My Perfect Stranger

Valkoviinin juominen kahvimukista tuntuu jotenkin väärältä. Viinilasien pyytäminen synttäri/joululahjaksi äidiltä vielä vääremmältä.

Mä en oikein tiedä miksi, mutta mun tekee mieli jakaa tässä blogissa tosi henkilökohtasia asioita. Pari kertaa oon jo niin tehnytkin. Ehkä se johtuu siitä, että mä en tietääkseni tunne tai ole tavannut ketään tän sivuston käyttäjiä. Tuntemattomille on jotenkin helpompi puhua, varsinkin kun niitä ei näe. Kasvottomia ihmisiä jossain jonkun tietokoneen ruudun toisella puolella. Esim edellisen merkinnän asiasta mä en ole koskaan puhunut kenellekään enkä mä edes halua puhua siitä kenenkään tutun kanssa. Kai sitä pelkää ihmisten reaktioita.

Mä huomaan usein kaipaavani jotain, joka vaan kuuntelee mua eikä sano mitään. Antaa mun vaan puhua eikä keskeytä. Tykkään kyllä siitä, että tulee kommentteja, mutta ne tulee tällasessa formaatissa aina jälkeenpäin eikä ne keskeytä mun ajatuksen kulkua.

Joskus mä alan kirjottamaan tänne jotain juttua, mutta sit mulle tulee sellanen äh, ketään tää vittu kiinnosta, ja mä poistan sen. Mut enhän mä kirjota tätä muille. Jos joku tykkää lukea mun sepustuksia niin okei, jees, mut loppujen lopuks tää blogi on mun ja mulle eikä sillä pitäis olla mitään väliä vaikka ketään ei kiinnostaiskaan.

Mulla on täällä jotenkin tosi turvallinen olo. Tuntuu hassulta ajatella, että mulla on jollain helvetin nettisivulla turvallinen olo. Mut niin se vaan on.