Kaappihetero

Sain tänään ensimmäisen kirkosta eroamis-uhkaukseni. Se pisti miettimään, ja vaikka toki pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa, olen silti sitä mieltä että kyseinen henkilö kuvitteli omiaan. Siis kuuli puheeni aivan toisin kuin mitä sanoin. Tai tarkemmin ottaen kuuli yhden lauseen, erotti sen asiayhteydestä, sotki joukkoon omiaan ja kuvitteli vielä vähän.

Olen aika ylpeä itsestäni, etten musertunut kritiikin alla. Se tosin annettiin asiallisesti, mistä olen kiitollinen. Kumma juttu silti, että heti ollaan eroamassa kirkosta, se ikään kuin heitetään johdantolauseeksi keskusteluun. Eikö ihminen usko minun muuten kuuntelevan ja ottavan tosissani hänen asiaansa? Kummallista. Kun sitten kuuntelin palautteen, pahoittelin, selvensin sanojani, ja muistutin muista sanoistani, ihminen rauhoittui aika lailla ja totesi itsekin että on jo parempi mieli.

Epäilen, että vaikka olisin toiminut miten päin tahansa, hän olisi osan taakastaan kääntänyt näin, minua vastaan.

Onko minulla siis ammattitaitoa, kun osaan ottaa kritiikin aika lailla kritiikkinä (ja ihmisen tilanteesta nousevana ahdistuksena), vai olenko tunteeton, kun vetäisen rajan tähän kohtaan? Osa minusta epäilee itseäni kuitenkin. Yritän silti uskoa, ettei kaikkia voi aina miellyttää ja siksi on turha yrittääkään - ei mikään sitten enää olisi aitoa.

Joskus mietin, miksi ihminen hakeutuu seurakuntatyöhön. Ei siis sillä mielellä, että "mitä v*ttua tuli tehtyä", vaan että mikä kaikki siihen johtaa.

Tässä työssä saa nimittäin välillä sellaiset määrät selkääntaputtelua ja teitittelyä ja patsastelua osakseen, että siinä nousee pienellä ihmisellä pissi päähän vauhdilla. Tai en minä tiedä, onko se pissiä. Minusta on ihanaa, että joku soittaa, koska tarvitsee kuuntelijaa, ja saa apua, koska minä kuuntelen. On ihmeellistä, miten seurakuntatyöntekijän leima otsassa tekee minusta ihmisille ihmisen, jolta kuuntelevaa apua saa.

Jumala kuuluu tähän yhtälöön. Viime päivinä minulla on ollut monta kohtaamista, joissa niskaani on kipattu inhimillisyyttä. Heti tilanteen mentyä ohi olen kipannut kaiken niskaani kipatun Hänen niskaansa, joka on luvannut kaikki kippaukset kantaa. "Heittäkää kaikki murheenne hänen harteilleen.." Se on myös toiminut. En ole jäänyt murehtimaan enkä itse kantamaan näitä asioita. En ole myöskään kokenut pienintäkään halua puhua niistä muille, vaikka vaitiolovelvollisuus minua on eniten tässä työssä mietityttänyt.

Raamatussa sanotaan myös, että antaessaan saa. Kun olen antanut kuvainnollista olkapäätä ja nenäliinaa sitä tarvinneille ihmisille, olen saanut itse jotakin jolle en oikein löydä sanoja. Koen että Jumala käyttää minua, tai että todella teen "Kristuksen ruumiin osana" sitä mitä minun pitääkin. En vain olla möllötä tekemättä mitään.

Minulle on tulossa muutama vapaapäivä. Kauhea kiusaus olisi mennä tapaamaan ystävää tuonne, siskoa tänne ja kummilasta tuonne. Olla olemassa muita varten. En muista, milloin viimeksi olisin viettänyt "krapulapäivää" (=pyjamassa koko päivän sängyssä telkkaa katsoen roskaruokaa syöden, ei siihen varsinaista krapulaa tarvitse). Olen tosiaankin levon tarpeesssa. Tarvitsen luppoaikaa ihan vaan itselleni, ilman aikatauluja, suorituksia tai muiden ihmisten odotuksia. Omat odotukset taitavat silti olla kovimpia.

On tosi vaikeaa ottaa omaa aikaa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen muutenkin nähnyt ihmisiä vähemmän kuin yleensä; siksi tulee sellainen olo että kun kerran tilaisuus olisi, pitäisi sännätä kylään jonnekin missä ei ole aikoihin ollut. Toinen asia sitten on tuo asuinkumppani, joka kyllä antaisi minulle tilaa. En vaan osaa ottaa sitä.

Aion silti yrittää. Päätin jo, etten lähde mihinkään sukuloimaan vaan olen vain kotona. Digiboksi on täynnä katsottavaa ja kauppa on lähellä. Voisi juoda skumppaa aamupalalla, se on varma tapa aloittaa päivä rennosti (kerran olen niin tehnyt). En lupaa kenellekään olla missään mihinkään aikaan, enintään itselleni olla omassa seurassani. Menen ehkä yksin leffaan ja ehkä vaan sanon Aisaparille että aion tehdä mitä huvittaa koko minilomani. Jos huvittaa, lähden shoppailemaan. Kun se on naimisiinkin luvannut mennä kanssani niin kai se muutaman päivän minunkin luolailua kestää. Kun me on jo opeteltu molemmat antamaan hänelle tilaa olla yksin, vaikka kaksistaan asutaankin.

Olen hölösuu. Minua ei ole koskaan opetettu hillitsemään kieltäni (tai jos on yritetty, ei ole oppi mennyt perille). Sanon lähes aina mitä mieleen juolahtaa harkitsematta sen enempää ja jos harkitsenkin, sanon silti mitä mielessä on. Kerron pitkään ja vuolaasti päivän tapahtumista ja iso osa lauseistani alkaa sanalla "mä".

Seurakuntatyössä tämä ei ole kovin hyvä asia. Pidän itseäni aitona ihmisenä kun en esitä mitään kenellekään; puheistani näkyy kirkkaasti läpi kuka minä olen ja mitä mieltä asioista. Nykyään kuitenkin vastaan tulee tilanteista joissa pitäisi osata valita sanansa tarkemmin, esimerkiksi kokouksia joissa pitäisi käyttää edes jossain määrin harkittuja puheenvuoroja. Vaikka miten etukäteen vannon itselleni etten sano mitään, päädyn kuitenkin pulppuamaan jostain asiasta ylenmäärin. Syy siihen etten ole edes nähnyt tavoittelemisen arvoisena liian harkittua puhetta on se, ettei etukäteen mielessä kirjoitettu lause ole mielestäni aitoa minua. Olen alkanut pohtia, missä menee omana itsenään olemisen ja jonkin toisen esittämisen raja. En minä sano asiakkaalle, että menenpäs tästä p*skalle. Kaikkea ei vaan tarvitse paljastaa.

Puheliaisuus sisältää myös paljon positiivisia puolia. Seurakunnassa monissa tilanteissa odotetaan työntekijältä hartauspuhetta tai ainakin muutamaa sanasta; näitä on suht helppo tuottaa liki tyhjästäkin kun on mielikuvitusta eikä harrasta liikaa itsesensuuria. Ei jokaista viiden minuutin puhetta voi lähteä kirjoittamaan sanatarkasti etukäteen ja käymään läpi ettei niissä vain ole mitään poliittisesti epäkorrektia tai muuten kyseenalaista. Jos kaikkea alkaa tarkkailla suurennuslasin läpi, ei mikään näytä enää kelvolliselta. Vieraiden ihmisten kanssa on helppo jutustella kun puhetta irtoaa itsestään ja monet ovatkin minulle sanoneet, että välillä on helpotus kun ei tarvitse itse yrittää keksiä puheenaiheita. Osaan minä myös kuunnella muita, siinä olen kehittynyt paljon vuosien varrella.

Olisi vaan niin kiva, jos jokaisen työpäivän jälkeen ei olisi sellainen olo että "mitä tulikaan sanottua" vaikken mitään kovin erikoista olekaan sanonut. Tuo tunne tulee juuri siitä, että puhe itsestään juoksee eri paikkaan kuin mihin sen kuvitteli suuntaavan. Ei Raamatussa turhaan sanota, että kieltä on kaikkein vaikein suitsia. Sananlaskuissa taitaa olla joku sellainen kommentti. Mutta missä menee raja? Pitäisikö minun yrittää enemmän? Lopettaa puhuminen kokonaan? Antaa mennä vaan? Itse arvostan ihmisiä, jotka valikoivat sanansa harkiten. Minusta ei vaan taida olla siihen.

Ratkaisematon asia ratkesi sitten lopulta. Hyvällä lopputuloksella. Tosin tässä välissä se ratkesi epäsuotuisasti ja sain tehdä melkoisia kevätjuhlaliikkeitä ja muita virityksiä, jotta lopulta asia ratkesi kuitenkin parhain päin. Olen kovin iloinen, vaikka saankin sulatella varmaan vielä pitkään koko prosessia, miten asiat tapahtuivat ja mitä kaikesta ajattelisin.

Ensi sunnuntain aihe on "rukous ja usko". Saarnanakki napsahti minulle, konfirmaatio kun on kyseessä. Konfirmaatiossa on toisaalta niin helppo ja toisaalta niin vaikea puhua: toisaalta pitäisi sanoa jotakin, millä on syvällistä merkitystä; toisaalta pitäisi puhua niin että Maijan agnostikko setäpuolikin ymmärtäisi ja jaksaisi kuunnella. Jaksamisen kannalta pitäisi saarna saada valmiiksi viimeistään huomenna, että lauantaina voisi olla oikeasti vapaalla.

Suomi voitti, jeij! Ruotsi hävisi, tupla-jeij!

Leirillä on kivaa.

Ei mulla oikeasti ole muuta asiaa. Tämä on mulle jo mones rippileiri, se kai näkyy siitäkin että olen työntekijöistä toiseksi vanhin. Apuohjaaja ei tiennyt kuka on Kevin Costner eikä ollut nähnyt a) Robin Hoodia eikä b) Tanssii Susien Kanssaa.

Leiriläiset ovat omalla tavallaan taas ihan upeita. Kyselevät ja pohtivat syntyjä syviä ja kuuntelevat vielä vastauksiakin, vaikken kaikkeen osaakaan vastatan. Johonkin nyt sentään.

Mieli on iloinen, vaikka väsyttääkin rankasti.

Olen tässä menossa pitämään taas yhtä rippikoulua. Miten sinä olisit toivonut, että seksuaalinen suuntautumisesi olisi huomioitu rippikoulussa? Huomaako nuori, että käytän sukupuolineutraaleja sanoja kuten "seurustelukumppani"? Minkälaisiin tukaliin tilanteisiin homo- tai bi-nuori voi rippileirillä joutua? Kertokaa minulle, kun en tiedä. Kaikki vinkit otetaan vastaan.

Olinpa tässä menneenä viikonloppuna vierailemassa erään herätyskristillisen liikeen toiminnassa. Siitä on aikaa, kun olen esim. rukoillut yhdessä toisten kanssa muuten kuin työn puitteissa. Tuntui hyvältä olla yksi seurakuntalaisista ja olla vain, eikä koko ajan kantaa vastuuta ohjelmasta. Kyllä kristitylle yhteinen pyhän kokemus muiden kanssa on virkistävää.

Pientä valaistusta asiaan vihkiytymättömille: herätysliikkeissä ja - kokouksissa yhteinen toiminta voidaan yleensä karkeasti jakaa muutamaan laatikkoon: yhteiseen rukoukseen ja laulamiseen (jotka yleensä tapahtuvät peräkkäin, limittäin ja päällekkäin), opetukseen ja yhteiseen ajanviettoon eli hengailuun. Kaikkia näitä tilanteita leimaa se, että jokainen yhteisö rakentuu sosiaalisille konventioille. Ulkopuoliselle on joskus vaikeaa lukea näitä yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä, kun ne kerran ovat kirjoittamattomia.

Minun on aina ollut vaikea sulattaa kristillisiä sukupuolirooleja. Tai sanoisinko sukupuolirooleja, joita pidetään kristillisinä, koska ne eivät mielestäni ole mitenkään oikeasti kristillisiä. Olen koko ikäni taistellut tiettyä naisen mallia vastaan, jota en pysty täyttämään. Itse asiassa täytän mallin liiankin hyvin: olen kovin paljon liikaa kaikkea kunnolliseksi naiseksi. En mahdu pieneen muottiin. Kunnollinen nainen tietää paikkansa, tyytyy kahvinkeittohommiin, nauttii ylipäätänsäkin palvelemisesta ja rukoileekin hillitysti, ylistääkin vain toisella kädellä ja silläkin varovasti.* Nainen on vastaanottajan roolissa, kun mies on tuottajan/tekijän roolissa. Tuollakin tapahtumassa suurempi osa läsnäolijoista oli naisia, mutta opettajat olivat kaikki miehiä. Kukaan ei mitenkään kiellä naisia opettamasta, jokaista kannustetaan löytämään oma kutsumuksensa, mutta sama ilmiö näkyy seurakunnissa kuin yritysmaailmassakin: miehiä on johtajan hommissa useammin kuin naisia.

Minä taas en ole kovin vastaanottavainen. Olen kovasti olemassa, olen eläväinen, kovaääninen, osallistuva, tekevä, tuottava, kyseenalaistava ja vaativakin. Olen olemassa ihan omana itsenäni, riippumatta mistään miehistä. Olen kyllä parisuhteessa ja onnellinen siinä, mutten tarvitse miestä vierelleni ollakseni olemassa. Sitä joidenkin kristittyjen on vaikea sulattaa, kun naisen osaksi pitäisi riittää se että pitää löytämänsä miehen tyytyväisenä, synnyttää lapsia ja hoitaa niitä. Lempeästi. Nöyrästi. Omalla paikallaan, tukien miestään tämän hommissa. Eikä siinä mitään, jos ei elämältään muuta halua, mutta minäpä haluan kaikenlaista!

Opetuksia kuunnellessani pohdin myös hengellisen vallan käyttöä. Eräs opettaja saarnasi niin käsittämättömällä Jumalallisella Auktoriteetilla, ettei mitään rajaa. On tosi vaarallista, kun se opettaja on hieman vanhempi mieshenkilö ja ne kuuntelijat ovat niitä hieman nuorempia tyttöjä jotka vasta ovat kasvamassa naisiksi ja jotka ovat sisäistäneet roolin vastaanottajina. Kyseenalaistaminen ei ole ihan aina ihan sallittua. Ei siellä nyt mitään kovin pahoja harhaoppeja opetettu, mutta minua riepoo suorituskeskeinen uskonnollisuus. Tämä opettaja painotti miten meidän pitäisi koko ajan uudistua ja "kuolla itsellemme", "nisunjyvän pitää kuolla", jotta Jumala pääsisi toteuttamaan suunnitelmaansa meidän elämässämme, lähinnä meidän syntisyydestämme huolimatta. Minä taas uskon että nisunjyväni on (ainakin tältä erää) ihan tarpeeksi kuollut ja että me kristityt yleensäkin voisimme enemmän luottaa siihen että Jumala kyllä kynii kanansa jos sen tarpeelliseksi katsoo. Siis että voisimme vain elää iloisina elämäämme ja tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Uskoisin, että vaikka Raamatussa puhutaan jatkuvasta uudistumisesta, se ei tarkoita sitä että kieriskellään omissa virheissä ja synneissä. Ymmärrän uudistumisen juuri siksi, että uskotaan Jumalan hyvä tahto minunkin kohdallani ja pyritään elämään sen mukaan - jos Jumala kerran antaa syntini anteeksi, eikö se riitä että yritän elää mahdollisimman hyvin?

Kokemukseni muuten on, että parhaimmat opettajat ovat niitä jotka aloittavat toteamalla että hekin vain yrittävät parhaansa, mutta eivät missään nimessä väitä omistavansa jotakin ainoaa oikeaa totuutta. Toivon, että itsekin olen hyvä opettaja, enkä yritäkään väittää oman auktoriteettini olevan Jumalan auktoriteetti.

Joskus pohdin, kokeeko joku mies minut oikeasti haasteena miehuudelleen. Ei kai se sentään ole mahdollista? Eräs toinen opettaja tuolla tilaisuudessa sanoi, että miehet ovat nykyisin helpommin hiirulaisia kuin miehiä ja ettei seurakunnissa ole enää tilaa tosimiehille. Se on ehkä ihan totta, mutta ei kai minun silti tarvitse alkaa himmailemaan itseäni siltä varalta, jos joku emaskuloituu siitä että osaan ajaa autoa ja käyttää dataprojektoria? Koin kaikkein raskaimmaksi tuolla kristillisesssä ryhmässä ilmapiirin, jossa molemmille sukupuolille on tarkkaan määritelty koodisto sopivaa ja ei-sopivaa käytöstä sekä suhteessa omaan sukupuoleen että vastakkaiseen. Jos noudatan ryhmän eksplisiittistä toivetta ja olen oma itseni, päädyn väistämättä rikkomaan ryhmän implisiittisiä normeja. Haluaisin oikeasti ravistella niitä tyttöjä, että riittääkö tämä sinulle? Haluatko koko elämäsi istua hiljaa ja kuunnella, kun joku sanelee sinulle elämäsi ehdot?

Oma lukunsa ovat sitten ne harvalukuiset miehet, jotka seurakunnassa jaksavat käydä. Mikä olisi miesten makuista seurakunnan toimintaa?

Ihanaa oli huomata, että oma uskoni on vahvistunut, enkä enää hajoa jos joku on eri mieltä kanssani. Ihanaa oli olla muiden umpihihhulien jeesustelijoiden kanssa vähän aikaa, ja ihanaa oli tulla kotiin ja elää tätä arkielämää, ihanaa on olla kaikkea tätä mitä olen.

*Ylistys on rukousta, usein musiikin ja laulun keinoin, jossa eri tavoin juhlitaan Jumalan suuruutta. Laulujen sanat ovat vaikuttavia ja on tavallista, että noustaan seisomaan ja nostetaan kädet ylös taivasta kohti. Joskus joku innostuu hyppimään tai tanssimaan. Vauhdikas ylistyskokous näyttää aikalailla rokkikonsertilta. Minä tykkään molemmista - ylistyskokouksista ja rokkikonserteista.

En minä yleensä ole näin hengellinen ihminen. Koen tarvetta yrittää selitellä, että vaikka minä nyt uskonkin suunnilleen niin kuin kirkko opettaa, olen ihan järkevä ihminen ja teen ihan omia ratkaisuja elämässä. Tai jotain sinnepäin. Pidänkö itse suurempia ennakkoluuloja pystyssä itseäni ("uskovaa") kohtaan, kuin mitä muut pitävät?

Oli miten oli, en yleensä ole näin hengellinen ihminen. Olen tänään rukoillut useamman kerran, olen laulanut hengellisten laulujen mukana, olen lukenut Raamattua ja Lutherin isoa katekismusta (!), mitä ainakin olisin vielä kaksi kuukautta sitten pitänyt Joidenkin Muiden Kirkon Työntekijöiden Tyypillisenä Toimintana, Mutta Ei Minun Ainakaan. Mutta elämässäni on nyt Ratkaisematon Tilanne, johon minulla ei tällä hetkellä ole mitään vaikutusvaltaa. Minun pitää odottaa, miten asia ratkeaa. Tämä Ratkaisematon Tilanne on minut pakottanut - tai kutsunut - rukoilemaan, kun ei muutakaan voi.

Ratkaisematon Tilanne on saanut minut miettimään Jeesuksen kiusauksia autiomaassa. Olen jotenkin aina ajatellut, että autiomaa-aika on (ainakin Jeesuksen tapauksessa) aikaa, jota vietetään runsaasti rukoillen ja jotenkin kovin pyhällä tavalla. Itsekin koen olevani yhdenlaisessa autiomaassa, mutta lähinnä kököttäväni jonkin kallionkielekkeen alla odottamassa. Järjellä ajateltuna tilanne voi kääntyä mihin tahansa, mutta olen tehnyt kylmällä järjellä päätöksen uskoa päättömästi Jumalan tahtoon tässä asiassa.

Uskon, että Jumalan tahto on hyvä. Uskon, että hän ottaa huomioon kokonaistilanteen. Uskon, että ratkaisu on minulle myönteinen. Pelkään, että on tyhmää uskoa. Pelkään, että Jumala tahtoo kouluttaa minua tai jotain muuta raivostuttavaa. Pelkään menettäväni kasvoni, jos asia ratkeaakin minulle epäsuotuisasti. Ja pelkään, että kasvojen menetys on tarpeen, jotta pääsisin turhasta ylpeydestä. Hetkittäin uskon, ettei ole mitään pelättävää. Välillä pelkään, että uskon väärin.

Joskus olisi helpompaa, kun ei uskoisi ollenkaan. Sitten ei millään olisi mitään väliä - minkä takia on paljon helpompi elää, kun uskoo.