tuuli ei tuule

Noniin, palaudun taas tämän blogini ääreen. Viimeisimmän blogaukseni ja tämän uusimman väliin mahtuu tuhat miljoonaa asiaa. Muutto, siivous, järjestelyjä, kokoamista, ystävä, pingviini, 120€, kulta, Mamma mia, vesisade..jne..jne..
Ja kyhmy. Enkä tiedä koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon.

Voisin kai sanoa, niinkuin aina ennenkin - minulla on huono tuuri. Olen epäonnisempi kuin Aku Ankka. Ja luulen/tiedän, että jos jostain saan olla onnellinen, niin sitä seuraa 100% varmasti epäonni.

Huomenna lääkäriin. Sain kiire-tapaus-ajan. Pelottaa. Ja itkettää. Tahdon nojata niihin sanoihin, että se ei ole mitään pahaa, painaa pääni niiden sanojen pehmeään tyynyyn. Luottaa kullan käsiin, kun hän sanoo, ettei se ole varmasti vakavaa, kun hän silittää miuta ja lupaa rakastaa.

Sanovat, että en saa murehtia, ennenkuin tuloksia on saatu ja tiedetään mistä on kyse. Helppo sanoa.

Helppo sanoa!

Kun löydän itsestäni jotain mikä minuun ei kuulu, ja saan kuulla puhelimesta naisäänen sanovan "tavallisia aikoja on kolmen viikon päässä, mutta tämä ei kyllä voi odottaa sinne - tule..."
Ja vihaan itseäni, kun mietin, miksi en ole luottanut vaistooni jo puoli vuotta sitten. Miksi minä olen tuudittanut itseäni siinä "höpöhöpö, älä mieti tuollaisia", -kehdossa - piilouduin sen taakse. Hymyilin ja pohdin, että olen typerä, vainoharhainen. Nimesin jokaisen muun oikeaksi. Ja vääräksi sen mihin luotan kaikista eniten, itseni.

Vuorokauden kuluttua tiedän enemmän. Olo on jotenkin utopistinen. Enää ei itketä. En itkenyt, vaikka kultakin lähti aamulla pois. Ei tunnu enää edes surulliselta. Tuntuu vahvalta, vaikka luulin jo hajonneeni atomeiksi.
Otetaan vastaan mitä annetaan. Olen pisteessä nolla.

Huomenna liikahdan joko suuntaan -1 tai +1.

"kaiketi taivas vielä kestää
pilvet jo luin, ei sadetta voi estää"
-Liisa Akimof