Itsenäisyyspäivää voisi juhlistaa lukemalla kirjan, jossa pöyhitään filosofiaa ja yhteiskunnan arvopohjaa. Kirjaksi voisi valita Tiina Rosenbergin uusimman, tältä syksyltä. Tv aloitti jo aattona pöyhimisen - kivan kepeästi.
Anarkistit
Tv aloitti itsenäisyyspäivän periaatteellisen pohdiskelun jo aattona. Pressiklubilla keskusteltiin mielenosoittamisesta ja mielipiteiden ilmaisemisen oikeudesta. Studioon oli saatu oikea anarkisti Suvi Auvinen, kommentaattoreina olivat Matti Apunen ja Susanna Kuparinen. Keskustelu sujui rauhanomaisesti. Anarkistin mielestä yhteiskunnan luokkaerot ovat syvät. Apunen saa milloin vain äänensä kuuluviin esim, Helsingin Sanomissa. Anarkistia kuullaan vain, kun mielenosoituksessa otetaan yhteen poliisin kanssa tai kannetaan mukana kiviä tai astaloita.
Queer-anarkistit tulivat muun hlbti-väen tajuntaan Helsinki Pridessä kesällä 2008, kun pinkki anarkistiryhmä oli antanut julkilausuman ja joutui pride-marssilla muun joukon hännille erikoisseurantaan. Siinä sitten mulkoiltiin sitä ”outoa joukkoa” pelonsekaisin tuntein. Marssin järjestäjät olivat viettäneet melkein unettomia öitä. Mutta priden pinkki anarkistiryhmä on vuosien mittaan mukautunut kunnon kansalaiksi. Enää ei heitä pelätä. Viime kesän pridessä musta-pinkki-lippujen perässä tuli suurin yksittäinen blokki, pääasiassa nuorta pride-väkeä. Mutta nyt heiltä kaivataan jotain omaa sanomaa pride-iloittelun keskellä.
Mies mekossa - miksei!
Toinen aattoillan hauska tv-hetki oli tv1:n A-studio, jossa puhuttiin miehistä, naisista ja sukupuolirooleista. Vieraina olivat miehiä puolustava Henry Laasanen, suorapuheinen Roman Schatz, vihreiden nuorten uusi puheenjohtaja Ozan Yanar, perussuomalaisten uusi puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo ja esim. Jälkiviisaista tuttu toimittaja Maria Pettersson. ”Miesasiamies” Henry Laasanen on kaupitellut mies-nais-suhteiden ymmärtämiseen kaupan lakeja: on kysyntää ja tarjontaa, eivätkä ne tosielämässä satu lainkaan yhteen. Naiset etsivät ihan erilaisia miehiä kuin niitä, joita Suomi on pullollaan. Puoluesihteeri Slunga-Poutsalo tunnustautuu jonkin sortin sovinistiksi – tiukasti feminismiä vastaa. Miehen pitää olla mies ja naisen nainen. Ei se käy, että mies tulisi Linnan juhliin mekossa. Näin se on ja on aina ollut.
Maria Petterson puolustaa feminismiä. Se ajaa ihmisten tasa-arvoa täysin syntymäsukupuolesta riippumatta. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtaja Ozan Yanar tunnustautuu (miehenä) feministiksi. Feminismillä on pitkä historia, ja aikaansaannokset tasa-arvon alueella ovat mittavat. Tämän hetken feminismi ajaa naisten parempaa asemaa, seksuaalivähemmistöjen asemaa, maahanmuuttajien yhdenvertaisuutta ja kaikkien sukupuolinormien rikkomista. Feminismi nostaa esiin asioita, joista ei välttämättä tykätä, esim. pörssiyhtiöiden miesylivalta. Myös Roman Schatz haluaisi, että ”sukupuoli-kysymys” avautuisi ja ihmiset saisivat uusia, jännittäviä vaihtoehtoja.
Esim. Saksassa sukupuolierottelu hlbti-ihmisten keskuudessa tuntuu olevan aika tiukkaa. Ei mahduta samoihin järjestöihin tai harrastuspiireihin. Puhutaan eri asioista ja ajatellaan eri tavoin. Oireita samanlaisesta jaottelusta näkyy meilllä ainakin vanhempien homomiesten joukoissa. Lesboja on vaikea ymmärtää, ja lesbot eivät ole koskaan ymmärtäneet homojen ulkoiluharrastuksia puistoissa tai pornoa. Pääkaupunkiseudulla Hesetan toiminnassa on paljon aktiivisia naisia ja selvästi vähemmän miehiä. Paljon aivokapasiteettia hukkaantuu. Miehillä on omia karhu- ja fetissikerhoja.
Voisiko tätä kaikkea paremmin ymmärtää?
Vahvasti painui mieleen radiohaastattelu 80-luvulta. Lukiolaiselta kysyttiin, miten hän aikoo viettää itsenäisyyspäivää. Hän vastasi aikovansa lukea yhden kirjan filosofiasta. Juuri nyt meillä on kirja, joka voisi antaa uutta näkökulmaa myös hlbti-ihmiselle. Se on taideyliopiston rehtorin Tiina Rosenbergin kirja ”Arvon mekin ansaitsemme. Kansakunta, demokratia ja tasa-arvo” (2014). Kirjassa on juuri niitä teemoja, joita viime aikoina on kuultu: toinen sukupuoli, Pussy Riot, homonationalismi, pinkkipesu, ihmisoikeudet, äärioikeiston nousu, utopiat. Kirja saattaa auttaa näkemään näitä ilmiöitä laajemmissa puitteissa.
Queer-teoria syntyi 1990-luvun alussa. Aluksi oli hyvin hämmentävää se, mistä siinä oli kysymys. Toisille se oli osa persoonallisuuden rakennetta: ei oltu miehiä eikä naisia vaan jotain niiden ulkopuolelta. Toisille se oli poliittinen ohjelma: sukupuolirajat on rikottava ja ihmisille on annettava vapautta. Queer-ihmisten on oltava näkyviä ja asetuttava poikkiteloin vanhoja kaavamaisuuksia vastaan. Ollaan ulkona kaapista niin, että kaikki sen huomaavat.
Tiina Rosenberg sanoo olleensa mukana rakentamassa queer-feminismiä. Se on liike, joka pakotti myös feminismin uusiutumaan. Enää ei ajeta pelkästään naisten tasa-arvoa tai naisten välistä solidaarisuutta, vaan kaikkien syrjittyjen ryhmien tasa-arvoa. Aina 2010-luvulle saakka on kestänyt riita siitä, voivatko sukupuolta korjanneet transihmiset olla täysvaltaisia naisia tai miehiä. Viime vuosina ovat puhuttaneet esim. uimahallien käytännöt ja viimeksi perussuomalainen kansanedustaja nosti esiin erikoisen kysymyksen vessojen käytöstä (tasa-arvoista avioliittolakia vastustetaan monin argumentein).
Entä kysymys maahanmuuttajista? Keski-Euroopassa ja pohjoismaissakin on nähty, että nuoret maahanmuuttajataustaiset miehet ovat käyneet ahdistelemassa homoja. Homojärjestöt ovat ilmaisseet huolensa muslimimiesten vihamielisyydestä homoja kohtaan. Saksassa paljon julkisuudessa näkyvä homojärjestö LSVD on nimennyt muslimimaahanmuuttajat homoliikkeen vihollisiksi. Tätä asiaa on käytetty hyväksi joissain äärinationalistissa ja islam-vastaisissa liikkeissä mm. Ranskassa ja Hollannnissa. Yllättäen homoille tarjotaan tukea sieltä, mistä ei olisi tukea odottanut. Englannissa islam-vihamielinen EDL English Defence League on houkutellut jäsenikseen hlbti-henkilöitä.
Onko Suomi muuttunut heteronormatiivisesta maasta ”homonormatiiviseksi”? Pitääkö kaikki päätökset nykyään tarkistaa pinkkisilmälasien läpi? Homonormatiivisuuteen kuuluu olla mahdollisimman normaali. Jo iso osa homoista ja lesboista haluaa näyttää kunnon kansalaisilta, joilla on elämänkumppani, avioliitto, auto ja koira. Extrabonuksena on vaurautta. Mutta riittääkö silloin solidaarisuutta eri tavalla eläviä kohtaan. Sosiaalinen etäisyys esim. köyhiin homoihin ja lesboihin kasvaa. Homobaareissa ei käy työmarkkinatuella eläviä, koska raha ei riitä. Solidaarisuus on koetuksella. Tiina Rosenberg kirjoittaa kirjassaan ”multisolidaarisuudesta”. Pitäisi ehkä tuntea solidaarisuutta myös muita syrjittyjä ryhmiä kohtaan, kuten romaneja, maahanmuuttajia, vammaisia ja köyhiä kohtaan. Kansalaisjärjestöjen tasolla sitä jo on. Sen todisti Setan edustajakokouksen yhteydessä ollut 40-vuotis-onnentoivotusten kavalkadi, jossa monet kansalaisjärjestöt ylistivät Setassa tehtyä työtä.
Vai pitäisikö sittenkin tukea ei-solidaarista yhteiskuntaa? Tällaisiakin ajatuksia kuulee: Jokainen selvitköön omilla kyvyillään, ansioillaan ja ahkeruudellaan. Putoajille lähetetään viesti: omaa syytä, ryhdistäytykää.