Tytöt soittavat pianoa, pojat kitaraa

Olinpa tässä menneenä viikonloppuna vierailemassa erään herätyskristillisen liikeen toiminnassa. Siitä on aikaa, kun olen esim. rukoillut yhdessä toisten kanssa muuten kuin työn puitteissa. Tuntui hyvältä olla yksi seurakuntalaisista ja olla vain, eikä koko ajan kantaa vastuuta ohjelmasta. Kyllä kristitylle yhteinen pyhän kokemus muiden kanssa on virkistävää.

Pientä valaistusta asiaan vihkiytymättömille: herätysliikkeissä ja - kokouksissa yhteinen toiminta voidaan yleensä karkeasti jakaa muutamaan laatikkoon: yhteiseen rukoukseen ja laulamiseen (jotka yleensä tapahtuvät peräkkäin, limittäin ja päällekkäin), opetukseen ja yhteiseen ajanviettoon eli hengailuun. Kaikkia näitä tilanteita leimaa se, että jokainen yhteisö rakentuu sosiaalisille konventioille. Ulkopuoliselle on joskus vaikeaa lukea näitä yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä, kun ne kerran ovat kirjoittamattomia.

Minun on aina ollut vaikea sulattaa kristillisiä sukupuolirooleja. Tai sanoisinko sukupuolirooleja, joita pidetään kristillisinä, koska ne eivät mielestäni ole mitenkään oikeasti kristillisiä. Olen koko ikäni taistellut tiettyä naisen mallia vastaan, jota en pysty täyttämään. Itse asiassa täytän mallin liiankin hyvin: olen kovin paljon liikaa kaikkea kunnolliseksi naiseksi. En mahdu pieneen muottiin. Kunnollinen nainen tietää paikkansa, tyytyy kahvinkeittohommiin, nauttii ylipäätänsäkin palvelemisesta ja rukoileekin hillitysti, ylistääkin vain toisella kädellä ja silläkin varovasti.* Nainen on vastaanottajan roolissa, kun mies on tuottajan/tekijän roolissa. Tuollakin tapahtumassa suurempi osa läsnäolijoista oli naisia, mutta opettajat olivat kaikki miehiä. Kukaan ei mitenkään kiellä naisia opettamasta, jokaista kannustetaan löytämään oma kutsumuksensa, mutta sama ilmiö näkyy seurakunnissa kuin yritysmaailmassakin: miehiä on johtajan hommissa useammin kuin naisia.

Minä taas en ole kovin vastaanottavainen. Olen kovasti olemassa, olen eläväinen, kovaääninen, osallistuva, tekevä, tuottava, kyseenalaistava ja vaativakin. Olen olemassa ihan omana itsenäni, riippumatta mistään miehistä. Olen kyllä parisuhteessa ja onnellinen siinä, mutten tarvitse miestä vierelleni ollakseni olemassa. Sitä joidenkin kristittyjen on vaikea sulattaa, kun naisen osaksi pitäisi riittää se että pitää löytämänsä miehen tyytyväisenä, synnyttää lapsia ja hoitaa niitä. Lempeästi. Nöyrästi. Omalla paikallaan, tukien miestään tämän hommissa. Eikä siinä mitään, jos ei elämältään muuta halua, mutta minäpä haluan kaikenlaista!

Opetuksia kuunnellessani pohdin myös hengellisen vallan käyttöä. Eräs opettaja saarnasi niin käsittämättömällä Jumalallisella Auktoriteetilla, ettei mitään rajaa. On tosi vaarallista, kun se opettaja on hieman vanhempi mieshenkilö ja ne kuuntelijat ovat niitä hieman nuorempia tyttöjä jotka vasta ovat kasvamassa naisiksi ja jotka ovat sisäistäneet roolin vastaanottajina. Kyseenalaistaminen ei ole ihan aina ihan sallittua. Ei siellä nyt mitään kovin pahoja harhaoppeja opetettu, mutta minua riepoo suorituskeskeinen uskonnollisuus. Tämä opettaja painotti miten meidän pitäisi koko ajan uudistua ja "kuolla itsellemme", "nisunjyvän pitää kuolla", jotta Jumala pääsisi toteuttamaan suunnitelmaansa meidän elämässämme, lähinnä meidän syntisyydestämme huolimatta. Minä taas uskon että nisunjyväni on (ainakin tältä erää) ihan tarpeeksi kuollut ja että me kristityt yleensäkin voisimme enemmän luottaa siihen että Jumala kyllä kynii kanansa jos sen tarpeelliseksi katsoo. Siis että voisimme vain elää iloisina elämäämme ja tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Uskoisin, että vaikka Raamatussa puhutaan jatkuvasta uudistumisesta, se ei tarkoita sitä että kieriskellään omissa virheissä ja synneissä. Ymmärrän uudistumisen juuri siksi, että uskotaan Jumalan hyvä tahto minunkin kohdallani ja pyritään elämään sen mukaan - jos Jumala kerran antaa syntini anteeksi, eikö se riitä että yritän elää mahdollisimman hyvin?

Kokemukseni muuten on, että parhaimmat opettajat ovat niitä jotka aloittavat toteamalla että hekin vain yrittävät parhaansa, mutta eivät missään nimessä väitä omistavansa jotakin ainoaa oikeaa totuutta. Toivon, että itsekin olen hyvä opettaja, enkä yritäkään väittää oman auktoriteettini olevan Jumalan auktoriteetti.

Joskus pohdin, kokeeko joku mies minut oikeasti haasteena miehuudelleen. Ei kai se sentään ole mahdollista? Eräs toinen opettaja tuolla tilaisuudessa sanoi, että miehet ovat nykyisin helpommin hiirulaisia kuin miehiä ja ettei seurakunnissa ole enää tilaa tosimiehille. Se on ehkä ihan totta, mutta ei kai minun silti tarvitse alkaa himmailemaan itseäni siltä varalta, jos joku emaskuloituu siitä että osaan ajaa autoa ja käyttää dataprojektoria? Koin kaikkein raskaimmaksi tuolla kristillisesssä ryhmässä ilmapiirin, jossa molemmille sukupuolille on tarkkaan määritelty koodisto sopivaa ja ei-sopivaa käytöstä sekä suhteessa omaan sukupuoleen että vastakkaiseen. Jos noudatan ryhmän eksplisiittistä toivetta ja olen oma itseni, päädyn väistämättä rikkomaan ryhmän implisiittisiä normeja. Haluaisin oikeasti ravistella niitä tyttöjä, että riittääkö tämä sinulle? Haluatko koko elämäsi istua hiljaa ja kuunnella, kun joku sanelee sinulle elämäsi ehdot?

Oma lukunsa ovat sitten ne harvalukuiset miehet, jotka seurakunnassa jaksavat käydä. Mikä olisi miesten makuista seurakunnan toimintaa?

Ihanaa oli huomata, että oma uskoni on vahvistunut, enkä enää hajoa jos joku on eri mieltä kanssani. Ihanaa oli olla muiden umpihihhulien jeesustelijoiden kanssa vähän aikaa, ja ihanaa oli tulla kotiin ja elää tätä arkielämää, ihanaa on olla kaikkea tätä mitä olen.

*Ylistys on rukousta, usein musiikin ja laulun keinoin, jossa eri tavoin juhlitaan Jumalan suuruutta. Laulujen sanat ovat vaikuttavia ja on tavallista, että noustaan seisomaan ja nostetaan kädet ylös taivasta kohti. Joskus joku innostuu hyppimään tai tanssimaan. Vauhdikas ylistyskokous näyttää aikalailla rokkikonsertilta. Minä tykkään molemmista - ylistyskokouksista ja rokkikonserteista.