Yhteisrintamassa

Eilen illalla heräsin kännykkäni pirinään. Olin juuri tullut erään projektin suunnittelusta ja olin mennyt kotiin tultuani suoraan peiton alle nukkumaan. En halunnut kuitenkaan kieltäytyä kutsusta mennä istumaan loppuiltaa seinänaapurin puolelle.

Huomasin taas kerran että naapurini oli ehtinyt juoda valmiiksi jo aika paljon. Luultavasti hän sitten nousuhumalassa rohkaistuu vasta soittelemaan. Otin vastaan lasillisen viiniä ja päätin juoda sitä hyvin hitaasti. Kuten olette huomanneet, mun suhde alkoholiin on jo
työnkin puolesta hyvin kriittinen.

Jostain syystä sorruin kuitenkin ottamaan toisen lasillisen. Odotin että sillä tavalla poika lopultakin avautuisi ja kertoisi mistä koko hommassa oikein oli kysymys. Hänellä täytyi olla joku syy siihen miksi hänen elämänsä pyörii niin paljon alkoholin ympärillä. Olin jo etukäteen valmistautunut johdattelemaan keskustelua haluamaani suuntaan jotta pääsisin lopulliseen selvyyteen hänen tilastaan.

Hän kuitenkin vaikutti liian iloiselta. Ajattelin sen johtuvan ehkä jonkinlaisesta halusta kieltää liian traumaattiselta tuntuvat asiat. Tai ehkä alkoholi blokkasi hetkellisesti negatiiviset tuntemukset. Yritin johdatella keskustelua arkipäivän asioihin. Hän kertoi pääseensä hyvin vauhtiin opiskeluissaan. Kavereitakin on jo löytynyt muutama. Sen kunniaksi hän haki keittiöstä shotit.

Yritin myös haistella olisiko hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan jokin trauma joka häntä veisi kohti alkoholismia. Hän kertoi puhuvansa kotiväkensä kanssa puhelimessa melkein päivittäin ja menevänsä ihan lähiaikoina käymään kotona. Omasta kotikaupungistaan hän ei mitään pahaa suostunut sanomaan. En silti pääse ajatuksesta että jossain on kuitenkin tapahtunut jotain mikä on hänet osittain suistanut raiteiltaan.

Tänään oloni tuntuu hieman krapulaiselta ja turhautuneelta. Olen silti vakuuttunut että on olemassa jotain mitä hän ei ole vielä uskaltanut mulle kertoa. Ihmistuntemus on aina ollut vahvimpia puoliani ja sen varaan tässä yhä vieläkin lasken. En aio antaa vasta
äsken seudulle muuttaneen kauniin pojan tuhoutua alkoholismiin.

Pelastusoperaationi tuntuu etenevän hitaasti mutta varmasti. Olen viime päivät ollut kehitysmaaprojektimme kanssa aika kiireinen mutta uskoakseni tein viikonloppuna ehkä lopullisenkin läpimurron naapurissa asuvan pojan kanssa.

Lauantai-iltana vastaanotin häneltä tekstiviestin jossa hän pyysi mut kotiinsa puolenyön jälkeen. Olin väsynyt ja hieman hämmentynyt. Olin koko päivän pakannut keräysvaatteita mutta ajattelin mennä paikalle katsomaan mikä hätä hänellä olisi.

Hän avasi oven kaljapullo kädessä. Astuessani sisään huomasin asunnon olevan aika sekaisessa kunnossa. Mainoksia eteisen lattialla, kuraa matolla, tyhjiä kaljapulloja pöydillä. Ilma kämpässä oli niin huono että pyysin häntä myöhemmin raottamaan ikkunaa. Hakkaava teknomusan pauke kävi välittömästi hermoilleni. En saanut ajatuksiani kokoon.

Poika kertoi käyneensä baarissa mutta siellä oli niin tylsää ja juominen kallista että tuli loppuillaksi takaisin kotiin. Hän ehti tyhjentää pienessä ajassa jo kolme kaljapulloa, mä hörpin omaa ensimmäistä vielä kauan aikaa. Lopulta sain sanotuksi hänelle että onko hän ehkä huomannut että hän juo melkoisen paljon. Seurasi viiltävä hiljaisuus. Hän katseli ulos ikkunasta. Lopulta hän kysyi haluaisinko kahvia. Nyökkäsin ja hän meni keittiöön. Vasta hänen palatessaan huomasin että kahvi olikin Irish Coffee varsin vahvana.

Palasin omille kämpilleni aamuviideltä. Olin sen verran väsynyt päivän rasituksista että olin nukahtanut muutaman tunnin jutustelun jälkeen. Olin juonut useamman kaljapullon. Naapurini oli sammunut. Tunsin samalla kertaa epäonnistuneeni ja onnistuneeni. Olin päässyt lähemmäksi ongelman ydintä mutta se oli tapahtunut alkoholin voimin.

Taas huomaan ajan vierähtäneen ilman blogimerkintöjä. Itse olen ollut hieman hämmentynyt viime aikoina. Sisälläni on liikkunut outoja tuntemuksia kuluneitten päivien aikana enkä ole niitä täysin pystynyt itselleni analysoimaan. Ja inhoan asioita joita en pysty pilkkomaan ja järjestelemään. Olen niinsanotusti kontrollifriikki.

Viime viikolla törmäsin taas useamman kerran ovinaapuriini. Molemmilla kerroilla pojalla oli jälleen pullokassi mukanaan. Tulin surulliseksi kun katselin hänen raahaavaan uusia pulloja kotiinsa, mutta en saanut sanotuksi mitään. Harmittelin sitä myöhemmin. Pari päivää myöhemmin sama toistui. Hän kantoi jälleen alkon kasseja kotiin. Silloin en enää voinut vastustaa kiusausta sanoa jotain.

Kysyin häneltä suoraan onko kaikki kunnossa. Seurasi hetken hiljaisuus. Hän katsoi minua suurilla pyöreillä ruskeilla silmillään. Tunsin sisälläni halun pelastaa hänet. Hän mumisi jotain mistä en saanut selvää ja katosi omaan asuntoonsa. Harmittelin kovasti etten saanut häneen parempaa kontaktia. Mutta en aio luovuttaa. Hän on liian nuori juomaan itsensä hengiltä. Ja myös liian viehättävä.

Menin sohvalle ja avasin television. Jossain oli tietokilpailu meneillään. Tunsin itseni yksinäiseksi ja hyödyttömäksi. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni täysin turhaksi. Mutta en myöskään ole ikinä luovuttanut yhdenkään ihmisen suhteen. Joskus on tullut jopa turpaan kun olen ollut liian sinnikäs mutta sillekään ei voi mitään. Riskejä on silti otettava.

Lopulta päätin etsiä hänen nimellään kännynumeroa. Sellainen löytyi ja laitoin siihen tekstiviestin. Sanoin pahoittelevani jos hän tunsi että sekaannuin hänen asioihinsa mutta että haluaisin lähaikoina tavata ja jutella. Ja että hän olisi tervetullut kylään. Muutaman minuutin kuluttua kuulin piippauksen ja hän vastasi "OK". Tunnen että nyt keskusteluyhteys on avattu. Ehkäpä hän ei ole ihan menetetty tapaus vielä.

Kylläpä toi aika kuluu. Tarkoituksena on ollut jo kirjoitella paljon säännöllisemmin mutta vuodenvaihde on meillä töissä aina kovin kiireistä aikaa. Sosiaalitoimistossa kun vuodenvaihde on yksi niitä kaikkein vilkkaimpia kausia ainakin meilläpäin. Ja yleensä vilkkaus ei ole kovin iloinen asia.

Oma elämäni on myöskin ollut hieman turbulenssissa. Itselläni ei ole pitkään aikaan ollut seurustelusuhdetta enkä ole kovin kiinnostunut harrastamaan yhden yön juttuja. Olen varmaan siinä mielessä aika vanhanaikainen että mielestäni parisuhde ilman vastuuta ei ole mikään oikea parisuhde. Itse kaipaan kumppanilta 100% sitoutumista yhteiseen projektiin ja olen myös itse valmis tietenkin samaan. Niistä lähtökohdista vaan aika harva on valmis pistämään itseään likoon. Ehkä myös loputon työnteko on itselläni keino paeta sitä ettei tarvitse ajatella omaa läheisyyden kaipuuta joka kuitenkin jollain tasolla on olemassa.

Mua itseäni on viime päivinä jäänyt vaivaamaan erään ihmisen kohtalo. Tietysti työn kautta näkee käytännössä ihan mitä vaan mutta vasta silloin kun samassa rappukäytävässä joka päivä törmää samaan ja stressaavaan ihmiskohtaloon niin se jää ajatuksiin ja uniin kiertelemään. Nimittäin tässä samassa kerroksessa asuu hyvin nuori ja kaunis poika. Kaipa hän sitten juuri ja juuri parikymppinen on kun yksin asuu, mutta näyttää valtavan viattomalta ja hukassa olevalta. Valitettavasti hänelle on näyttänyt kehittyneen alkoholiongelma, joka saattaa hyvin nopeastikin tuhota poikaparan elämän.

Olen muutaman viikon aikana kiinnittänyt huomiota että hän tulee aika usein vastaan alkon kassi kädessään tai olutpullot kilisten kauppakassissaan. Viime aikoina tuntuu että tahti on vaan kiihtynyt
kun lähes päivittäin näen hänen jotain kanniskelevan. Kyllä hän näyttää jotain opiskelevan mutta jokin surullinen piirre hänen olemuksessaan paljastaa että asiat eivät ole kohdallaan.

Aloitin viime viikolla juttelemaan hänen kanssaan vähän kartoittaakseni tilannetta. Tietysti hänen siro ja kaunispiirteinen olemuksensa houkuttelee myös tekemään tuttavuutta, täytyy myöntää. Aika vähäpuheiselta hän on alussa tuntunut. Toivotin hänelle hyvää vuodenalkua ja kysyin onko hän kauankin asunut samassa kerroksessa. Hän kertoi muuttaneensa paikkakunnalle vasta vähän aikaa sitten.

Olen siitä lähtien tervehtinyt häntä. Hän nykyään tervehtii myös minua ja hymyilee. Perjantai-iltana hän tuntui olevan kovin humalassa baarista tullessaan. Hän jopa horjahti minua kohti yrittäessään painaa hissin nappulaa. Tunsin oudon tunteen sisälläni kun yritykseni pitää hänet pystyssä muuttui lähes halaukseksi. Sanoin hänelle huolestuneena että hän on tainnut ottaa vähän liikaa ja hän itse myönsi että viime aikoina on tullut otettua vähän runsaanpuoleisesti.

Pidän itseäni aika hyvänä ihmistuntijana ja vaistoan aika usein kun isompia ongelmia ilmestyy kuvioihin mukaan. En aio luovuttaa hänen suhteensa vaan yrittää tutustua häneen paremmin ja selvittää mitkä syyt tekevät hänen elämästään niin onnettoman.

Varmaan jokainen on jo toivotellut hyviä uusia vuosia mutta otan myös itselleni oikeuden tehdä sitä samaa. Toivottavasti alkanut vuosi on teille kaikille vähintään yhtä hyvä kuin edellinen vaikka lama voi tuntua aika monen kukkarossa ja laskea elämän laatua.

Mua itseäni ei hirveästi uuden vuoden juhliminen ole koskaan kiinnostanut. Osittain myös siitä syystä että meillä se jotenkin tuntuu keskittyvän maksimaalisen humalatilan etsimiseen. Kaikki kadut ja rappukäytävät ovat täynnä kaatokännissä olevia nuoria ja aikuisia. Yllättävän monelle juhlapäivät ovat ainoastaan ryyppäämistä varten.Siinä sitten tapahtuu kaikenlaista. Vakavia tapaturmia, paleltumia pakkasessa, tappeluita, ihmissuhteiden päättymisiä jne. Läheltä on tullut nähtyä niin monen nuoren elämän menneen hukkaan ihan turhaan.

Mä toivoisinkin valtiolta selkeää kannanottoa asiaan. Mun mielestä on ihan faktana näyttää että suomalaiset juovat yhä enemmän. Ehkä nyt laman tullessa se kehitys hidastuu mutta tuntuu kuin varsinkin nuoret aikuiset miehet (keski-ikäisistä puhumattakaan) juovat kuin sieni. Monen mielestä normaalikäyttö on sitä että juo joka päivä pari kolme tölkkiä kaljaa. Huolestuneita ollaan vasta siinä vaiheessa kun useamman kerran viikossa sammutaan jonkun tuttavan tai kaverin kotiin. Yllättävän moni on huomaamattaan riippuvainen alkoholista.

Selvä hinnankohotus on mielestäni paikallaan. Jos esim. kaupassa oluttölkin keskihinta pyörisi jossain kolmen ja puolen tai ehkä jopa neljän euron tietämillä niin moni jättäisi ostamatta sen kolmannen tai neljännen kaljan. Jos halpa viinipullo maksaisi vaikkapa 10 euroa niin aika monen ruokapöydässä voisi olla tuoremehua tai lähdevettä viinin sijaan. Alkoholistien tilanteeseen tuolla ei ole vaikutusta sillä he ostavat viinaa joka tapauksessa. Tavallisten suomalaisten terveys paranisi tuntuvasti jos hinnat nousisivat. Myöskin Happy Hour- hinnoittelu baareissa tulisi mielestäni kieltää. Alkoholin myyntiä ei pidä edistää tarjouksilla.

Mä olen myös miettinyt uuden vuoden lupauksia. Yritän pitää parempaa huolta fyysisestä kunnostani. Voisin ryhtyä vaikka lenkkeilemään tai vastaavasti käymään säännöllisemmin uimassa. Meidän pääosin istumatyötä tekevien kunto kun tahtoo rapistua yllättävän nopeasti. Ja siitä taas seuraa kansantaloudelle rasituksia. Sairauksia, masennusta ja alakuloa. Yllättävän monella asialla on suora syy- ja seuraussuhde. Myöskin yritän panostaa terveellisempään ruokaan. Enemmän kasviksia ja vähemmän eläinrasvoja. Mielestäni myös kaupan eineksistä voitaisiin vähentää huomattavasti lisää suolaa ja rasvaa. Suomalaiset ovat tottuneet neutraaliin ja vähän maustettuun ruokaan joten miksi ruokaan keinotekoisesti lisätään liikaa suolaa ja valitaan liian rasvaisia aineksia. Pidetään huolta kunnostamme alkavan vuoden aikana!

Toivottavasti te kaikki ystäväni (erityisesti vähempiosaiset) olette selviytyneet joulunvietosta ehjin nahoin. Olen saanut kännykkääni lukemattomia tekstiviestejä ja soittoja ihmisiltä, jotka ovat olleet sekoamispisteessä yksinäisyytensä ja ongelmiensa takia. Olen iloinen että arki saapuu taas. Päästään ainakin yhdessä ratkomaan ongelmia.

Ajoin sitten vanhempieni kotitalolle. He asuttavat vanhaa pappilaa, jota ovat huolella hoitaneet. Olin jo viikolla kysynyt isältäni haluaisiko hän ehkä osallistua taloudellisesti meidän porukan organisoimaan vähäosaisten joulunvieton tukemiseen. Muutaman sadan euron lahjoitus olisi mielestäni ollut häneltä ihan kohtuullinen. Hän kun omasta mielestään on hyvin uskonnollinen ja avosydäminen. Vaikka hänelle ennen vanhaan varsinkin jouluisin alkoholi maistui ihan hyvin.

Isäni kuitenkin kieltäytyi antamasta pientä lahjoitusta. Hänen mielestään yksityisen ihmisen ei tarvitse osallistua kaupungin menoihin ja että rahoitus tulisi joka tapauksessa kaupungilta. Oli aivan turha selittää että tässä olisi ollut kyse ainoastaan symbolisesta eleestä. Eli siitä että se jolla on enemmän voi antaa siitä osan köyhemmille. Niin yksinkertaista se minusta on.

Söimme sitten äidin ja isän kanssa hiljaisuudessa. Minulla tosin puhelin piippasi vähän väliä kun apua tarvitsevat lähettelivät viestejään. Jouluruokakaan ei oikein maistunut kun ajattelin niitä joilla ei ollut varaa kinkkuun. Samalla katselin lihonutta isääni joka ei mielestäni ole ikinä rakastanut minua. Äitini selvästi aisti vaivautuneen ilmapiirin ja ehdotti että isä kaivaisi lompakosta tarvittavat rahat kaikesta huolimatta. Isä poistui polttamaan piippua pihan puolelle. Joimme vielä kahvit ja söimme pipareita.

Tunnin tai parin kuluttua pyysin äidiltäni saada leikata osan kinkusta mukaani ja kysyin olisiko mahdollista saada mukaan myös muuta jouluruokaa jaettavaksi. Leikkasin suurella työllä ehkä puolet kinkusta mukaani ja kaikkea muuta hyvää vielä yllin kyllin. Halasin äitiäni ja heilautin kättä isälleni. Toivotin hyvää joulunjatkoa ja ajoin kotiin. Sitten aloin soittelemaan kännykällä minuun yhteyttä ottaneille.

Ajelin ympäri hiljaista kaupunkia kun muut olivat yhdessä perheineen.Jakelin jouluruokaa sitä tarvitseville. Tunsin itseni tarpeelliseksi ja pääsin hieman paikkaamaan huonoa omaatuntoani siitä että olen syntynyt kuitenkin hyväosaiseksi. Ehkä olisi tavallaan helpompi ollut syntyä köyhäksi ja kärsiä jopa hieman puutteesta. Ainakaan siitä ei olisi tullut pahaa mieltä että on ottanut jotain joka kuuluu meille kaikille. Eli kysymys lienee jonkinlaisesta "valkoisen miehen taakasta" ja siitä että tehdyt vääryydet on ennen pitkää korjattava.

Meille suomalaisille tärkein vuotuinen juhla on taas kohta käsillä. En ole itse koskaan ollut jouluihmisiä, mutta ymmärrän että Joulun viettäminen on tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Omasta työstäni käsin vaan joudun näkemään sen toisen puolen, joka ei aina ole kovin kaunis.

Joulu on perinteisesti perhejuhla. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin jo hyvin hajanainen ja perinteiset perhearvot ovat valitettavasti katoamassa. Sanoin valitettavasti vaikka saan varmaan sillä niskaani monen kiukunpurkaukset. Kyllä, uskon perinteisiin ja jonkun mielestä tiukkoihinkin perhearvoihin oli kysymyksessä mitä sukupuolta tahansa olevat kokonaiset aikuiset ihmiset. Mielestäni kahden tasapainoisen aikuisen ihmisen molemminpuolinen suhde on paras keino estää ennemmin tai myöhemmin muussa tapauksessa tapahtuva syrjäytyminen.

Omassa työssäni joudun näkemään myös joulun ajan vaikutuksen moniin niihin joilla ei ole perhettä ympärillään. Päihteiden liikakäyttö, mielenterveysongelmat ja jopa itsemurhat tuntuvat kasaantuvan juuri koko kansan odottamien iloisten perhejuhlapyhien ympärille. Kun sitä lämminhenkistä perhettä ei ole niin lohtu löytyy usein viinapullosta. Itsekin odotan melkein pelonsekaisin tuntein sitä kun palaan joulun pyhien jälkeen töihin ja asiakkaat ovat lähes luhistumispisteessä.

Joulu on myös kaupallistunut kansakunnan vaurastumisen myötä. Olen itse kattonut hämmennyksen vallassa kauppakeskusten ruokkimaa kulutusjuhlaa. Ymmärrän hyvin joululahjojen antamisen symboolisen merkityksen ja tuon kauniin perinteen arvon, mutta siinä vaiheessa kun omalle vaimolle ostetaan timanttikoruja tai lapsille useiden satojen eurojen arvosta turhanpäiväistä elektroniikkaa, voi hyvin kysyä mikä järki on enää mukana. Miltä tuntuu köyhän perheen lapsesta kun ei omilla vanhemmilla ole varaa ostaa yhtä kallista kamerakännykkää kun naapurin perheellä? Eriarvoistuminen alkaa jo ihan pienistä asioista. Jos nyt välttämättä lahjoja halutaan nykypäivänä vielä jakaa (kun kaikilla on jo kaikkea)
niin voisi ehkä muistaa siinä jonkinlaisen kohtuuden.

Mulla itselläni lapsuuden joulumuistot eivät ole kovin positiivisia. Isäni käytti niihin aikoihin toisinaan reilusti alkoholia ja aina joskus jouluaaton vietto muuttui riitelyksi kun isä oli selvästikin tankannut glögiä koko päivän. Näin jälkeenpäin ajatellen oman kuntani sosiaalitoimi teki ison virheen jättäessään selvittämättä kotioloissa olleita puutteita jolloin mahdollinen huostaanotto olisi voinut tulla kyseeseen. Myöhemmin isäni raitistui, tuli uskoon ja on nykyään mukana liike-elämässä ja politiikassa. Mutta muistikuvat lapsuuteni menetetyistä jouluista ja katkeruuteni hänen silloista elämäntapaansa kohtaan eivät jätä rauhaan.

Joulun aika on ihan hyvä tilaisuus ladata akkuja ja levätä raskaan työrupeaman jälkeen. Omassa tasapainoisessa parisuhteessa joulun kokeminen voi olla jopa nautittava elämys. Tai sitten jos on mahdollisuus palata esimerkiksi omien sukulaistensa pariin tuttuun ja turvalliseen lapsuuden ympäristöön. Yksinäisen ihmisen joulussa piilee kuitenkin aina vaara. Jokainen kun ei kehtaa hädänkään hetkellä häiritä parhaimpien ystäviensä joulunviettoa vaan turvautuu usein täysin harkitsemattomiin ja epätoivoisiin ratkaisutapoihin. Erilaisia auttavia puhelimia on täysin riittämätön määrä eikä useilla kunnilla ole minkäänlaista toimivaa psykiatrista päivystystä.

Mä olen suoraan sanoen aika huolissani. Joillekin on tulossa kiva ja tunnelmallinen perhejoulu, mutta niin moni joutuu tänäkin vuonna kärsimään yksinäisyyttä ja olemaan yksin. Siinäkin valossa satojen ellei tuhansien eurojen uhraaminen turhiin joululahjoihin tuntuu aika ylimieliseltä käytökseltä. Yhteiskunta ei myöskään tunnu olevan halukas satsaamaan voimavaroja joulun ajan ongelmien lievittämiseksi. Ehkä koko kansakuntaa ajatellen olisi parempi jos joulua ei edes vietettäisi kun ei sen synnyttämiä ongelmia kyetä kunnolla hallitsemaan. Omasta mielestäni asioista pystyy kunnolla nauttimaan vasta sitten kun tietää että muillakin on mahdollisuus tehdä sama.

Mietin kauan haluanko aloittaa blogin kirjoittamisen ja jos siihen päädyn niin mitä voin sillä ratkaisulla saada aikaan. Päätin lopulta alkaa koska mä uskon niin kovasti niihin asioihin joita pidän tärkeinä. Blogi on kuitenkin aika hyvä keino tuoda ajatuksiaan julki ja keskustella. Ja mä toivon että ihmiset uskaltavat rohkeasti lähetellä kommenttejaan vaikka sitten olisivatkin mun kanssa eri mieltä.

Jos suoraan sanotaan niin mä en pidä niinsanotusta homohömpästä. Musta on hyvä näyttää maailmalle että meidän kulttuuri on myös jotain muuta kuin euroviisuja ja kuntosalilla käyntiä. Mä haluaisin kannustaa meikäläisiä olemaan kaikessa rauhassa vähän vakavampia, ottamaan haasteita vastaan ja pohdiskelemaan. Ei ole musta niin väliä miltä näyttää vaikka koko maailma tuntuu uskottelevan että vain se merkitsee. Viettämällä puolet elämästä hihitellen milloin mitäkin omassa kanalaumassa voi varmaan saada ajan hyvin kulumaan mutta se ei vie ihmiskunnan eikä oman yhteisön asiaa eteenpäin. Mulle itselleni on vastenmielistä että niin moni ei halua käyttää niitä vaikutusmahdollisuuksia hyväkseen mitä nykyään on.

Mä olen itse vähän aikaa sitten valmistunut sosiaalityöntekijäksi minkä lisäksi yritän vielä vähän panostaa lisäopiskeluun. Työssäni olen nähnyt tosi läheltä mihin välinpitämättömyys nykypäivänä johtaa. Kun jokainen ajattelee vain omaa etuaan eikä yhteisön muita jäseniä niin lopputulos on nähdyn mukainen. Uskokaa, mä olen nähnyt vierestä viime aikoina hyvin kamalia ihmiskohtaloita. Onneksi meillä tietysti on oma yleensä toimiva tukiverkosto, joka auttaa ihmisiä eteenpäin.

Mä en halua syyllistää ketään mutta haluaisin ehkä potkia ihmisiä liikkelle. Nyt kun lamakin on taas tuloillaan ja yhteiskunta kiristää kukkaronnyörejään niin meidän pitää ottaa entistä paremmin vastuuta toisistamme. Mä en hyväksy sitä että eletään niinkuin viimeistä päivää ottamatta huomioon tekosiemme vaikutuksia muihin. Jos me halutaan saada aikaan tasapuolinen ja oikeudenmukainen ympäristö niin se työ kyllä alkaa ihan meistä omasta itsestämme.

Mun mielestä hyvinvoinnissa ei ole vapaamatkustajia. Jokaisen panosta tarvitaan oli sitä sitten valmis antamaan tai ei. Pelkästään karaokea laulamalla yhteinen hyvinvointi ei parane. On turha sanoa että minä itse en voi vaikuttaa koska jokainen voi. On kysymys pienistä asioista ja pienistä teoista. Jokainen teko on signaali muille niistä arvoista jotka me hyväksytään. Mä näen maailman mosaiikkina joka koostuu pienistä yksittäisistä asioista. Sinä ja minä voidaan hyvin pitkälti vaikuttaa siihen miten se palapeli rakentuu. Musta on aika vastuutonta elää elämäänsä yhtenä isona vitsinä ja nauraa vaan joka kerta kun siinä matkan varrella sattuu loukkaamaan muita ihmisiä. Omasta mielestäni niin vaan ei voi tehdä.