Yritin tänään ojentaa kättä ystävääni K:ta johden. Vastasi kyllä viesteihini, mutta todella asiallisesti ja holhoavasti (20 v vanhempi). Itku pääsi kun taas tuli kylmää vettä niskaan. Pitäisi lopettaa tämä masokismi ja jotenkin järjestellä omat ajatukset niin, ettei haittaa vaikka tuntee ittensä petetyksi.

Ehkä jos olisi ystäviä, joiden kanssa pystyisin keskustelemaan asiasta, niin ei tuntuisi niin pahalta. Kuvittelen aina välillä, että joku kysyy minulta jotain K:sta ja sanon että mistäs minä tietäisin ja saisin kerrottua jollekin koko vyyhdin auki.

Eniten harmittaa, että luultavasti K säikähti kun olin aika suorasukainen ja kerroin hänele kaikenlaista itsestäni. (masennus, ystävyytemme tärkeys minulle yms) Nyt tuntuu, että jos olisin ollut hiljaa niin ehkä välit ei olisi näin viralliset ja tavallaan lopulliset. Tai sitten ystävyys olikin yksipuolista, ja kuvittelin liikoja.

Jossittelu on turhaa. Nyt pitäisi pystyä kasvattamaan muurit ja opetella olemaan yksikseen oman elämänsä sankari.

tai jotain.