We're all mad here

Valkoviinin juominen kahvimukista tuntuu jotenkin väärältä. Viinilasien pyytäminen synttäri/joululahjaksi äidiltä vielä vääremmältä.

Mä en oikein tiedä miksi, mutta mun tekee mieli jakaa tässä blogissa tosi henkilökohtasia asioita. Pari kertaa oon jo niin tehnytkin. Ehkä se johtuu siitä, että mä en tietääkseni tunne tai ole tavannut ketään tän sivuston käyttäjiä. Tuntemattomille on jotenkin helpompi puhua, varsinkin kun niitä ei näe. Kasvottomia ihmisiä jossain jonkun tietokoneen ruudun toisella puolella. Esim edellisen merkinnän asiasta mä en ole koskaan puhunut kenellekään enkä mä edes halua puhua siitä kenenkään tutun kanssa. Kai sitä pelkää ihmisten reaktioita.

Mä huomaan usein kaipaavani jotain, joka vaan kuuntelee mua eikä sano mitään. Antaa mun vaan puhua eikä keskeytä. Tykkään kyllä siitä, että tulee kommentteja, mutta ne tulee tällasessa formaatissa aina jälkeenpäin eikä ne keskeytä mun ajatuksen kulkua.

Joskus mä alan kirjottamaan tänne jotain juttua, mutta sit mulle tulee sellanen äh, ketään tää vittu kiinnosta, ja mä poistan sen. Mut enhän mä kirjota tätä muille. Jos joku tykkää lukea mun sepustuksia niin okei, jees, mut loppujen lopuks tää blogi on mun ja mulle eikä sillä pitäis olla mitään väliä vaikka ketään ei kiinnostaiskaan.

Mulla on täällä jotenkin tosi turvallinen olo. Tuntuu hassulta ajatella, että mulla on jollain helvetin nettisivulla turvallinen olo. Mut niin se vaan on.

Äiti tuli keskiviikkona Turkuun muutamaksi päiväksi, koska sillä oli joku koulutus täällä. Ihan mukavaa oli, mutta oon niin tottunut asustamaan yksikseni, että en osaa oikein olla, kun joku yöpyy mun luona.
Isä liittyi seuraan lauantaina ja vaihtoi mulle talvirenkaat ja käytiin teatterissa katsomassa Kakola, jonka takia näin viime yönä painajaisia.

Kyseinen musikaali ei varsinaisesti ole pelottava, mutta siinä oleva raiskauskohtaus oli äärimmäisen ahdistavaa katsottavaa ja se jäi sitten kummittelemaan alitajuntaan.

Kakolassa raiskaus esitettiin tapahtuvan tavalla, joka uskoakseni on yleisin mielikuva siitä miten se tapahtuu. "Raiskausstereotypia" if you will. Tuntematon mies kohtaa naisen, laittaa huumeita tämän juomaan ja vie naisen syrjäiseen paikkaan, nainen yrittää tapella vastaan ja sanoa ei, turhaan.

Internetissä seikkaillessani olen usein törmännyt ajatukseen, että juuri näin kaikki raiskaukset tapahtuvat. Todellisuudessa useimmissa tapauksissa raiskaaja ei ole tuntematon ihminen, vaan joku, jonka uhri jo tuntee. Joku johon hän kenties luottaa. Ehkä uhri oli aiemmin suostunut seksiin.

Muutama vuosi sitten tapailin suht satunnaisesti yhtä ihmistä. Kerran istuttiin iltaa mun luonani ja päädyttiin sänkyyn ja kaikilla oli kivaa ja nukahdettiin. Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin siihen, että hän makasi päälläni. Puoliunessa yritin työntää häntä pois, sanoin "ei nyt" ja "lopeta". Protestit meni kuuroille korville. Aamulla hän lähti eikä me nähty enää.

I don't think he realized what he did or what he became when he ignored me when I told him to stop.

It took me forever to admit to myself that what happened that night was, in fact, rape. Because that kind of stuff only happens on the news to other people. Because I didn't kick and scream and cry. Because I had said "yes" before. Because I was dating him. Because he didn't hit me or physically hurt me. So it was okay, right?

Mä en oo koskaan aiemmin puhunut tästä kenellekään.