Tänä kesänä (2019) on muisteltu Stonewallin mellakoita ja modernin homoliikkeen syntyä 50 vuotta sitten. Eurooppalainen homoliike syntyi kuitenkin jo yli 100 sitten ja koki kukoistusajan Weimarin tasavallassa vuosina 1919-1932. Osa 1
Historioitsija Robert Beachy kuvaa kirjassaan Gay Berlin: Birthplace of a Modern Identity (New York 2014), miten moderni homoidentiteetti syntyi Berliinissä jo keisariaikana, siis ennen vuotta 1918. Siellä syntyi alakulttuuri, jossa oli vahva homo-itsetunto. Spiegel-lehdessä vuodelta 2015 kuvataan kirjailija Octave Mirbeaun matkaa Berliiniin 1900-luvun alussa. Keisarina oli Wilhelm II. Jo silloin näkyi merkkejä siitä, että Berliinistä tulee maailman seksiturismin ja miesprostsituution keskus. Se vaihe tuli Weimarin tasavallan aikaan. Keisarin aikaan siellä näki monenlaisia seksuaalisia ”poikkeavuuksia” ja sinne tungeksivat myös psykiatrit, seksuaalitieteilijät, journalistit ja kirjailijat. Berliini oli ehkä valistunein ja vapaamielisin kaikista maailman metropoleista – keskellä ankaraa preussilaisuutta. Siitä alkoi pitkä vapautusliike, joka vasta nykyhetkellä on päässyt päämääriinsä homo- ja heterosuhteiden tasa-arvona.
Siihen aikaan Berliinissä merkittäviä vieraita kuljetettiin kiertokäynneillä homojen tapaamispaikkoihin. Spiegel-lehti kertoo, miten ruotsalainen August Strindberg pääsi helmikuussa 1893 ”perverssien” naamiaisiin. Siellä miehet tanssivat miesten kanssa ja naisiksi pukeutuneilla oli viikset ja nenän päällä brillit. Strindbergille se oli vastenmielistä.
Homoalakulttuuria oli myös Lontoossa ja Pariisissa. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä radioluennassa saa Pariisin homoelämästä kouriintuntuvia vihjeitä. Berliinissä erityistä oli se, että kaikki oli hyvin avointa. Voi käydä katsomassa, voi dokumentoida ja saa jopa viranomaisten apua. Suomalainen jääkäriliikkeen olennainen johtohahmo Fritz Wetterhoff muutti Suomesta Berliiniin vuonna 1913, ja hän saavutti siellä vakiintuneen aseman Suomen ja suomalaisten edustajana. Hänellä oli suhteita valtiollisesti merkittäviin piireihin, ja yksi selitys tai paremminkin oletus on hänen homoseksuaalisuutensa. Vallan ylimmällä tasolla eli keisarin lähipiirissä oli vaikutusvaltaisia homoja. Fritz Wetterhoff pystyi uskomattoman tehokkaasti pääsemään kosketuksiin korkea-arvoisten armeijan edustajien kanssa ja hän kyläili hyvin vaikutusvaltaisissa piireissä. Hän hoiteli asiat niin, että jääkärit pääsivät Saksaan koulutettaviksi. Koti-Suomessa häneen suhtauduttiin homona hyvin penseästi. Erityisen kielteinen oli ”vanha koulumies” Adolf von Bonsdorff, joka ei hyväksynyt sitä, että homo hoitaisi isänmaallisen nuorison jääkäriksi kouluttamis -asiaa. (ks. Olof Enckell: Jääkärien tarina 1956).
Berliinissä oli jo 1900-luvun alussa skandaalilehdistöä ja homoutta käytettiin lyömäaseena poliittisissa taisteluissa. Keisarin lähipiiristä syntyi ns. Eulenburg-skandaali. Pahantahtoinen journalisti Maximilian Harden artikkelisarjassaan vihjaili keisarin ympärillä häärivistä homoista ja mainitsi erityisesti Philipp Fürst zu Eulenburgin yhtenä keisarin seurapiirin jäsenenä. Ulkomaita myöten saksalaisia alettiin pilkata homoudesta (”saksalainen pahe”, ”berlinese”) samalla tavalla kuin meillä pitkään vitsailtiin ruotsalaisista.
”Toisenlainen Berliini” syntyi vuosien 1867-1933 välillä. Alkuosa oli keisariaikaa, loppuosa Weimarin tasavallan aikaa. Historioitsija Robert Beachyn johtopäätös on, että seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva identiteetti oli saksalainen tai tarkemmin berliiniläinen ilmiö. Homoseksuaalinen identiteetti on suoraan sanottuna saksalaisten aikaansaannos. Ensi kertaa se mainittiin kirjoitetussa pamfletissa vuonna 1869 – siis tasan 150 vuotta sitten. Pamfletti kritisoi sen ajan homolakeja eli sodomialakeja. Myöhemmin seksuaalinen identiteetti on tunnustettu seksuaalitutkijoiden ja lääkäreiden keskuudessa. ”Homo”-sana ja sen saksalainen versio ”schwul” ovat menettäneet negatiivista sävyään, kun homot ovat itse alkaneet kutsua itseään homoiksi.
Poliisin ongelmaksi muodostui, että laki kielsi homoseksuaalisen kontaktin mutta ei homopersoonaa tai homoidentiteettiä. Berliinin baarit ja yökerhot voivat jatkaa toimintaansa, ja poliisi ”sieti” niitä. Homokulttuuri laajeni ja laajeni.
Ensimmäinen järjestäytynyt ryhmä oli Magnus Hirschfeldin perustama ”Tieteellis-humanitaarinen komitea”. Se perustettiin vuonna 1897. Se oli maailman ensimmäinen ”homoliike”. Magnus Hirschfeld perusti oman Seksuaalitieteiden Instituutin 7. heinäkuuta 1919, siis jokseenkin tasan 100 vuotta sitten. Se toimi homojen ja lesbojen kokoontumispaikkana ja tutkimuskeskuksena. Mm. edellä mainittu Fritz Wetterhoff kävi sielllä kertomassa vuosisadan alun homoelämästä Helsingissä. Kertomus on osana laajaa julkaisua. Instituutti sijaitsi siinä, missä nykyään on koverakattoinen Haus der Kulturen der Welt.
Spiegel-lehti kertoo, että Magnus Hirschfeld eli kumppaninsa kanssa ja hän ymmärsi, ettei homous ole rikos, synti eikä pahe. Hän piti tiiviisti yhteyttä Berliinin poliisiin ja se vaikutti siihen, että homoja ei juuri lainkaan tuomittu rangaistuksiin homoseksuaalisuuden takia. Pikemminkin keskityttiin paljastamaan homoja kiristäviä henkilöitä.
Nyt on juhlittu Stonewallia 50 vuotta sitten. Euroopalla on kuitenkin aivan oma homohistoria ja sen keskeisin paikka on ollut Berliini. On aika häpeällistä, että Berliinissä pride-paraatia kutsutaan CSD-paraatiksi (Christopher Street Day -paraati). Omaa historiaa väheksytään. Ehkä siinä on vaikuttamassa natsiajan painolasti.