Sain tänään ensimmäisen kirkosta eroamis-uhkaukseni. Se pisti miettimään, ja vaikka toki pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa, olen silti sitä mieltä että kyseinen henkilö kuvitteli omiaan. Siis kuuli puheeni aivan toisin kuin mitä sanoin. Tai tarkemmin ottaen kuuli yhden lauseen, erotti sen asiayhteydestä, sotki joukkoon omiaan ja kuvitteli vielä vähän.
Olen aika ylpeä itsestäni, etten musertunut kritiikin alla. Se tosin annettiin asiallisesti, mistä olen kiitollinen. Kumma juttu silti, että heti ollaan eroamassa kirkosta, se ikään kuin heitetään johdantolauseeksi keskusteluun. Eikö ihminen usko minun muuten kuuntelevan ja ottavan tosissani hänen asiaansa? Kummallista. Kun sitten kuuntelin palautteen, pahoittelin, selvensin sanojani, ja muistutin muista sanoistani, ihminen rauhoittui aika lailla ja totesi itsekin että on jo parempi mieli.
Epäilen, että vaikka olisin toiminut miten päin tahansa, hän olisi osan taakastaan kääntänyt näin, minua vastaan.
Onko minulla siis ammattitaitoa, kun osaan ottaa kritiikin aika lailla kritiikkinä (ja ihmisen tilanteesta nousevana ahdistuksena), vai olenko tunteeton, kun vetäisen rajan tähän kohtaan? Osa minusta epäilee itseäni kuitenkin. Yritän silti uskoa, ettei kaikkia voi aina miellyttää ja siksi on turha yrittääkään - ei mikään sitten enää olisi aitoa.
