Ihmisen tytär

MINUSTA TULEE KUMMITÄTI!

Tänään oli Hamletin viimeinen näytös. Olisin halunnut jatkaa sitä pidempään. Aloin pitää ilmaisutaidosta tämän jakson myötä, kun meillä oli vihdoin kunnon ohjaaja.

Olen nyt uuden jakson myötä aloittanut myös uuden lukiodiplomin tekemisen, tällä kertaa kyseessä on kuvis ja teen Wau-efektistä. Ajatus olisi kunnostaa vanha nukkekotini, saa nähdä, mitä siitä syntyy.

Diplomin ansiosta tämä jakso on hyvin helppo osaltani. Alun perin minulla piti olla kaksi vapaapäivää, mutta toisaalta olen melko varma että olisin tylsistynyt vapaapäivinäni. Koulussa on paljon hauskempaa. Nyt minulla on siis tiistai ja torstai kokonaan pelkkää kuvista, paitsi iltapäivällä 14:20-15:35 on saksaa.

8 viikkoa ja jakso ohi, 10 viikkoa että muutetaan pupun kanssa, ainakin toivottavasti!

Olipas sekava kirjoitus

Tänään oli ensi-ilta. Kaikki sujui loistavasti, vaikka välillä meinasi tulla töppäyksiä.

Jännitti kamalasti, nyt odotan jo innolla sunnuntaita jolloin meillä on toinen näytös.

Huomenna pitää mennä serkun häihin, joista syöksyn pupun kaverin/pikkuserkun synttäreille. Illemmalla sitten yyteriin yöksi pupun kaikkuun.

Bye bye!

Lauantaina pitäisi olla jo osa vaatteista valmiina, ja tuntuu ettei ole aikaa tehdä mitään tällä viikolla. Huomenna tosin olisi tarkoitus käydä katselemassa kirppareilla yms vaatteita, joita voisin tuunailla. Viikonlopuksi olisi saatava valmiiksi ainakin Ofelian mekko.

Help me!

Viime vuoden kesänä minulle tärkeä kummitätini sairastui syöpään jo toisen kerran. Ensin ajattelin hänen selviävän siitä, päätin ajatella positiivisesti, sillä en halunnut kuvitella mitä tekisin jos hän ei enää olisi elämässäni. Totuus kuitenkin valkeni pian, kun kesälomasuunnitelmat peruuntuivat kerta toisensa jälkeen, kummitätini jouduttua aina palaamaan sairaalaan. Lopulta lääkäri kertoi, ettei mitään ollut tehtävissä. Maailmani murentui. Itkin koko illan ja yön, en vain voinut uskoa jonkun niinkin tärkeän ihmisen katoavan elämästäni jo nyt. Kummitätini oli minulle kuin toinen äiti, joten luopuminen oli raskasta.
Tätini tila huononi hetkessä, jo parissa viikossa syöpä oli levinnyt kaikkialle hänen kehoonsa. Minua raivostutti miten elämä potki päähän ihmistä, joka oli elämänsä aika kärsinyt jo ihan tarpeeksi. Joka kerta kun näin tätini seuraavien viikkojen aikana, aloin voimaan pahoin. Hän ei ollut enää sama henkilö, jonka kanssa olin vain pari viikkoa aikaisemmin jutellut ja halinut. Minua ahdisti, sain paniikkikohtauksia yksin ollessani, olin aivan sekaisin ja hukassa. Kaikki oli minulle vielä ihan uutta, olin alkanut seurustella muruni kanssa vain paria viikkoa ennen kuin kuulin kummitätini syövästä. Heti kun sain elämääni yhden tärkeän ihmisen lisää, jouduin jo luopumaan toisesta.
Loppu koitti viimein elokuussa. Istuin bussissa kun isäni soitti, että heille oli tullut puhelu Turusta kummisedältäni. Se tuntui silloin niin epätodelliselta, etten osannut edes itkeä enkä millään tavoin käsitellä asiaa. Olin lähes kolme viikkoa itkenyt joka päivä useita tunteja, joten en ollut varma irtoaisiko minusta koskaan enää kyyneltäkään. Siitä viikonlopusta muistan vain sen olleen paras koko syksynä, sillä pupu antoi minulle muuta ajateltavaa. Ilman häntä tuskin olisin edes selvinnyt siitä.

Halusin siis kirjoittaa tämän muistuttaakseni pupuani, ja jotta hän tietäisi, kuinka tärkeä hän on minulle, vaikka olenkin joskus vähän tuittupäinen.

Tänään oli erittäin hyvä päivä! Aamulla avasin lehden, ja kappas, kirjoitukseni oltiin julkaistu! :) Erittäin häkeltyneenä lähetin viestiä naiselleni että jes! viestini julkaistiin!

Päivällä minuun iski kauhea migreeni. Tuntui siltä että pääni olisi voinut oikeasti räjähtää sirpaleiksi. Onneksi se kesti vain parin tunnin ajan ja hieman helpotti kun otin buranan.

Kello kolmelta minulla olikin sitten kuorma-auton toinen ajotunti. Minua jännitti kamalasti, mutta lopulta kaikki sujuikin aivan loistavasti! Pääsin kaupunkiin ajamaan enkä tehnyt yhtä ainuttakaan virhettä koko tunnin aikana! Tunnen kuinka itsetuntoni nousee vähitellen korkeammalle, minä olenkin hyvä jossain! :)

Tämän päivän kruunaa vielä se, että kultani on tulossa luokseni yöksi tänään. Lähden häntä kohta vastaan ja sitten menemme lenkkeilemään.

Adios, rakkaat lukijani!

Järkytyin tänään kun avasin Satakunnan Kansan ja luin mielipidekirjoitukset. Koko sivu täynnä homovastustajien mielipiteitä siitä, kuinka homous on synti! Joukossa oli sentään yksi puolustava vastaus satakunnan SETAsta, mutta mielestäni teksti oli poliittista, ympäripyöreää lätinää siitä, kuinka "erilaisuus on rikkaus". Olimme pupuni kanssa aivan poissa tolaltamme, miksi ihmiset kirjoittavat asioista joista he eivät tiedä mitään? Miksi puuttua muiden ihmisten elämään noinkin loukkaavilla sanoilla? Asia ärsytti niin paljon että päätin kirjoittaa vastauksen palstalle, joten kirjoitin ja lähetin vastauksen mielipiteisiin satakunnan kansalle. Toivottavasti kirjoitukseni julkaistaan.

Viime viikko oli yhtä kaaosta. Lapsien vahtiminen ei ole niin helppoa kuin sen yleensä luullaan olevan. Kun toinen haluaa toiseen suuntaan, toinen haluaa tietenkin mennä juuri siihen toiseen suuntaan ja leikkiä juuri sitä leikkiä mitä toinen ei varmastikaan halua. Uuvuttavaahan se oli, mutta siitä huolimatta rakastan niitä pirpanoita ja toimisin heille hoitotätinä vaikka koko kesän loppuun. Onneksi pääsen heitä vahtimaan vielä torstaina ja perjantaina!

Lasten kanssa puuhastellessa tuli pakostikin mieleen kysymys, että koskahan minä saan lapsia. Muruni kanssa olemme asiasta puhuneet, vaikkakin vielä nuoria, ja varmaankin muiden mielestä kokemattomia, olemmekin. Minä olenkin sitten se, joka synnyttää ensimmäisen lapsen, näin me soveimme. Tuohon kokemattomuuten voisi kyllä sen verran sanoa, että minä ja puupuni olemme viimeisen vuoden aikana kokeneet yhdessä paljon vaikeita asioita, jotka ovat vain lähentäneet meitä. Välillä tuntuu, että ilman Häntä en olisi tässä ja nyt.

Huomenna, tai siis tänään, lähdemmekin aamulla pupuseni kanssa raisioon. Onhan hänelle vähän näytettävä, että millaiseen paikkaan hän onkaan suostunut muuttamaan kanssani ensi keväänä. Tutustumisretkemme jälkeen käymme Myllyn tavarataivaassa ja sitten lähdemmekin kotiin.

Rietasta keskiviikkoaamuyön jatkoa

Perjantaina joudun menemään lääkäriin verikokeisiin. Mulla saattaa olla laktoosi-intoleranssi tai keliakia. Ajatus kummastakin ärsyttää, mutta on todennäköistä, että jossain elämäni vaiheessa saatan saada kummankin, sillä mummullani ja hänen tyttärellään ja muutamalla serkullani on keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Mukavan asiasta tekee se, että olen myös pescovegetaristi, eli siis syön kasvikunnan tuotteiden lisäksi kalaa, kananmunia ja maitotuotteita.

Nyt olen täällä pupun luona ja pupu tekee ruokaa samalla kun minä bloggailen. Yllätys, enhän minä mitään ruokaa ole oikein koskaan osannut tehdä, tai jaksanut, olen parempi jossain muissa asioissa.

Mutta minä kuittaan nyt ja jatkan illanviettoa muissa merkein.

Adiós!

Päätinpä alkaa sitten tänne jotain raapustelemaan, muiden blogien ja tyttöystävän innoittamana. En oikein koskaan ole pitänyt blogia. Mitä nyt joskus tullut jotain kirjoteltua LiveJournaliin, mutta siitä on jo aikaa.

Mutta Hei vaan, olen todellakin nuori tyttö, joka on vailla kavereita (yksi syy miksi tänne tulinkin). Olen ehkä hieman hullu, mutta myös lojaali. Olen melko pessimistinen tapaus, toisaalta myös realisti. Olen kovia kokenut ikääni nähden, mutta kaikesta olen selvinnyt.

Juuri eilen tuli tasan vuosi kuluneeksi siitä kun aloin seurustella muruni kanssa ja tällä hetkellä tuntuu että kaikki on paremmin kuin koskaan. Toivottavasti tämä ylämäki jatkuu pidempään, alkaa jo kyllästyttää kun aina joku tai jokin tulee väliin.

Seuravaan kertaan...