Seuraava artikkeli on ilmestynyt 96-lehdessä 6-8/1976
Missä psykiatrian Kopernikus?
Kuten yleisesti tiedetään, ennen Kopernikusta maapallon luultiin olevan maailmankaikkeuden keskus. Aurinko, kuu ja tähdet kiersivät tämän ptolemaiolaisen maailmanjärjestelmän mukaan maata, joka pysyi hievahtamatta paikoillaan.
Taivaankappalten liikkeiden selittäminen maakeskisen maailmanjärjestyksen mukaan oli kuitenkin ylen työlästä, suorastaan mahdotonta. Puolalais-saksalainen Nikolaus Kopernikus (oikeastaan Mikolaj Kopernik) keksi sitten 1500-luvun alussa, että taivaankappaleitten liikkeet saivat yksinkertaisen selityksen, jos kuviteltiin aurinko ja kiintotähdet paikallaan pysyviksi ja maan sekä muiden planeettojen kiertävän aurinkoa. Kopernikus sai tietenkin oitis kirkon niskaansa moisesta jumalanpilkasta.
Psykiatrian yritykset selittää homoseksuaalisuutta ovat tähän mennessä olleet yhtä epätoivoisia kuin planeettojen ratojen selittäminen maakeskisellä maailmanjärjestyksellä. Psykiatria on tuottanut tuhansittain tutkimuksia, selityksiä ja kirjoituksia homoseksuaali-suudesta — pystymättä loppujen lopuksi selittämään paljon mitään.
Samalla tavalla kuin kirkko tuki aikoinaan maakeskistä maailmanjärjestystä, on nykyisen vallalla olevan psykiatrisen seksuaalisuuskäsityksen takana juutalaiskristillinen normi: heteroseksuaalisuus on ainoa oikea, terve seksuaali-suuden ilmentymä ja kaikki muu on selitettävä poikkeavuudeksi, sairaudeksi. Tällainen dogmaattinen, normatiivinen lähtökohta on sinänsä epätieteellinen. Lisäksi siinä on se paha puoli, että se ei ole tuottanut tyydyttäviä selityksiä esim. homoseksuaalisuudelle. Tehdyt tutkimukset lyövät toisiaan korville, eikä esim.´mitään keinoa "parantaa" homoseksuaalisuutta ole löytynyt.
Mikä sitten olisi "aurinkokeskinen", asiat kohdalleen pudottava selitys ihmisen seksuaalisuudelle? En tiedä, mutta jos saan vastata vapaasti, niin vastaan, että rakkaus on se vetovoima, joka pitää ihmiset radoillaan, niin heteroseksuaaliset kuin homoseksuaaliset, lapset ja aikuisetkin...
Oli miten oli, nykyinen tilanne ei ole tyydyttävä. Kukaan ei hyödy siitä (paitsi psykiatrit) että homoseksuaalisuutta pidetään sairautena. Homoseksuaaleille itselleen käsitys on vahingollinen, välillisesti myös koko yhteiskunnalle.
Tilanne olisi saatava muuttumaan, mutta muutosyrityksissä lienee syytä olla varovainen, sillä psykiatrit ovat arkoja arvostaan. Pienessä maassa arvovaltakysymykset muodostuvat helposti kehityksen jarruksi ja muutamien harvojen ns. asiantuntijoiden käsitykset — oikeat tai väärät — voivat pitkiksi ajoiksi ratkaista virallisen suhtautumisen. Suomessa homoseksuaalisuudesta ovat puhuneet sellaiset auktoriteetit kuin prof. Stenbäck, jonka arvomaailmaan vaikuttaa voimakkaasti hänen kris-tillinen sitoutuneisuutensa, prof. Achté, joka pitäytyy vallalla oleviin psykiatrisiin käsityksiin, ja tri Palo-heimo, joka suhtautuu homoseksuaaleihin sinänsä sympaattisesti, mutta joka SETAn seminaarissa oli vilpittömästi hämmästynyt kuullessaan että tyypillinen homoseksuaalinen mies rakastaa toisessa miehessä hänen miehekkyyttään eikä etsi tästä "naista".
Tärkeintä lienee tässä vaiheessa tarkastella sitä mitä uusille psykiatreilla opetetaan. Keskeisellä sijalla opetuksessa lienee Achtén, Alasen ja Tienarin kirjoittama laaja oppikirja Psykiatria. Sen homoseksuaalisuutta käsittelevät osat perustuvat suurimmalta osalta ns. adaptionaalisen koulukunnan käsityksiin; Freudin käsityksiä esiintyy jonkin verran seassa.
Adaptionaalisen koulukunnan mukaan 1) ihmisen biologinen normi on heteroseksuaalisuus, 2) jokin syy aiheuttaa poikkeamat tästä, 3) vastakkaisen sukupuolen pelko estää normaalin seksuaalisen suuntautumisen, 4) tämä pelko on piilotajuista ja 5) ihminen ei ole biseksuaalinen vaan toisen sukupuolen pelko aiheuttaa korvikekäyttäytymistä, sopeutumista (adaptaatiota) homoseksuaalisuuteen. Koulukunta siis hylkää Freudin perusteesin ihmisen biseksuaalisuudesta ja pitää homoseksuaalisuutta epänormaalisuutena.
Adaptionaalisen koulukunnan suurimmat auktoriteetit ovat Rado ja Bieber. (Lähellä heidän ajattelutapaansa on Allen, jonka käsityk-siä on myös lukuisasti Psykiatria-teoksessa). Perusteellisella lähdekritiikillä on voitu osoittaa, ettei mainittu koulukunta yhdessäkään kohdassa kuvauksiaan tai teorianmuodostuksiaan laatiessaan ole tukeutunut tavallisiin terveihin homoseksuaaleihin tai yleiseen otokseen. He perustavat käsityksensä homoseksuaalisuudesta mm. vangeista, sotapoliisin pidättämistä, psykiatrisista potilaista, valikoiduista itsemurhatapauksista, vastakkaista sukupuolta esittävistä, sekä rotista ja apinoista saatuun aineistoon.
Koulukunnan otokset eivät siis täytä alkeellisimpiakaan edustavuuden vaatimuksia. Lisäksi kou-lukunnan ajattelutavasta on löy-dettävissä kosolti homoseksuaaleja halveksivan ennakkoasennoitumista, käsitteellisiä epämääräisyyksiä, epätieteellisiä menettelytapoja, virheellisiä yleistyksiä, vääriä johtopäätöksiä jne. — Tällainen "tiede" on tietenkin mahdollista vain kulttuurissa, jossa tutkijoilla on vallitsevien ennakkoluulojen täysi tuki takanaan.
Niin että missä psykiatrian Kopernikus, joka asettaisi asioita hie-mankohdalleen?
Onneksi, vallalla olevista opeista huolimatta, melkoinen osa käytännön psykiatreja näyttää työssään oivaltaneen mistä on kyse ja toimineen tervejärkisesti heidän luoksensa hakeutuneitten homoseksuaalien auttamiseksi. (Oma lukunsa ovat tietysti eräät vanhimman polven psykiatrit, jotka vielä viime vuosiin asti ovat yrittäneet hoitaa homoseksuaaleja hormoneilla.)
Lopuksi on välttämätöntä tehdä kysymys: miksi psykiatrian yleensä kuvitellaan pystyvän selvittä-mään mistä homoseksuaalisuu-dessa on kyse? Homoseksuaalisuuden ongelmat ovat joko rakkauspulmia tai niitä pulmia, joita aiheutuu siitä, että homoseksuaalit joutuvat elämään vähemmistönä heihin monesti karsaasti katsovan enemmistön joukossa. Rakkauspulmiin en tiedä minkään tieteenhaaran pystyvän antamaan vastauksia, enemmistö-vähemmistö-suhteita taas tarkastelevat sellaiset tieteenhaarat kuin sosiologia tai sosiaalipsykologia. Miksi psykiatrit siis on yleensä haastettu homo-seksuaalisuuden asiantuntijoiksi?
Veli Hyvärinen