1980-luvulla tuttava kävi vuosittain New Yorkissa. Hän asui ystäviensä luona. Mutta yhä useammin ja useammin tuttavien ikkunoista ei näkynyt enää valoa. Jotain kauheaa oli tapahtumassa suurkaupungissa. Aids oli pahimmillaan. Mutta se johti myös uudenlaiseen vastuuntuntoon toinen toisestaan. Homoliikkeestä tuli poliittisempi kuin koskaan ennen tai jälkeen.
*****
Tageszeitungissa Männer-lehden päätoimittaja Peter Rehberg valittelee, että New Yorkissa, siellä, missä aikaisemmin kukoisti Queer-tutkimus, siellä on tällä hetkellä valtava ulkoilma-ostoskeskus. On puhe Manhattanista ja "pervo"-tutkimuksesta. Nyt kriittinen queer-ajattelu ei enää kuulu ajan henkeen.
1980-luvun jälkipuoliskolla oli USAssa aids-kriisin huippukohta. Satoja tuhansia kuolleita. Seksuaalisuuden älyllisestä pohdiskelusta tuli hengissäsäilymisen kysymys. Queer-tutkimus käynnisti tieteellisen liikkeen, joka sai suoria poliittisia muotoja: esim. Act-up (Aids Coalition to Unleash Power) ja Die-ins (ihmisjoukot näyttivät ruumiskasoilta Manhattanin suurissa risteyksissä).
Queer-tutkimus syntyi teorian ja käytännön yhteistyönä. Oli tutkijoita ja aktivisteja, journalisteja ja taiteilijoita, alakulttuuri ja pop-mainstream. Tästä syntyi älyllinen ja poliittinen toiminta, josta on tullut myytti. Queer-tutkimus tarjosi ajattelu- ja esitystapoja, joilla vaikeat käsitteelliset asiat koottiin yhdeksi rakennelmaksi. Esikuviksi muodostuivat henkilöt, joissa yhdistyi intellektuaali, aktivisti ja taiteilija. Jopa Madonna halusi tuolloin olla queer. "Sex"-kirjassa hän pitelee talutusnuorassa miehiä kuin koiria. Tai hän oli kylvyssä yhdessä skinhead-lesbojen kanssa.
Intellektuaalit tarvitsivat tähtiään ja yksi yli muiden oli Edith Butler, filosofi. Hänen teoriassaan sukupuoli on performanssi. (Toim. huomautus: Minullekin sukupuoli on performanssi: kun haluan olla tosi-machomies, panen nahkatakin päälle ja chapsit jalkaan).
Queer-tutkimus kukoisti Manhattanilla. New York ja San Fransisco olivat ainoat USAn kaupungit, joissa tällainen julkinen, vallitsevan perinteisen kulttuurin kritiikki pystyi nousemaan näkyviin. NYKissä on kolme yliopistoa, jotka olivat vuorovaikutuksessa poliittisiin ja kulttuurin tapahtumiin.
Queer-tutkimuksen tähdet saavuttivat "kypsyytensä" 1990-luvulla. Butler on nyt Berkeleyssä. Muita merkittäviä tähtiä ovat olleet kirjallisuustieteilijät Eve Kosofsky Sedgwick ja Michael Warner. Sedgwick, vaikka olikin hetero, näki yhteiskunnassa miesten homososiaalista yhteenliittymistä (jengit, kantapöydät ja muut miesten kiinteät ryhmät). Jotta näitä miehiä ei pidettäisi homoina, yhteiskunnassa tarvittiin "vihollis"kuva oikeasta homosta, joka oli aivan eri maata, surkimus ja vastenmielinen. Sedgwick opettaa yhä City University of New Yorkissa (Cuny) 5. Avenuella Manhattanilla, Michael Warner Yale-Yliopistossa New Havenissa, Connecticutissa.
Queer-tutkimus on jo valtavirtaa. Miksi USAssa tällainen on ollut mahdollista? Toisaalta on varakkaita yliopistoja, joissa tiedekunnat ovat avoimempia ja joustavampia kuin Euroopassa, ja sisäisessä kilpailussa queer-tutkimus on muodikkaana hyvin sijoittunut. Toisaalta vaikeaa kuvitella, että provinssissa syntyisi tällaista politiikan, aktivismin ja tutkimuksen yhteisvaikutusta.
New Yorkissa queer-tutkimus halusi aina ylittää rajoja. Siihen on suurkaupungissa mahdollisuuksia. Edelleenkin on tällaista "aitojen yli hyppimistä". Taidehistorioitsija Douglas Crimp (Rochesterin yliopisto) julkaisee suosittua kulttuurilehteä Artforum. Yale-professori Michael Warner kirjoittaa Manhattanilta Advocate-lehteen ja vasemmistoliberaali Village Voice on edelleen kaiken sen puhetorvena, jota voisi kutsua vastakulttuuriksi.
Village Voicen toimittajana on Michael Musto, joka seuraa yöelämää ja on aina liikkeellä pyörällään. Viikottain ilmestyy hänen kolumninsa "La Dolce Musto". Hän etsii dekadenttia ("turmeltunutta") elämäntyyliä, jota edelleen löytyy läntisen maailman kiinnostavimmasta koelaboratoriosta, New Yorkista. Huhupuheissa ja juoruissa homojen keskuudessa elää yhä myös queer-tutkimus.
Kannattaa mainita vielä Wayne Koesstenbaum, entinen Sedgwickin oppilas, joka on yrittänyt kiinnittää huomiota kaupungin glamouriin. Hän on tutkinut kaupungin bilehistoriaa ja kirjoittanut kirjat Jackie Kennedy-Onassiksesta ja Andy Warholsita. Hänen mukaansa queer elää yhä homobileissä ja -kulttuurissa.
On joitakin homojakin, jotka pystyvät tekemään poliitiikkaa. Michelangelo Signorile on journalisti. Hän huomasi jo 1990-luvun alussa että erityiset ajat vaativat erityisiä keinoja ja keksi outingin.
Ennen ajanhermolla olivat vasemmistoliberaalit. Nyt provokaatio tulee konservatiivien suunnasta. Esim. poliittinen homojournalisti Andrew Sullivan. Hän on erityisesti osallistunut keskusteluun homoavioliitoista. Hän oli ainakin alkuaikoina Bushin kannattaja. Hänellä on blogit The Nation -lehdessä ja The Atlanticissa hän kirjoittaa Washingtonin näkökulmasta.
Kun aids raivosi pahimmillaan, maan aids-politiikka yhdisti queer-tutkijoita. Mutta nyt sellaista queer-kulttuuria ja poliittista toimeliaisuutta ei enää ole. Vastakkaisesti ajattelevat ovat löytäneet omat piilopakkansa ("eläkevirkansa"). Yhteisprojekteja ei juuri ole. Mutta kiinostavaa queer-tutkimusta toki yhä on: Jose Munoz (etnisyys ja seksuaalisuuss), Tim Dean (psykoanalyuysi queer-teoriana ja barebacking), Judith Halberstam (transgender), Lee Edelman , jne.
Mutta nämä intellektuaalit eivät enää käytä New Yorkia kasvualustanaan. Tietenkin, New York on edelleen mielellään näyttämönä kaikelle uudelle, mutta Manhattanista on tullut suuri ulkoilma-ostoskeskus eikä kaupunki enää tarjoa samanlaista intensiivistä älyllistä ilmapiiriä nykyhetken pohdinnalle. Jokainen New Yorkin kävijä huomaa pian, että NYK on maailman homottunein kaupunki, mutta sellaista kriittistä ilmapiiriä, jonka näki aikaisemmin, ei enää löydä.
Vapaasti referoituna, lähde:
http://www.taz.de/1/debatte/theorie/artikel/1/queer-york-city/