Olen hölösuu. Minua ei ole koskaan opetettu hillitsemään kieltäni (tai jos on yritetty, ei ole oppi mennyt perille). Sanon lähes aina mitä mieleen juolahtaa harkitsematta sen enempää ja jos harkitsenkin, sanon silti mitä mielessä on. Kerron pitkään ja vuolaasti päivän tapahtumista ja iso osa lauseistani alkaa sanalla "mä".
Seurakuntatyössä tämä ei ole kovin hyvä asia. Pidän itseäni aitona ihmisenä kun en esitä mitään kenellekään; puheistani näkyy kirkkaasti läpi kuka minä olen ja mitä mieltä asioista. Nykyään kuitenkin vastaan tulee tilanteista joissa pitäisi osata valita sanansa tarkemmin, esimerkiksi kokouksia joissa pitäisi käyttää edes jossain määrin harkittuja puheenvuoroja. Vaikka miten etukäteen vannon itselleni etten sano mitään, päädyn kuitenkin pulppuamaan jostain asiasta ylenmäärin. Syy siihen etten ole edes nähnyt tavoittelemisen arvoisena liian harkittua puhetta on se, ettei etukäteen mielessä kirjoitettu lause ole mielestäni aitoa minua. Olen alkanut pohtia, missä menee omana itsenään olemisen ja jonkin toisen esittämisen raja. En minä sano asiakkaalle, että menenpäs tästä p*skalle. Kaikkea ei vaan tarvitse paljastaa.
Puheliaisuus sisältää myös paljon positiivisia puolia. Seurakunnassa monissa tilanteissa odotetaan työntekijältä hartauspuhetta tai ainakin muutamaa sanasta; näitä on suht helppo tuottaa liki tyhjästäkin kun on mielikuvitusta eikä harrasta liikaa itsesensuuria. Ei jokaista viiden minuutin puhetta voi lähteä kirjoittamaan sanatarkasti etukäteen ja käymään läpi ettei niissä vain ole mitään poliittisesti epäkorrektia tai muuten kyseenalaista. Jos kaikkea alkaa tarkkailla suurennuslasin läpi, ei mikään näytä enää kelvolliselta. Vieraiden ihmisten kanssa on helppo jutustella kun puhetta irtoaa itsestään ja monet ovatkin minulle sanoneet, että välillä on helpotus kun ei tarvitse itse yrittää keksiä puheenaiheita. Osaan minä myös kuunnella muita, siinä olen kehittynyt paljon vuosien varrella.
Olisi vaan niin kiva, jos jokaisen työpäivän jälkeen ei olisi sellainen olo että "mitä tulikaan sanottua" vaikken mitään kovin erikoista olekaan sanonut. Tuo tunne tulee juuri siitä, että puhe itsestään juoksee eri paikkaan kuin mihin sen kuvitteli suuntaavan. Ei Raamatussa turhaan sanota, että kieltä on kaikkein vaikein suitsia. Sananlaskuissa taitaa olla joku sellainen kommentti. Mutta missä menee raja? Pitäisikö minun yrittää enemmän? Lopettaa puhuminen kokonaan? Antaa mennä vaan? Itse arvostan ihmisiä, jotka valikoivat sanansa harkiten. Minusta ei vaan taida olla siihen.
