Aamun Helsingin Sanomien pitkässä haastattelussa Antti Holma kertoo muuttavansa Lontooseen. Vaikka menestys on ollut huima, hän on tyytymätön suomalaiseen ilmapiiriin. Lontoon Islingtonissa odottaa vappuna Punavuoren yksiötäkin pienempi koppero, mutta sinne mahtuu muutama kenkäpari, pukuja ja läppäri. Helsingistä katoavat kaikki hänen jälkensä. Kaikki tarpeeton menee kierrätyskeskukseen tai roskikseen.
Antti Holma kertoo taustaa tälle päätökselle. Hän eli opiskeluaikanaan Lontoossa, mutta nyt siellä lentoasemalla ei ilmeisesti odota uusi rakkaus, vaan hän yksinkertaisesti haluaa pois Suomesta. Suomessa on elettävä heteroseksuaalisen mallin mukaan. Kaikki täällä on heteroseksuaalista: päiväkodista kouluun, kirkkoon ja vanhainkotiin. Suomi on hieno maa, jos haluaa elää heteromallin mukaan. Mutta Antti on aina ollut ulkopuolinen. Jopa homoyhteisössä hän kokee olevansa ulkopuolinen.
Yksi asia Antti Holman ajatuksissa vaikuttaa samanlaiselta kuin eilen ranneliikeessä referoidun amerikkalaisen suurlähettilään Rudus Giffordin puheissa: vahva ulkopuolisuuden tunne. Elämä olisi ollut helpompaa heterona. Homona joutuu kaiken aikaa tarkkailemaan, hyväksyvätkö muut. Kenelle kerron, kenelle en kerro. Sen vuoksi Giffordista tuli diplomaatti eikä esim. liikemies.
Mutta Antti Holma kaipaa myös vapaamielisempää monenlaisuutta. Hän ei kestä enää suomalaisia terhikiemunkeja. Lontoossa voi nähdä puoli miljoonaa seksuaalivähemmistöön kuuluvaa, siellä näkee mustan naisen menossa investointipankkiin (ei siivoamaan) ja siellä voi nähdä kaikenlaisten ihmisten kirjon. Ja siellä voi nähdä taidetta ja teatteria.
Haastattelussa Holma kertoo myös sonkajärveläisestä kodistaan, näyttelijän urastaan ja kirjoitussuunnitelmistaan.
