Mon amour crois-tu qu'on s'aime?

Huomenna on viimeinen työpäivä ennen lomaa! Illan myötä lennämme Suomeen, vihdoinkin!
Ei työtä, ei puhelinta, ei emaileja, vaan mökkielämää!
Mukavaa Juhannusta ja kesän jatkoa kaikille!

kysyi Hän. Minä vastasin OUI. Sanoi kyllä kysyvänsä vielä varmuuden vuoksi koko perheeltäni Juhannuksena, eli hyvät tavat kunniassa!
Vaikka paljonkos heitä tässä tarvii kuunnella, myöhäistähän se on kun nimettömässä kiiltelee...
Minulta sekosi konseptit kokonaan, jalat irtosivat maasta ja pää on pilvissä. Rakastan. Enemmän kuin koskaan.

Aamukampani piikit ovat jo vähissä! Ihan oikeasti lasken aamuja kunnes loma alkaa, melkein kuin aikoinaan jouluaattoa odotellessa. Enää 3 päivää töitä, niistä kaksi viimeistä kuluu kansainvälisessä konferenssissa, ja sieltä suorilla Suomeen! Olo on malttamattoman jännittynyt ja matkakuumeen olen tartuttanut myös Häneen! Ressukka oli ostanut Suomi-oppaan ja sanakirjan..:) ja tuossa tavaa kaikenmaailman sanoja; kuulostaa upealta suomenkieli noin ranskalaisittain äännettynä! Sanoi haluavansa tehdä vaikutuksen! En epäile hetkeäkään, etteikö perhe ole ihan lääpällään!

Olen viime päivinä pohtinut edelleen työahdistustani ja niitä arvoja, joita en tällä hetkellä työssäni kohtaa. Ratkaisu pitäisi löytää, ja olenkin katsastellut erinäisiä vaihtoehtoja: nistä varteenotetttavin tällä hetkellä on ottaa 6 kuukauden loma ja lähteä hyväntekeväisyystyöhön. Hän on valmis lähtemään mukaan ja heti loman jälkeen menemmekin informaatiotilaisuuteen. pelkkä ajatuskin jo rauhoittaa mieltä.

Miten ihmeessä joka vuosi ennen kesälomaa päädyn tilanteeseen , jossa elämä on yhtä vaakalentoa ja vipinää...ihan niinkuin joka yrittäisi rutistaa viimeisetkin voimat pois, jotta lomalla sitten voisi palautua.
Kahta viime viikkoa on säestänyt alituinen kiire ja olen ollut kolmessa maanosassa, purkanut ja pakannut matkalaukkua alituiseen ja siinä sivussa kaikki muukin työ tulisi hoitaa... never mind, viikko vielä ja kotisuomen Juhannus odottaa. Tullaan yhdessä...;)
En vieläkään ole itikoista maininnut ja enkä taida uskaltaakaan luettuani netistä, että odotettavissa on tavallista runsaslukuisempi joukkio.. toisaalta pörräähän täälläkin kaikenkarvaista elikkoa mutta eivät kylläkään pure/ime/elävältä syö...

Non, la vie n'est pas triste
Et le bonheur existe.
Il suffirait de tendre la main.
Tu trouverais combien de copains.
Il suffirait d'un tout petit rien
Et tu verrais, tout irait très bien

Työssä ahdistaa. Olen liian huolehtivainen alaisteni hyvinvoinnista, en osaa sitä kylmää ja tunteetonta suhtautumista mitä minulta vaaditaan ja mikä on firman yleinen linja. Minulle ihmiset ovat ihmisiä, eivät numeroita. Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun sukset menevät ristiin muun managementin kanssa, mutta näin pahalta ei ole tuntunut ennen. Miksi en osaa olla välittämättä? Miksi helvetissä olen inhimillinen johtaja, kun siitä ei palkaksi saa kuin moitteet ylemmältä taholta?
Tiedän, että henkilöstöni pitää minusta, koska välitän, kuuntelen ja autan parhaani mukaan, mutta kuinka kauan jaksan taistella tuulimyllyjä vastaan? Ja se olkapää, jota nyt tarvitsisin itse, on pirun kaukana..
Vaihdanko työpaikkaa vai kovetanko itseni, lakkaan välittämästä muista kuin itsestäni ja viis veisaan ihmisten tunteista? Vaihtoehdot ovat vähissä.