaa vaikka tuntee ittensä petetyksi.

Ehkä jos olisi ystäviä, joiden kanssa pystyisin keskustelemaan asiasta, niin ei tuntuisi niin pahalta. Kuvittelen aina välillä, että joku kysyy minulta jotain K:sta ja sanon että mistäs minä tietäisin ja saisin kerrottua jollekin koko vyyhdin auki.

Eniten harmittaa, että luultavasti K säikähti kun olin aika suorasukainen ja kerroin hänele kaikenlaista itsestäni. (masennus, ystävyytemme tärkeys minulle yms) Nyt tuntuu, että jos olisin ollut hiljaa niin ehkä välit ei olisi näin viralliset ja tavallaan lopulliset. Tai sitten ystävyys olikin yksipuolista, ja kuvittelin liikoja.

Jossittelu on turhaa. Nyt pitäisi pystyä kasvattamaan muurit ja opetella olemaan yksikseen oman elämänsä sankari.

tai jotain.