Viime vuoden kesänä minulle tärkeä kummitätini sairastui syöpään jo toisen kerran. Ensin ajattelin hänen selviävän siitä, päätin ajatella positiivisesti, sillä en halunnut kuvitella mitä tekisin jos hän ei enää olisi elämässäni. Totuus kuitenkin valkeni pian, kun kesälomasuunnitelmat peruuntuivat kerta toisensa jälkeen, kummitätini jouduttua aina palaamaan sairaalaan. Lopulta lääkäri kertoi, ettei mitään ollut tehtävissä. Maailmani murentui. Itkin koko illan ja yön, en vain voinut uskoa jonkun niinkin tärkeän ihmisen katoavan elämästäni jo nyt. Kummitätini oli minulle kuin toinen äiti, joten luopuminen oli raskasta.
Tätini tila huononi hetkessä, jo parissa viikossa syöpä oli levinnyt kaikkialle hänen kehoonsa. Minua raivostutti miten elämä potki päähän ihmistä, joka oli elämänsä aika kärsinyt jo ihan tarpeeksi. Joka kerta kun näin tätini seuraavien viikkojen aikana, aloin voimaan pahoin. Hän ei ollut enää sama henkilö, jonka kanssa olin vain pari viikkoa aikaisemmin jutellut ja halinut. Minua ahdisti, sain paniikkikohtauksia yksin ollessani, olin aivan sekaisin ja hukassa. Kaikki oli minulle vielä ihan uutta, olin alkanut seurustella muruni kanssa vain paria viikkoa ennen kuin kuulin kummitätini syövästä. Heti kun sain elämääni yhden tärkeän ihmisen lisää, jouduin jo luopumaan toisesta.
Loppu koitti viimein elokuussa. Istuin bussissa kun isäni soitti, että heille oli tullut puhelu Turusta kummisedältäni. Se tuntui silloin niin epätodelliselta, etten osannut edes itkeä enkä millään tavoin käsitellä asiaa. Olin lähes kolme viikkoa itkenyt joka päivä useita tunteja, joten en ollut varma irtoaisiko minusta koskaan enää kyyneltäkään. Siitä viikonlopusta muistan vain sen olleen paras koko syksynä, sillä pupu antoi minulle muuta ajateltavaa. Ilman häntä tuskin olisin edes selvinnyt siitä.
Halusin siis kirjoittaa tämän muistuttaakseni pupuani, ja jotta hän tietäisi, kuinka tärkeä hän on minulle, vaikka olenkin joskus vähän tuittupäinen.