Monitasoinen elokuva elokuvan tekemisestä. Harvinaista herkkua.
Elokuvan tekemisesta saattaa saada jonkinlaista tuntumaa Suomessa AVAlla esitettävistä, James Liptonin tuottamista ja tekemistä Hollywoodin tähtien haastatteluista. Siinä annettu vaikutelma on siloiteltu, liikaakin. Todellisuudessa elokuvatyö on aika karua. Rooleista tapellaan ja muista näyttelijöistä saatetaan puhua pahaa omaksi eduksi. Ohjaajat voivat olla todella kenkkuja.
James Francon epätavallisen ja erikoisen idean pohjalta tehty elokuva on jotenkin hyvin rehellinen, vaikkakin siinä kaikki on käsikirjoitettua aina näyttelijöiden empimisiä myöten joidenkin suorasukaisten kohtausten suhteen. Elokuvan kuluessa suunnittellaan näyttelemistä uudelleen ne pätkät, joiden oletetaan lentäneen roskakoriin Cruising-elokuvan lopullisessa versiosta. Sensuuri olisi antanut muutoin Cruisingille kovat rajoitukset.
Näyttelijät käyvät keskusteluja siitä, kuka on homo, kuka hetero. Ketkä heistä ovat valmiita intiimeihin kohtauksiin, ketkä empivät. Tuleeko kohtauksiin avointa seksiä jne.
Poistettuja pätkiä toteutetaan niin suorasukaisesti, ettei mielikuvitusta tarvita.
Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu
Monitasoisuus syntyy siitä, että kerronnassa on mukana pohdintaa kuinka kuvataan, näyttelijöiksi kutsuttujen keskinäisiä keskusteluja tunnelmista ja tunteista, myös omaisten kanssa. Ylimpänä tasona on sitten varsinainen äksön.
60 minuuttiin on saatu mukaan paljon kiinnostavia nyansseja. Mm. James Francon pohdintaa, miksi hän on heterona valinnut työkseen tällaisen "hinttielokuvan".
Leffa valitettavasti oli James Francon leffa James Francosta. Elokuvan alun palopuhe siitä, miten avioliittolaki tappaaa tai tasapäistää "queerin", oli tässä kontekstissa hieman outo. Castro-kloonit ja nahkakulttuuri olivat vastaisku sille "queerille", joka oli saattanut alkuun homoliikkeen. Franco haluaa valtavirtaa muitakin, kuin heteroperheitä mainostamaan vessapaperia. Hän valitsee aiheeksi homofobiseksi luonnehditusta elokuvasta sensuurin kynsiin joutuneet pätkät.
Muutama huomio. Cruising-leffan klubi pohjautui Mineshaft-fetissibaariin jonka ovipolitiiikka oli erityisen tiukka. Mineshaftin jäseniin kuului sen aikana vain yksi nainen. Francon uudelleentulkinnasta huolimatta NY fetissinahkapiirit sulkivat kyllä aika tiukasti drag-hahmot ulos, sisälle ei pääsyt jos käytti partavettä (tai edes Marc Almond kajalineen). Drag-hahmo oli otettu leffaan kenties siksi, että se alleviivasi näytteliöiden omia taustoja: heteromies oli viettänyt yönsä naisen luona, ja toisin kuin pääosan esittäjälle hänelle ei tuottanut mitään ongelmaa tehdä homohahmoa. Historian tuntien Franco meni valitetavasti tässä roolituksessa hieman pieleen.
Leffasta jäi valitetavasti ohjaajan oman kilven kiillotus ja tirkistelyn halu mieleen. Jopa uusintakierroksella pyöriörivän Fame-sarjan näytteliöiden pohdinnat näyttelemisestä ovat syvällisempiä, kuin Interior.-leffan jorinat. Ilman "äksöniä" leffa ei olisi varmaankaan saanut huomiota. Hassua muuten se, miten leffan repliikit olivat ikäänkuin puolustuskannalla: jotkut homot eivät tule hyväksymää uudelleenfilmatisoitia, ja syyt perään miksi. Tympeä tapaus, valitetavasti. Mutta homot rakastaa, kun heistä kerrotaan tarinoita - varsinkin kun ne tulevat "ulkopuolelta". Homotekijät saavat harvemmin tänäpäivänä samanlaista huomiota, ehkä joku "etäännyttämisen" idea toimii tässäkin suhteessa?
*Mineshaft ei sallinut minkäänlaista kuvaamista tiloissaan, Cruising leffan tekijät lavastivat samanlaisen baari muualle ja palkkasivat ekstroja näyttelemään nahkabaarin käviöitä. Cruising-leffa itsessään toteutti Francon elokuvan idean.
Nähtyäni tuon dokumentin totesin sen olevan monin tavoin joutava. Lisäksi se on pitkitetyn oloinen. Spoilaamatta "juonta" (jos sellaista löytyy) voisi lisäksi sanoa ettei dokumentti johda minnekään.
Kyseessä oli jotain ihan muuta kuin harvinaista herkkua. Tai no, onhan siinä tirkisteltävää, vähän, jos siihen tyytyy.
Käykää tuon sijaan katsomassa festarin lyhytelokuvakoosteet. Ne kannattaa katsoa aina, ja niistä löytyy jotakin aina.
