Surullista, miten alhaiset prosentit lähes kaikilla Venäjän naapurimailla on (Venäjästä itsestään puhumattakaan). Poikkeuksena Suomi; ja Virokin on vähän paremmalla tolalla. Eikö ihmiskunta todella tunne omia rivejään? Elämä on paljon vivahteikkaampaa kuin mitä kuvitellaan, elämän ei tarvitse mennä jonkin kaavan mukaan.
Ja onhan meillä Suomessakin vielä parannettavaa - eniten sukupuolivähemmistöjen suhteen, ja hieman myös seksuaalivähemmistöjen suhteen. Seksuaalivähemmistöjen osalta lakiuudistukset lienevät suurimmaksi osaksi tehty (paitsi vanhemmuuslaki), mutta syrjimättömyyden edistämisessä on edelleen työsarkaa, vaikka pitkälle siinäkin on tultu. Sukupuolivähemmistöjen osalta todo-listalla ovat molemmat: niin lakiuudistukset kuin sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen. Olen kuitenkin iloinen, että sukupuolivähemmistöt eivät enää ole yhtä tuntematon asia Suomessa kuin vielä kymmenen vuotta sitten.
Sukupuolen moninaisuutta käsitellään juuri nyt repivässäkin yhteyskunnallisessa keskustelussa niin meillä kuin monissa muissakin maissa. Sukupuolen moninaisuus on yhä monille hankalasti hahmotettava ja tuntematonkin ilmiö; samastuminen esimerkiksi transsukupuoliseen henkilöön on meille cissukupuolisille mahdotonta. Kokemusmaailmaa on ulkopuolisena mahdoton ymmärtää ainakaan kokonaan.
Seksuaalivähemmistöt (erityisesti homomiehet ja bimiehetkin) joutuivat 1980-luvulla aids-paniikin yhteydessä käymään läpi aikamoisen kujanjuoksun: aids-paniikki oli myös monessa suhteessa homopaniikki. Käytännössä koko muu yhteiskunta joutui kohtaamaan sen tosiasian, että seksuaalivähemmistöjä on olemassa - ja yhteyden ollessa hyvin kielteinen, kylmenivät asenteet hyväksi aikaa siitäkin, millaiset ne aiemmin olivat olleet. Ajan myötä asiallisen tiedon myötä asenteet alkoivat parantua.
Tuon ajan jälkimainingeissa mennään vieläkin, sillä asenteensa neljä vuosikymmentä sitten omaksuneet ovat yhä vaikuttamassa. Erityisesti homoseksuaaliset miehet saavat edelleen kokea noihin aikoihin kytkeytyvää nurjaa asennetta ja suoranaista syrjintää. Tämä homomiesten kohtaama kielteisyys saattaa (Suomessakin) joissain yhteyksissä olla rajumpaa kuin muiden hlbti-vähemmistöihin kuuluvien, vaikka feministinen ideologia ja siihen kytkeytyvä intersektionaaliseen syrjintähierarkiaan tukeutuminen ei tätä hevillä tunnusta.
Seksuaalivähemmistöjen asemaa on Suomessa onnistuttu yhdenvertaistamaan askel kerrallaan runsaan viiden vuosikymmenen aikana, rauhallisella mutta määrätietoisella toiminnalla. Siihen on kuulunut väsymätöntä ilmiön taustan ja luonteen selvittämistä, valistamista ja väärien käsitysten loputonta oikomista kärsivällisesti - tyystin tuntemattoman asian hyväksytyksi tulemisen odottaminen ei ole realismia.
Toivotaan, että myös sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asemaa onnistutaan rauhallisella määrätietoisuudella parantamaan. Onnistuminen liittyy vahvasti siihen, miten asiaa viestitään.
Neuvostoliiton pitäessä valtaa entisessä itäblokissa ei sillä alueella koettu mitään sellaista, mikä olisi tuonut seksuaalivähemmistöt (tai sukupuolivähemmistöt) huomion keskipisteeksi ja pakottanut keskustelun käyntiin. Murros 1980/1990-lukujen taitteessa liittyi ihan muihin kysymyksiin, eikä sittemminkään ole tullut esiin mitään, mikä olisi ryöpsäyttänyt asian yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön.
Sukupuolen moninaisuudesta tuntuu tekevän kimuranttia (jopa ristiriitaista) se, että ei oikein sitten edes tähdätä sukupuolen moninaisuuden moninaistamiseen, vaan sukupuolen moninaisuutta käsitellään jopa niin että kumpaan lokeroon, mieheksi vai naiseksi vain ne kaikki monet sukupuolet itsemääritellään.
Miksei siis tavoitella juuri siihen sukupuolten moninaisuuteen, useampaan sukupuoleen kuin vain kahteen. Tai sitten että ollaankin sukupuolineutraaleja, kuten onnistuneesti esim. Suomen avioliittolaki teksteineenkin on.
Tiedä sitten karhaavatko esim. (vain) miesten asevelvollisuus ja eräitten uskomuskuppikuntien (vain) miespappeudet sukupuolen moninaisuutta kohtaan.
