Tulipas kalsea ilma. Vettä tulee ja on kylmä.
Eilen aamulla tuli yllättävä puhelu, maanmies soitti että moro, me ollaan sen ja sen kavereita, ollaan tulossa sinnepäin eikä meillä oo majoitusta. Olin ihan pihalla, aivan liikaa yhtäkkiä olettaa että pitäisi alkaa finskiä vääntämään kesken unien.
Soittelin sitten muutamaan matkustajakotiin mutta ne olivat täynnä. Kiersin keskustan hotelleja mutta nekin olivat täynnä. Syykin selvisi, seuraava päivä olisi kansallinen vapaapäivä ja jostain syystä kaikki yöpyvät hotelleissa. Ehkä kyseessä on se että on san-ren-kyuu, kolme perättäistä päivää kun ei tartte käydä duunissa. Muistan kun itse oli kaleeriorjuudessa, kyllä pitkiä viikonloppuja odotettiin kuin kuuta nousevaa. Syksylle näitä osuu aika monta, tosin kun kotopuolessa jossa syksyllä ei ollut yhtään ylimääräistä lomaa.
Travellerit päättivät yöpyä nettikahvilassa (edullista muttei kovin mukavaa). Mentiin heterobaariin oluelle ja pojat kertoivat nauttineensa reissusta. Itse ihmettelin mitä hauskaa mahtaa japanissa olla tähän vuodenaikaan kun on aika kurjaa ja sateista. Mutta todellisuushan on ihmisen pään sisällä ja minä olen vaan jumahtanut katselemaan ulos ikkunasta sateeseen ja miettimään jatkuvasti että mistä seuraavat pennoset mahtaisivat tipahtaa. Osaisipa astua ulos ajatuksistaan ja mennä ja kokea jotain.
Jollain tavalla kun on paikallisen kanssa alkanut elämään, tämän perän ajattelu alkaa epäterveesti vaikuttamaan mun omaan. Viesti vaikuttaa olevan se, että jos ei ole lompsa täynnä rahaa, ihminen kelpaa vain istumaan kotona, heitellen tuhkaa päälleen. En tiedä mistä se tulee mutta tämä on vielä enemmän kärsimyskulttuuri kuin mun oma jossa kärsimys on luterilainen hyve. Olisikohan sellaista paikkaa jossa ei niin fokusoida kärsimykseen? Kulttuuri jossa yritetään nauttia siitä mitä on eikä tarvitse tuntea häpeää ettei pääse siihen pieneen ryhmään joka omistaa kaiken ja voi tehdä mitä haluaa?
Kuten sanottu: jälleen yksi sateinen päivä.
