Länsi-Saksan pelätty homolaki 175 – saksalainen tv-dokumentti

  • Teema
  • Historia
  • vaeltaja2006
  • 1
Tämä "vessa-kaunotar" on Berliinissä. 1960-luvulla poliisi seurasi tiuhaan illan vessaliikennettä. Vessojen ympäristöt olivat kohtaamispaikkoja.

Saksan tv:ssä esitettiin tällä viikolla dokumentti, joka kertoo Länsi-Saksan säälimättömästä homolain pykälästä 175. Sen nojalla tuomittiin haureudesta ainakin 70 - 80 000 miestä toisen maailmansodan jälkeen. Tässä artikkelissa keskitytään siihen osaan dokumentista, joka käsittelee Länsi-Saksan homovainoja.

Herman Landschreiber on nyt 80-vuotias. Hänellä on ollut elämänsä aikana läheisiä suhteita muihin miehiin. Saksan Liittotasavallassa oli 1970-luvun alkuun saakka laki, joka yksiselitteisesti kielsi miesten väliset intiimit suhteet. Myös Günther Werner rikkoi lakikirjan pykälää 175: luonnoton haureus miesten kesken.

Poliisi pidätti molemmat miehet ja he joutuivat kuulusteluihin. Günther Werner kysyy: ”Mitä olen tehnyt. Mikä tämän kaiken aiheutti? Oliko se oraali- vai anaalikontakti vai mikä”. Tämän hän halusi tietää. Hänelle sanottiin, että hän on imenyt ja mahdollisesti on ollut useampiakin miehiä. Paras kaikille, että tunnustaa vaan.

Myös Herman Landschreiberilta vaadittiin tunnustusta: ”Myöntäkää, myöntäkää. Ja oliko niitä enemmänkin. En usko, että kaikki oli tässä”.

Günther Werner joutui riisuuntumaan ilkialastomaksi. Kaikki ruumiinaukot tutkittiin. Sitten otettiin solunäytteitä. Jospa sieltä löytyisi sperman jälkiä. Alusvaatteet otettiin pois, ja niistäkin tutkittiin spermajäljet.

Günther Werner oli rohkea ja sanoi rikospoliiseille: ”Kaasukammioita on vielä olemassa. Aikaisemmin tapoitte siellä juutalaiset. Nyt te rääkkäätte meitä. Olisiko parasta viedä meidät sinne uuniin”.

Näin alkaa tämä kammottava dokumentti sodanjälkeisen Saksan Liittotasavallan homojahdista vuosina 1945-1969. Günther Werner purskahtaa itkuun näitä aikoja muistellessaan.

Saksan pahamaineinen homopykälä 175 jäi voimaan toisen maailmansodan jälkeen ja sen nojalla Liittotasavallassa 100 000 miestä joutui kuulusteluihin homouden vuoksi. Saksan tv:ssä tällä viikolla esitetyn dokumentin on tehnyt Marco Giacopuzzi. Filmi on tältä vuodelta (2019).

Herman Landschreiber on elänyt yhdessä miesystävänsä kanssa 26 vuotta. Vuonna 1966 hän oli töissä postissa eräässä pikkukaupungissa, kun poliisi tuli kesken päivän häntä tapaamaan. Hänen ex-poikaystävänsä äiti oli tehnyt poliisille rikosilmoituksen homosuhteesta. Seurasi tuntien kuulustelu ja sitten tutkintavankeuteen. Vankilassa oli hyvin tarkkaa: ulkoilupihalle hän pääsi vain erään paatuneen rikollisen kanssa. Muiden vankien läheisyyteen häntä ei päästetty.

Pari päivää myöhemmin tuli irtisanominen töistä ja lähete vankilaan. Herman oli edelleen rohkea ja kirjotti pitkän kirjeen liittovaltion oikeusministerille. Hän valitti pykälän 175 nojalla tehtyä vangitsemispäätöstä. Tuomarillehan se merkitsi oman homovihansa toteuttamista arjessa.

Työpaikka meni 16-vuotiaana. Kuitenkin hän muistelee huvittuneena, miten hän tapaili amerikkalaisia miehitysjoukkojen sotilaita. Kohtalokkaana iltana hän oli vuokrannut huoneen hotellista ja siellä he loikoilivat alusvaatteisillaan sängyllä, kun omistaja avasi oven. Mukana oli amerikkalainen sotilaspoliisi ja saksalainen rikospoliisi. Sotilas pantiin heti käsirautoihin, Herman paiskattiin poliisiautoon. Jälkeenpäin Herman kuuli, että amerikkalaista oli pahoinpidelty. Hermannin ongelma oli, että hänen homoutensa tuli kotiväen tietoon. Isä oli paikallispoliitikko. Kuulustelut jatkuivat päiväkausia ja sitten oli oikeuskäsittelyn vuoro. Mukana oli valtionsyyttäjä ja myöhemmin nuorisoviranomainen. Puhuttiin Hermanin rikollisesta taipumuksesta. Lopputulos: nuorisoarestia kuukausi yhden hengen sellissä.

Äiti kyseli neuvoja paikallislääkäriltä. Tämä sanoi, että se on perinnöllistä eikä voi tehdä mitään, mutta ei kannata myöskään moittia. Yhteiskunta on sitä vastaan, mutta minkäs sille voi. Kun ikivanhassa uutispätkässä kysellään ihmisten suhdetta homoihin, on jyrkkiä ja pehmeitä mielipiteitä.


Kun sodan jälkeen Adenauerista tuli kansleri, hän otti käyttöön saman ankaran homolain, joka oli jo natsi-Saksassa. Kirkkokin siunasi kovan laintulkinnan. Kirkko piti homoutta syntinä. Saksan 100 000 homoustutkinnasta 70 000 johti tuomioon. Vuonna 1957 Perustuslakioikeus hyväksyi lain tiukan tulkinnan. Lesboja homopykälä ei koskenut. Sosiologi ja juristi Lüdiger Lautmann ihmettelee, miten silloin lakia tulkittiin ja oltiin ankaria.

Historioitsija ja kirjailija Gottfried Lorenz on tutkinut laajasti mm. Hampurin homohistoriaa. Hän ihmettelee, miten ankarasti rangaistiin teoista, jotka eivät millään tavalla loukanneet muita ihmisiä – paitsi moraalisesti. Toinen historioitsija sanoo, että ihmiset pitivät homoutta inhottavana ja moraalittomana, ja sen vuoksi rangaistukset olivat kovia. Se oli ihmisyyttä loukkaavaa ajojahtia. Demokratiassakin voi tapahtua tällaista.

Viime vuosina on ollut käynnissä ikääntyneiden homojen rehabilitointi, maineen palautus. Vuodesta 2017 alkaen on voinut hakea vahingonkorvausta. Jo pelkkä tutkinnan käynnistäminen oli näille miehille kova koettelemus, sanoo historioitsija Markus Velke. Kun oli tutkintavankeudessa, ei päässyt töihin ja työpaikka meni alta. Näitä ihmisiä alettiin kutsua 175er (sataseitsemänkymmentävitosiksi). Siitä alkoi sosiaalinen kuolema. Illan ajankohtaisohjelmassa 1965 verrattiin päärautatieaseman Zoon homoja yhteiskunnan parasiiteiksi, syöpäläisiksi. Sillä oli syvät vaikutukset näihin ihmisiin.

Vielä vuonna 1965 asiantuntijoina esiintyi tuomareita, jotka olivat jo natsiaikana tuominneet homoja. Katolisina heillä oli tiukka kielteinen asenne. Uskottiin, että tiukat kiellot etäännyttävät homot ikävistä tavoistaan, eli lakia oli sovellettava mahdollisimman ankarasti.

Saksalaisdokumentissa puhuu myös entinen tuomari, Klaus Beer, joka ei mielessään voinut hyväksyä rangaistuksia. Hän joutui jatkuvasti pohtimaan, pitäisikö erota tuomarin virasta. Hän keskusteli asiasta myös vaimonsa kanssa, mutta heillä oli kaksi lasta ja tuomarinvirka oli elämän perusedellytys. Hän oli hieman yli 30-vuotias, kun hän toimi Ulmissa tuomarina. Hän joutui tuomitsemaan kuusi miestä homouden takia. Harjoittelevana auskultanttina hän joutui olemaan poliisin mukana homoja jahtaamassa. Käytiin asunnoissa, joista arveltiin löytyvän aktiivisia homoja ystävineen. Osan näistä hän joutui itse tuomitsemaan. Se tuntui erittäin pahalta. Hän oli mukana myös paljastettujen homojen kuulusteluissa. Tuomiot loukkasivat ihmisarvoa ja ihmisarvo kuuluu jokaiselle lakikirjan ensimmäisen sivun mukaan: ihmisarvo on loukkaamaton. Klaus Beer antoi ensimmäisessä tuomiossaan erittäin pitkän koeajan. Se oli säälimätöntä. Paavalin opetusta Raamatussa hän pitää todellisuudelle vieraana, koska ihminen on seksuaalinen olento. Edes luostareissa ei pysytä erossa tästä asiasta.

Tuomari Klaus Beer kertoo vielä yhden tapauksen. Vanhempi mies istui puolitorkuksissa puistonpenkillä. Viereen istahti toinen mies, joka tarttui hänen housujensa vetoketjuun. Torkkuja ei pannut vastaan. Syytettä varten tarvittiin teko. Mutta se, joka tarttui kiinni, olikin rikospoliisista. Häntä vastaan ei nostettu oikeudenkäyntiä.

Poliisilla oli houkutuslintuja mm. puistoissa ja julkisissa vessoissa. Kun tehtiin kiinniottoja, mukana oli suuri joukko poliiseja. Arkistoista löytyy vielä karttoja, mihin on merkitty poliisien paikat mm. takaovilla, kun oli ratsia menossa. Tv-dokumentissa näytetään poliisin suunnitelmaa, jossa ratsiassa on mukana 25 miestä. Tarvittiin kaksi henkilöautoa ja kaksi miehistönkuljetusautoa, kun mentiin operaatioon. Miehistönkuljetusautoilla kuljetettiin pidätetyt poliisipiiriin. Tarkoitus oli selvä: oli pidätettävä mahdollisimman paljon homoja. Tehtiin suuroperaatioita ja selviteltiin ystäväpiirejä. Puhelinnumeron antaminen satunnaiselle tuttavalle oli aina hyvin vaarallista. Jos poliisi nappasi ystäväpiirin yhden jäsenen, hänen puhelinmuistonsa ja muistikirjansa joutuivat ensimmäisenä syyniin.

Klaus Schirdewahn oli 17-vuotias, kun hänet pidätettiin julkisessa vessassa. Poliisilaitoksella hän sai numerotaulun rintaansa ja hänet kuvattiin edestä, sivulta ja takaa ja sormenjäljet otettiin. Kuulustelussa poliisi sanoi: ”Ei kannata valehdella. Kaverisi on kertonut jo kaiken”. Nykyään vaikea kuvitella, miltä sellainen tuntuu 17-vuotiaasta nuorukaisesta.

Vaikka naisia ei jahdattu, ilmapiiri aiheutti lesboillekin henkisesti vaikeita aikoja.

Saksan tv:ssä esitetty dokumentti kertoo myös Itä-Saksan tilanteesta. Siellä laki oli lempeämpi. Yksityisesti voi olla homo, mutta poliittisen järjestelmän palvelukseen ei homoja huolittu.

Liittotasavallan homolakia lievennettiin 1960-luvun lopussa, mutta lievennetty homojahti jatkui ainakin 1980-luvulle saakka. Vuonna 1984 meillä Suomessakin tv-uutisissa eisteltiiin Kölnin homobaarit. Korkea-arvoista sotilashenkilöä epäiltiin silloin homoksi ja baareissa roikkujaksi. Tuosta tapauksessta käytetään nimitystä ”Kießling/Wörner-Affäre”.

Tekijänoikeussyistä emme voi esittää suoraa käännöstä ohjelman teksteistä.

Saksan tv:ssä esitetty dokumentti (saksankielinen, tekstitys saksaksi)

1 kommenttia

Radikalisoituneen äärikristillisen haka-ristikunnan kriminalisoitua miesten keskisen seksin 1900-luvun alun liberaalimman välikauden jälkeen ja lietsottua raamattu&luther-peräistä homovihaa haka-ristikunnassaan, joukkosurmattuaan 15 000 homomiestä ja kait biseksuaalejakin haka-ristikunnan keskityslreiellä ... hakaristikunnan hävittyä sodan oli miesten kesken seksi laitonta vielä myös voittajavaltioissa Britanniassa ja Usa:ssa, joten ne vähät välittivät siitä että CDU:n, kristillis"demokraattisen" unionin perustajan, Konrad Adenauerin hallinto haka-ristikunnan jälkeen antoi sodan hävinneelle maalle vihattavaa homomiehistä (ja kait osasta biseksuaalisesti suuntautuneitakin). Samalla kun Saksa kieltäytyi tunnustamasta haka-ristikunnan äärikristillisyyden ja pyrki sen sijaan kristillisten "moraali-arvojen" suitsuttamiseen.

Siitähän se sitten lähti pahasti noin lapasesta.

Ja jutussa kerrottua ja pahempaakin harrastetaan yhä toisaalla, mm. Ugandassa.