..Kiitos rakas Jumala, että olet antanut minulle maailman kultaisimman ja ihanimman tytön jota tämä maa päällään kantaa ja kiitos, että olet antanut minulle, meille, voimaa ja uskoa tähän suhteeseen. Kiitos jokaisesta sekunnista jonka saan elää ja hengittää hänen vierellään.
-näin voisi päättyä iltarukoukseni, jos rukoilisin iltaisin.
Itseasiassa, joskus teenkin niin. Se on hassua. Sillä en usko Jumalaan. Tai uskon. Mutta en kuitenkaan usko. Enkä tahdo uskoa. Ja kuitenkin ehkä tahtoisin.
Siihen ainakin tahdon uskoa, että kun kuolemme, ei tämä kaikki voi jäädä vain tähän. Sen jälkeen on pakko olla jotain muutakin kuin tyhjää, olematonta. Ei mitään.
Ja niinkuin jo sanoin. Rukoilen minä joskus. Enkä tiedä onko siitä mitään apua. Ja välillä mietin, että ehkä minua joku suurempi voima kuulee. Välillä olen jopa varma siitä. Vaikka siltikin epäilen.
Ehkä tunnenkin itseni useasti, niinä harvoina kertoina kuin rukoilen, tekopyhäksi. Sillä kummallisesti nämä hetket joina rukoilen, ovat yleensä joko silloin, kun olen todella onnellinen ja kiitollinen jostain, tai toinen ääripää - jos olen hyvin surullinen, uupunut, vihainen tai pettynyt.
Ja kyllä. Nyt teen tunnustuksen. Minulla vihlaisee jokakerta omastatunnosta, kun joskus puhun niin vähättelevästi, rumasti ja epäkunnioittavasti Jumalasta.
Koska kuitenkin, joskus sitten, harvoin, minä rukoilen häntä. Kiitän tai haukun. Sätin ja pyydän apua. Ylistän.
Ja pelottavaa on, kun tiedän tuon vihlaisun johtuvan siitä, että joskus, pieniä hetkiä - minäkin uskon. Ja tunnen tehneeni väärin parjatessani Jumalaa.
Sillointällöin - pyydän Häneltä anteeksi ilkeitä sanojani, jopa ajatuksiani.
-
Ja tätä kirjoittaessani. Juuri nyt.
Tunnen itseni hivenen typeräksi.O_o
