On vähän vaikea olo. Suuri askel tytölleni, kertominen äidille, tuntuu tuottavan liikaa surua ja pelkoa. Yritän tukea ja auttaa, mutta mun keinot tuntuu loppvan kesken. On niin kamala tunne kun aiheutan hänelle näinkin suuren ongelman. En tiedä mitä tekisin.
Toinen ongelmani on minä itse. Kuinka voin taas kerran olla tässä tilanteessa, että menen sairauteni kanssa takapakkia. En mä halua. Kaikki tuntuu taas niin täydelliseltä, multa ei puutu mitään, mulla on kaikkea, eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Silti mä en jaksa, masentaa vaan. Tuntuu että on kaikkea, mutta jotain silti puuttuu. Sisältä tyhjä. Kaikki alkaa taas menemään harmaaksi, eikä mikään erotu mistään. Ja tyttöäni mä haluaisin suojella vaan niin kovin. En mä omilla tekemisilläni halua vahingoitta kaikkein tärkeintä. Miten mä voisin peittää vain kaiken, jotta tyttöni ei tarvitsisi kärsiä ja turhautua. Tyttöäni sattuu, ja se on kaikkein vaikeinta.
