Kaappihetero

Joskus mietin, miksi ihminen hakeutuu seurakuntatyöhön. Ei siis sillä mielellä, että "mitä v*ttua tuli tehtyä", vaan että mikä kaikki siihen johtaa.

Tässä työssä saa nimittäin välillä sellaiset määrät selkääntaputtelua ja teitittelyä ja patsastelua osakseen, että siinä nousee pienellä ihmisellä pissi päähän vauhdilla. Tai en minä tiedä, onko se pissiä. Minusta on ihanaa, että joku soittaa, koska tarvitsee kuuntelijaa, ja saa apua, koska minä kuuntelen. On ihmeellistä, miten seurakuntatyöntekijän leima otsassa tekee minusta ihmisille ihmisen, jolta kuuntelevaa apua saa.

Jumala kuuluu tähän yhtälöön. Viime päivinä minulla on ollut monta kohtaamista, joissa niskaani on kipattu inhimillisyyttä. Heti tilanteen mentyä ohi olen kipannut kaiken niskaani kipatun Hänen niskaansa, joka on luvannut kaikki kippaukset kantaa. "Heittäkää kaikki murheenne hänen harteilleen.." Se on myös toiminut. En ole jäänyt murehtimaan enkä itse kantamaan näitä asioita. En ole myöskään kokenut pienintäkään halua puhua niistä muille, vaikka vaitiolovelvollisuus minua on eniten tässä työssä mietityttänyt.

Raamatussa sanotaan myös, että antaessaan saa. Kun olen antanut kuvainnollista olkapäätä ja nenäliinaa sitä tarvinneille ihmisille, olen saanut itse jotakin jolle en oikein löydä sanoja. Koen että Jumala käyttää minua, tai että todella teen "Kristuksen ruumiin osana" sitä mitä minun pitääkin. En vain olla möllötä tekemättä mitään.

Minulle on tulossa muutama vapaapäivä. Kauhea kiusaus olisi mennä tapaamaan ystävää tuonne, siskoa tänne ja kummilasta tuonne. Olla olemassa muita varten. En muista, milloin viimeksi olisin viettänyt "krapulapäivää" (=pyjamassa koko päivän sängyssä telkkaa katsoen roskaruokaa syöden, ei siihen varsinaista krapulaa tarvitse). Olen tosiaankin levon tarpeesssa. Tarvitsen luppoaikaa ihan vaan itselleni, ilman aikatauluja, suorituksia tai muiden ihmisten odotuksia. Omat odotukset taitavat silti olla kovimpia.

On tosi vaikeaa ottaa omaa aikaa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen muutenkin nähnyt ihmisiä vähemmän kuin yleensä; siksi tulee sellainen olo että kun kerran tilaisuus olisi, pitäisi sännätä kylään jonnekin missä ei ole aikoihin ollut. Toinen asia sitten on tuo asuinkumppani, joka kyllä antaisi minulle tilaa. En vaan osaa ottaa sitä.

Aion silti yrittää. Päätin jo, etten lähde mihinkään sukuloimaan vaan olen vain kotona. Digiboksi on täynnä katsottavaa ja kauppa on lähellä. Voisi juoda skumppaa aamupalalla, se on varma tapa aloittaa päivä rennosti (kerran olen niin tehnyt). En lupaa kenellekään olla missään mihinkään aikaan, enintään itselleni olla omassa seurassani. Menen ehkä yksin leffaan ja ehkä vaan sanon Aisaparille että aion tehdä mitä huvittaa koko minilomani. Jos huvittaa, lähden shoppailemaan. Kun se on naimisiinkin luvannut mennä kanssani niin kai se muutaman päivän minunkin luolailua kestää. Kun me on jo opeteltu molemmat antamaan hänelle tilaa olla yksin, vaikka kaksistaan asutaankin.

Olen hölösuu. Minua ei ole koskaan opetettu hillitsemään kieltäni (tai jos on yritetty, ei ole oppi mennyt perille). Sanon lähes aina mitä mieleen juolahtaa harkitsematta sen enempää ja jos harkitsenkin, sanon silti mitä mielessä on. Kerron pitkään ja vuolaasti päivän tapahtumista ja iso osa lauseistani alkaa sanalla "mä".

Seurakuntatyössä tämä ei ole kovin hyvä asia. Pidän itseäni aitona ihmisenä kun en esitä mitään kenellekään; puheistani näkyy kirkkaasti läpi kuka minä olen ja mitä mieltä asioista. Nykyään kuitenkin vastaan tulee tilanteista joissa pitäisi osata valita sanansa tarkemmin, esimerkiksi kokouksia joissa pitäisi käyttää edes jossain määrin harkittuja puheenvuoroja. Vaikka miten etukäteen vannon itselleni etten sano mitään, päädyn kuitenkin pulppuamaan jostain asiasta ylenmäärin. Syy siihen etten ole edes nähnyt tavoittelemisen arvoisena liian harkittua puhetta on se, ettei etukäteen mielessä kirjoitettu lause ole mielestäni aitoa minua. Olen alkanut pohtia, missä menee omana itsenään olemisen ja jonkin toisen esittämisen raja. En minä sano asiakkaalle, että menenpäs tästä p*skalle. Kaikkea ei vaan tarvitse paljastaa.

Puheliaisuus sisältää myös paljon positiivisia puolia. Seurakunnassa monissa tilanteissa odotetaan työntekijältä hartauspuhetta tai ainakin muutamaa sanasta; näitä on suht helppo tuottaa liki tyhjästäkin kun on mielikuvitusta eikä harrasta liikaa itsesensuuria. Ei jokaista viiden minuutin puhetta voi lähteä kirjoittamaan sanatarkasti etukäteen ja käymään läpi ettei niissä vain ole mitään poliittisesti epäkorrektia tai muuten kyseenalaista. Jos kaikkea alkaa tarkkailla suurennuslasin läpi, ei mikään näytä enää kelvolliselta. Vieraiden ihmisten kanssa on helppo jutustella kun puhetta irtoaa itsestään ja monet ovatkin minulle sanoneet, että välillä on helpotus kun ei tarvitse itse yrittää keksiä puheenaiheita. Osaan minä myös kuunnella muita, siinä olen kehittynyt paljon vuosien varrella.

Olisi vaan niin kiva, jos jokaisen työpäivän jälkeen ei olisi sellainen olo että "mitä tulikaan sanottua" vaikken mitään kovin erikoista olekaan sanonut. Tuo tunne tulee juuri siitä, että puhe itsestään juoksee eri paikkaan kuin mihin sen kuvitteli suuntaavan. Ei Raamatussa turhaan sanota, että kieltä on kaikkein vaikein suitsia. Sananlaskuissa taitaa olla joku sellainen kommentti. Mutta missä menee raja? Pitäisikö minun yrittää enemmän? Lopettaa puhuminen kokonaan? Antaa mennä vaan? Itse arvostan ihmisiä, jotka valikoivat sanansa harkiten. Minusta ei vaan taida olla siihen.

Ratkaisematon asia ratkesi sitten lopulta. Hyvällä lopputuloksella. Tosin tässä välissä se ratkesi epäsuotuisasti ja sain tehdä melkoisia kevätjuhlaliikkeitä ja muita virityksiä, jotta lopulta asia ratkesi kuitenkin parhain päin. Olen kovin iloinen, vaikka saankin sulatella varmaan vielä pitkään koko prosessia, miten asiat tapahtuivat ja mitä kaikesta ajattelisin.