Olen nolla pisteessä. Vieläkin, edelleen. Toivottavasti aina. Iänkaikkisesti. En tahdo liikua tästä mihinkään.
Lääkärinmukaan viaton, mutta täytyy tarkkailla säännöllisesti ja jos tulee muutoksia niin heti takaisin. Mutta siis, että muuttuminen on kuulemma todella epätodennäköistä, vaikka sille pieni mahdollisuus onkin. Ei vaaraa. Ei hätää. Kunhan pidetään silmällä. Varmuuden varalta.
Hermostuttaa. Joudunko nyt tarkkailemaan ja vahtaamaan tätä lopun elämäni, miksi sitä ei oteta pois. Ei kuulemma vaadi vielä toimenpiteitä, niin ei tehdä mitään. Toisaalta, olen helpottunut, koska ajatuskin leikkauksesta tms. saa kylmät väreet selkään.
Positiivisin mielin tästä eteenpäin. Terveenä. Onnellisena.
Tarkkaavaisempana kuin aiemmin.
Viikonloppuna olin Rovaniemellä, kävin mummin ja papan luona, koska en näe heitä taas melkein puoleenvuoteen - lähtevät kylmiä ilmoja pakoon jokaiseksi talveksi Floridan lämpöön.
Oli mukavainen reissu. Tapasin yhden Ritarinkin ja oli ehkä hauskinta pitkästä aikaa.:D
Ja olin kunnon Amorin-apulainenkin. Ritari löysi prinsessansa.;)
Pian on viikonloppu, pian mennään kullan kanssa Kaisaan naistenbileisiin.:)
Hih, kultinen huolehtii Jo Nyt, että mitä päälleen pistää, son höpönen.x)
Olen kotiutunut loistavasti omaan asuntooni. Tuntuu, kuin olisin asunut siellä aina, koko ikäni. Vaikka muutosta on kaksi viikkoa. Kodikas, sellainen se on.:)
Tavarat ja minä olemme löytäneet paikkamme.:)
Asiasta takaisin alkuun... Olen potenut huonoa omaatuntoa, kun synkkänä mietin, että miksi minä, miksi ei joku muu. Minä olen nuori. Minulla on kaikki vielä edessäni. Miksi minä?
Se pyöri mielessäni koko viimeviikon. Ja tunnen, todella tunnen siitä nyt omantunnon pistoksia. Mielessäni pyydän syvästi anteeksi ajatuksiani.
Ja muiden syyttäminen. Miksi muut eivät huomanneet, miksi eivät uskoneet, miksi eivät sanoneet. Niitäkin mietin. Ja, että olen typerä. Sinisilmäinen.
Anteeksi ihan kaikkia jatuksiani.
