Australian jalkapalloliigan huippupelaajat vastustavat kampanjassa homofobiaa
Huippunimet Australian jalkapalloliigassa ovat lähteneet kampanjaan homofobiaa vastaa jalkapallon piirissä.
Kaksikymmentäyksi Australian jalkapallon huippunimeä ovat lähteneet kampanjaan. Heistä on jokaisesta otettu erikseen valokuva kantamassa itse tehtyä kampanjajulistetta.
Teemana on "Mukaan ottaminen ja moninaisuus".
Tällä hetkellä liigassa ei ole ketään avoimesti homoseksuaalia. Homot pelkäävät joutuvansa jalkapallomaailman kovien asenteiden vuoksi syrjityksi ja kiusatuiksi.
Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Vajaa vuosi sitten AFL:n toimitusjohtaja Andrew Demetriou ilmoitti, että homofobiaa ei tulla hyväksymään jalkapallon piirissä.
Sydney Morning Heraldin uutinen 11.4.2010
3 kommenttia
Nämä kampanjat eivät ole urheilun homofobiaa hävittäviä taikatemppuja, mutta ne auttavat puskemaan homofobiaa marginaaliin. Urheilun homofobian kitkeminen on kuin tartuntatautia hävittäisi: jokainen kasvualusta on siivottava.
Lajiliitot ja muut kokoavat instituutiot ovat olennaisessa asemassa, vaikkei niiden panos yksin riitä. Kauneinkin suunnitelma jää tyhjäksi jos se ei mene jakeluun. Ryhdikkäimmätkin lajiliiton ukaasit tai yhdenvertaisuussuunnitelman uhkaavat valua hiekkaan jos viesti ei mene myös kannattajakunnalle, joka on olennainen osa lajin imagoa tai jos koko ketju liitosta seuran kautta suorittajaan siihen sitoudu. Erityiskiitokseni menee niille kotimaan medioille, jotka homofobian vastaisten kampanjojen uutisoinnissa usein vaikenevat kuin vainaja arkussa.
Tämän australialaisen uutisen saa asetettua kotimaiseen mittakaavaan kun laittaa "AFL":n tilalle "jääkiekon SM-liigan". Sitten voidaan miettiä, että olisiko uutinen mahdollinen Suomessa. Nostan hattuani AFL:lle ja kampanjaan osallistuneille pelaajille ja palstatilan tarjonneelle lehdelle. Leading by example, sanoisi Tamminen. Kattojärjestö tekee linjan selväksi ja suorittajat toistavat viestin omin sanoin. Erityisen hienoa tässä olikin se, että ei tyydytty pienimpään yhteiseen tekijään eli tekstiin, jonka jokainen allekirjoittaa tai muuten nimellisesti sitoutuu, vaan jokainen on saanut kynäillä lappunsa itse, - kliseillä tai ilman.
Mielestäni osuva kiteytys oli parissa plakaatissa mainittu "jokaisella on oikeus urheilumahdollisuuteen". Mututuntumalta sanoisin, että passiivinen poissuljetuksi tulemisen pelko on urheilunkin homofobian yleisin ilmenemismuoto. Välttämättä fyysinen turvallisuus ei ole ensimmäisenä vaarassa, mutta lauma voi tehdä olon niin yksinäiseksi, ettei keskivertoharrastajan tai aktiiviurheilijankaan psyykettä ei ole tarkoitettu kestämään sellaista.
Huippu-urheilija voi vielä 2010-luvullakin pelätä sponsoreidensa katoavan jos tunnustaa olevansa homo, bi tai lesbo. Tai saattoihan se olla sattumaakin, että Pekingin olympiavoittaja, kisojen ainoalla avoimesti homolla miesurheilijallla Matthew Mitchamilla ei vielä puoli vuotta olympiakullan jälkeen ollut kunnollista pääsponsoria. Tai että osuvan kotimaisen "Uskalla" -kampanjan ainoa nimeltä mainittu miespuolinen ammattiurheilijaesimerkki oli norjalainen, tai että pari vuotta sitten ranneliikkeessä julkaistu, tarkoituksella näkyvämpää profiilia etsinyt aktiivihuippu-urheilijan haastattelu saatiin Ruotsin yleisurheilumaajoukkueen kapteenilta. Täällä -kuten monessa muussakin paikassa- kuiskitaan muttei puhuta ääneen.
Tämän kommenttini toinen kiitoksen osoittava sormi näyttää yritysten urheilusponsoroinneista usein päättäville keski-ikäisille päällysmiehille, jotka tyytyvät "mennään tällä 60-luvun linjalla"- ja "asiakkaamme ja yhteistyökumppanimme ovat hurmattavissa urheilutapahtumien yhteydessä tarjottavalla ilmaisella viinalla, ei lajin yhteiskuntavastuulla" -doktriineihin. Yritys voi kertoa paljonkin arvoistaan -suuntaan jos toiseen- sponsorointikohteillaan. Samalla pohdin, että miten helppoa tai vaikeaa mahtaa olla myydä mainostilaa kotimaisissa miesten pääsarjoissa peliasujen housujen persauksesta, missä suhteessa hinnoittelu on asun muiden kohtien hinnoitteluun ja millä argumenteilla sijaintia myydään? Katsojakunnassa naiset kun taitavat olla vähemmistö monessa lajissa.
Painopistealueita urheilun homofobian kitkemisessä voisivat olla massoihin kolahtavat kuntoliikunta ja muutamat varsin "punaniskaiset" lajit, joilla kuitenkin on katsojakuntaa ja sitä kautta medianäkyvyyttä ja sitä kautta liikkuvaa rahaa. Jotenkin kuvittelisin, että enemmän kampanjaresursseja tarvitaan vaikkapa lätkässä kuin esimerkiksi curlingissa, jonka kannattajat harvoin karjuvat mielipuolisesti muovituoppi kourassa, että "v...n neiti!" tai "tapa se!".
Vähemmistöjä koskevan faktatiedon leviäminen todennäköisesti auttaisi myös monia homofobisia heteroja käsittämään pettymyksensekaisin tuntein, että he eivät olekaan vastustamattomia syöttejä omasta sukupuolestaan seksuaalisesti kiinnostuneille kanssaurheilijoilleen. Laumakäyttäytymisen muokkaamiseen pitää panostaa, sillä harva homofobisen joukon edustaja on yksilökohtaamisessa sellainen pässi, kuin millaisiksi he voivat laumana muodostua. Ja aiemmin mainittua tartuntatautivertausta käyttäen: rokotteistakin on hyötyä myös rokottamattomille, jos väestöstä hyvin suuri osa rokotetaan eli hankitaan laumaimmuniteetti.
Arvostan urheilua, urheilijoita sekä liikunnan ja urheilun parissa toimivia. Saavutuksia ei mitata tuntipalkoin tai mitalein. Saavutukset eivät myöskään ole uhattuina jos niitä on hankkimassa ihmisiä huolimatta heidän sellaisista henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, kuten vaikka että minkä sukupuolen edustajien vierestä he mieluiten aamuisin heräävät.
Mainioita ajatuksia!
Nais- ja vammaisurheilu ovat alkaneet saada aikaisempaa enemmän näkyvyyttä. Se ei ole tapahtunut itsestään. Sen eteen on tehty töitä. Nyt tuo näkyvyys alkaa olla enemmän kuin vain säälinäkyvyyttä. Myös sateenkaariväen on itse se perustyö tehtävä. On etsittävä yhteistyökumppaneita ja asialle mukaan lähteviä, kuten nyt Australiassa.
Ossi viittasi siihen, että homman on lähdettävä ruohonjuuritasolta, lajin kannattajista. Heihin tulee suunnata tuota näkyvyyttä.
Ongelmallista tässä asiassa on se, että yksittäisestä urheilijasta tulee helposti marttyyri, hänelle käy huonosti. Tällä hetkellä maailmalta on enemmän niitä esimerkkejä, joissa esimerkiksi homon huippu-urheilijan kaapista tulo ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Vastavoimat yhden urheilijan kestettäväksi ovat aivan liian suuret.
Australian ja muutama muukin toimintamalli näyttää hyvältä. Otan Suomesta esimerkin luterilaisen kirkon piiristä. Yhteys-liike on perustettu siksi, ettei kirkon yksittäisen sateenkaarityöntekijän tarvitse ottaa vastaan koko organisaation painetta. Viralliset edustajat kommunikoivat kirkon ja mediankin kanssa. Kilpa- ja muunkin urheilun puolelle voisi perusta myös "Yhteys-liikkeen", joka edustaisi kaikkia sateenkaariurheilijoita ja toisi heidän äänensä kuuluville.
Jos joku tätä lukeva aktiiviurheilija kiinnostuu, minusta saa keskustelukumppanin. Voin myös tarvittaessa tuupata omalta osaltani asiaa hiukan eteenpäin, vaikka en kuulukaan urheilun sisäpiiriin. Varsinaiset toteuttajat olisivat kuitenkin muita.