Malta jatkaa ILGA Europen vuosivertailun kärjessä - Suomessa ongelmia sukupuolivähemmistöjen asemassa

  • Uutinen
  • Yhteiskunta
  • (päivitetty )
  • Sami Mollgren
  • 2

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaista asemaa edistävien toimijoiden eurooppalainen kattojärjestö ILGA Europe on julkaissut vuosivertailunsa sekä sateenkaarikartan 49 eri Euroopan maan ihmisoikeustilanteesta.

Vertailu on julkaistu vuodesta 2012 lähtien 17.5. vietettävän kansainvälisen homofobian, bifobian, transfobian ja intersukupuolisuusfobian vastaisen päivän (IDAHOBIT) aikaan.

Vuoden 2021 vertailu

Malta jatkaa kuudetta vuotta ILGA Europen maavertailun kärjessä. Se täyttää vertailun kriteeristön 94-prosenttisesti. Vertailussa seuraavina ovat Belgia (74 %), Luxemburg (72 %), Portugali (68 %) ja Norja (67 %).

Suomi, Ruotsi ja Espanja täyttävät kriteeristön 65-prosenttisesti.

ILGA Europen maavertailun kartan tilanne on pysynyt pääosin edellisvuotisen kaltaisena.

Seuraavina ovat Tanska (64 %), Iso-Britannia (64 %), Montenegro (63 %), Alankomaat (61 %), Ranska (57 %), Islanti (54 %), Irlanti (53 %), Saksa (52 %) ja Itävalta (50 %).

Alle 50 prosentin jäävät Kreikka (47 %), Kroatia (46 %), Slovenia (42 %), Bosnia ja Herzegovina (40 %), Sveitsi (39 %), Viro (38 %), Kosovo (35 %), Andorra (35 %), Albania (33 %), Unkari (33 %), Serbia (33 %), Kypros (31 %), Slovakia (30 %), Pohjois-Makedonia (27 %), Georgia (27 %), Tsekki (26 %), Liettua (23 %), Italia (22 %), Moldova (20 %), Bulgaria (20 %), Romania (19 %), Liechtenstein (19 %), Ukraina (18 %), Latvia (17 %), San Marino (13 %), Puola (13 %), Valko-Venäjä (12 %) ja Monaco (11 %).

Vertailun viimeisinä ovat Venäjä (10 %), Armenia (8 %), Turkki (4 %) ja Azerbaizan (2 %).

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Erityisesti Euroopan itäisemmissä osissa ongelmat ovat yhtäläisesti niin asenneilmapiirissä kuin lainsäädännössäkin, mutta joissain läntisemmissä niukasti pisteitä saaneissa maissa lainsäädäntö on päivittämättä, mutta arjen käytännöt eivät kuitenkaan ole kaikissa asioissa yhtä ongelmallisia. Toisaalta joissain maissa lainsäädäntöä on korjattu, mutta asenteet arjessa eivät ole hyväksyviä.

Järjestyksessään 12. raportti

Vuodesta 2009 lähtien tehtyssä maavertailussa pisteytetään 49 maata sen mukaan, miten näissä toteutuvat lainsäädännössä ILGA Europen määrittelemät kriteerit seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia koskettavassa lainsäädännössä.

Sekä kärjen että heikoiten suoriutuneiden maiden osalta tilanne on sama kuin edellisessäkin vertailussa. Malta on edelleen kehittänyt jo aiemmin edistyksellistä lainsäädäntöään, ja Pohjois-Makedoniassa sekä Bosnia ja Hertsegovinassa yhdistymisvapauksia on parannettu. Ukraina ja Georgia ovat puolestaan pudottaneet sijoitustaan. Puolan todetaan olevan EU-maiden osalta peränpitäjä.

Vertailun saatesanoissa todetaan vuoden olevan poikkeus siinä, että lähes minkäänlaista myönteistä kehitystä lainsäädännössä ei alueella ole tapahtunut. Albania, Suomi ja Portugali mainitaan maina, joissa on toteutettu pieniä parannuksia lainsäädäntöön, ja Islannin osalta huomioidaan sukupuolivähemmistöihin kuuluvien aseman parantuminen.

Monissa maissa, Suomi mukaanluettuna, todetaan lainsäädäntöhankkeiden olevan pysähdyksissä. Suomen nykyisen translainsäädännön ongelmat laskevat Suomen sijoitusta vertailussa. Vertailussa Suomen sijoitusta laskee myös kumppanin sukupuolen vaikutus verenluovutukseen, yhdenvertaisuus-toimintasuunnitelman puute, vanhemmuuden yhdenvertaisuuteen liittyvät puutteet, ns. vihapuheeseen puuttumiseen liittyvien lakien ja käytäntöjen puute sekä eheytystoiminnan kiellon puuttuminen. Myös turvapaikkakriteeristössä on puutteita hlbti-statuksen osalta. 

Seta: kunnianhimo puuttuu ihmisoikeuksien edistämisestä 

Myös Seta kommentoi hlbti-vähemmistöihin liittyvää tilannetta. Järjestön pääsihteerin Kerttu Tarjamon mukaan sateenkaari-ihmisten ihmisoikeuksien edistämisestä puuttuu kunnianhimo ja osassa Eurooppaa kehitys on räikeän negatiivista. Myönteisen kehityksen pysähtymistä kuvaa hyvin, että mikään Pohjoismaista ei yllä vertailun kolmen kärkeen.

- Sateenkaari-ihmisten ihmisoikeudet jäävät muiden asioiden ja poliittisten kompromissien jalkoihin. Hyvä esimerkki kunnianhimon puutteesta on hallituksen aikomus säätää vanhemmuuslaki, joka ei millään tavalla vahvistaisi sateenkaariperheissä elävien aikuisten ja lasten oikeuksia. Symbolisten eleiden sijaan tarvitsemme rohkeaa ihmisoikeuspolitiikkaa, jolla uskalletaan parantaa niiden ihmisten oikeuksia ja hyvinvointia, joita asiat koskevat, Tarjamo sanoo.

Tarjamon mukaan sateenkaari-ihmisten oikeuksien vahvistuminen on tuskastuttavan hidasta. Hänen mukaansa pientenkin edistysaskelten saavuttamiseen liittyy yhä edelleen kärjekäs sateenkaari-ihmisiä loukkaava ja mitätöivä yhteiskunnallinen keskustelu.

- Se on uuvuttavaa niille ihmisille, joiden elämää se koskee, etenkin lapsille ja nuorille. Translain uudistaminen ilman sukupuolen juridista vahvistamista alaikäisille osoittaa piittaamattomuutta translasten ja -nuorten oikeuksista ja hyvinvoinnista, pääsihteeri sanoo.

Sateenkaarijärjestöt ovat pitkään peräänkuuluttaneet sateenkaaripoliittista toimintaohjelmaa, jolla sateenkaari-ihmisten ihmisoikeuksia voitaisiin edistää kokonaisvaltaisesti ja tavoitteellisesti. Tänä vuonna myös Euroopan komissio on suositellut jäsenmaita laatimaan omia erillisiä strategioita sateenkaari-ihmisten ihmisoikeuksien edistämiseksi. 

- Milloin Suomessa laaditaan sateenkaaripoliittinen toimintaohjelma?, Tarjamo kysyy.

Kansainvälinen homofobian, bifobian, transfobian ja intersukupuolisuusfobian vastainen päivä 17.5.

Maailman terveysjärjestön (World Health Organization / WHO) yleiskokous puolestaan poisti homoseksuaalisuuden psykologisten häiriöiden luettelosta 17.5.1990, ja yli vuosisadan kestäneen lääketieteellisen patologisoinnin päättymisen muistamiseksi luotiin vuuonna 2005 kansainvälinen homofobian vastainen teemapäivä. Myöhemmin 17.5. vietettävän teemapäivän nimi laajeni kattamaan muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia. 

Päivitys: Lisätty Setan kommentteja

2 kommenttia

Surullista, miten alhaiset prosentit lähes kaikilla Venäjän naapurimailla on (Venäjästä itsestään puhumattakaan). Poikkeuksena Suomi; ja Virokin on vähän paremmalla tolalla. Eikö ihmiskunta todella tunne omia rivejään? Elämä on paljon vivahteikkaampaa kuin mitä kuvitellaan, elämän ei tarvitse mennä jonkin kaavan mukaan.

Ja onhan meillä Suomessakin vielä parannettavaa - eniten sukupuolivähemmistöjen suhteen, ja hieman myös seksuaalivähemmistöjen suhteen. Seksuaalivähemmistöjen osalta lakiuudistukset lienevät suurimmaksi osaksi tehty (paitsi vanhemmuuslaki), mutta syrjimättömyyden edistämisessä on edelleen työsarkaa, vaikka pitkälle siinäkin on tultu. Sukupuolivähemmistöjen osalta todo-listalla ovat molemmat: niin lakiuudistukset kuin sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen. Olen kuitenkin iloinen, että sukupuolivähemmistöt eivät enää ole yhtä tuntematon asia Suomessa kuin vielä kymmenen vuotta sitten.
Sukupuolen moninaisuutta käsitellään juuri nyt repivässäkin yhteyskunnallisessa keskustelussa niin meillä kuin monissa muissakin maissa. Sukupuolen moninaisuus on yhä monille hankalasti hahmotettava ja tuntematonkin ilmiö; samastuminen esimerkiksi transsukupuoliseen henkilöön on meille cissukupuolisille mahdotonta. Kokemusmaailmaa on ulkopuolisena mahdoton ymmärtää ainakaan kokonaan.

Seksuaalivähemmistöt (erityisesti homomiehet ja bimiehetkin) joutuivat 1980-luvulla aids-paniikin yhteydessä käymään läpi aikamoisen kujanjuoksun: aids-paniikki oli myös monessa suhteessa homopaniikki. Käytännössä koko muu yhteiskunta joutui kohtaamaan sen tosiasian, että seksuaalivähemmistöjä on olemassa - ja yhteyden ollessa hyvin kielteinen, kylmenivät asenteet hyväksi aikaa siitäkin, millaiset ne aiemmin olivat olleet. Ajan myötä asiallisen tiedon myötä asenteet alkoivat parantua.

Tuon ajan jälkimainingeissa mennään vieläkin, sillä asenteensa neljä vuosikymmentä sitten omaksuneet ovat yhä vaikuttamassa. Erityisesti homoseksuaaliset miehet saavat edelleen kokea noihin aikoihin kytkeytyvää nurjaa asennetta ja suoranaista syrjintää. Tämä homomiesten kohtaama kielteisyys saattaa (Suomessakin) joissain yhteyksissä olla rajumpaa kuin muiden hlbti-vähemmistöihin kuuluvien, vaikka feministinen ideologia ja siihen kytkeytyvä intersektionaaliseen syrjintähierarkiaan tukeutuminen ei tätä hevillä tunnusta.

Seksuaalivähemmistöjen asemaa on Suomessa onnistuttu yhdenvertaistamaan askel kerrallaan runsaan viiden vuosikymmenen aikana, rauhallisella mutta määrätietoisella toiminnalla. Siihen on kuulunut väsymätöntä ilmiön taustan ja luonteen selvittämistä, valistamista ja väärien käsitysten loputonta oikomista kärsivällisesti - tyystin tuntemattoman asian hyväksytyksi tulemisen odottaminen ei ole realismia.

Toivotaan, että myös sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asemaa onnistutaan rauhallisella määrätietoisuudella parantamaan. Onnistuminen liittyy vahvasti siihen, miten asiaa viestitään.

Neuvostoliiton pitäessä valtaa entisessä itäblokissa ei sillä alueella koettu mitään sellaista, mikä olisi tuonut seksuaalivähemmistöt (tai sukupuolivähemmistöt) huomion keskipisteeksi ja pakottanut keskustelun käyntiin. Murros 1980/1990-lukujen taitteessa liittyi ihan muihin kysymyksiin, eikä sittemminkään ole tullut esiin mitään, mikä olisi ryöpsäyttänyt asian yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön.