Vanhan musiikin viikkokin loppui eilen. Päätöskonsertti oli hyvä, nautin etenkin Locatellin ja Vivaldin teoksista. Orkesterina oli mainio Euroopan unionin barokkiorkesteri johtajana loistava sellisti Christophe Coin.
Hullut Päivätkin ovat menossa, eipä siellä mitään huomionarvoista juuri ollut. Matkatarjouksia oli pari, olisi voinut lähteä, mutta nyt juuri ei kyllä pysty. Tuleehan niitä uusia...
Blogi-parka on jäänyt taas vähemmälle huomiolle viimeisen parin kuukauden aikana; tosin onhan mukaan mahtunut kaikenlaista: muutto takaisin Suomeen, opettamista yliopistolla yms. yms. yms. Nyt täytyy yrittää taistella kulttuurishokkia vastaan, selvitä byrokratiasta, etsiä pysyvä duuni jne.
Asiasta ihan kolmanteen, olen istunut nyt muutamankin illan Helsingin Vanhan musiikin viikoilla vanhan musiikin suurena ystävänä. Konsertit ovat olleet yleisesti hyviä. Odotin paljon maanantaiselta Riccardo Minasin konsertilta, mutta ao. viulisti -niin lahjakas kuin onkin- ajoi minut aivan raivon partaalle manerismeillaan. RM jähmettyi jokaisen sonaatin jälkeen viulu kädessä sellaiseen ekstaattisuutta osoittavaan asentoon moneksi sekunniksi, että luulisi soittajan juuri soittaneen läpi jonkin merkittävänkin pitkän konserton. Mutta ei, ohjelmisto ei nyt vaan ollut mikään suuri vahvuus tässä konsertissa. Myöskään Minasin muut manerismit (mm. kuljeskelu pitkin kirkkoa so. yleisön joukossa soiton aikana ja pomppiminen tasajalkaa) eivät keränneet minulta pisteitä ollenkaan ja lähdinkin kävelemään sieltä väliajalla.
Eilen oli 29-v. synttärit. Syötiin kämppäkaverin kanssa tänään kakkua, kaverilla on synttärit maanantaina, joten pistettiin bileet puoliksi. Tai siis eihän ne mitkään bileet olleet strictu senso, mitä nyt kauhisteltiin vanhenemista yms. yms. Aiemmin alkuviikosta oli tullut viesti vanhalta ala- ja yläasteen luokkakaverilta, että ensi kuussa olisi luokkakokous. Se yhdistettynä synttäreihin aiheutti jo ensimmäisiä merkkejä kolmenkympin kriisistä. Tuli vähän sellainen olo, että mihin kaikki aika on oikein mennyt. Vastahan se oli eilen, kun sai yo-lakin päähän.
Vaikka sinänsä en olekaan istunut takapuolellani viimeistä kymmentä vuotta, tuli fiilari, että enemmän olisi tietenkin voinut tehdä. Kaverit ovat tahoillaan naimisissa/vak. parisuhteessa, monilla on omistuskämpät (+tietenkin asuntolaina) ja ns. pysyvät työpaikat. Lue: kaikki, mikä kuuluu aikuiselämään, on vielä kaukaista haavetta. Vaikka jatko-opiskelut onkin loppusuoralla ja kohta olen filosofian tohtori, ei mistään duunista tai vakikämpästä ole puhettakaan. Vieläkin eletään kädestä suuhun kuten mikäkin kiertolainen. Sinkkuuden korjaaminen vaatinee oman effortinsa, mutta sitä energiaa ei juuri nyt ole.
Pitkän tauon jälkeen taas äänessä... Ehdin käymään koto-Suomessa hiukan aikaa, käväisin ihmettelemässä Helsingin Prideakin. Kiva meno oli, ei mikään hillitön bakkanaali. Minua jotenkin ahdistavat jenkkien ja sakujen miljoonien homojen megapridet, vaikka onhan toki kiva nähdä, että meikäläisiäkin piisaa.
Nyt ollaan taas normaaleissa töissä. Kävin tänään koulun kuntosalilla tässä päivällä ja siellä oli pitkästä aikaa kunnon meno päällä. Kundeista varmaan noin puolet oli tänään homoja ja silmäpeli/kundien patsastelu oli sen mukaista. Suihkussa oli erityisen kostea meininki (pun intended, hahhah) - kolme jamppaa täydessä taisteluvalmiudessa, joten suihku jäi vähän lyhyeksi. Eihän minulla siinä salin skenessä mitään ongelmaa ole, ei vaan ole minun juttuni...
Viime viikolla tuli ulos suosittuun gaysarjakuvaan The Mostly Unfabulous Social Life of Ethan Green perustuva leffa. Sääli vaan, että lehdet ovat lytänneet sen ihan täysin, olin jo odottanut sitä. Pitäisi se varmaan käydä kuitenkin katsomassa...
Tulin juuri takaisin konferenssista Illinois'n Urbana-Champaignista, oli hyvä konferenssi - omasta esitelmästä ilmeisesti pidettiin. Muutenkin konferenssin henki on hyvä: joukko vanhoja ja muutamia uusia tuttuja.
Vaikka Chicago on Illinois'ssa, on muu osavaltio yhtä suurta preeriaa ja meininki aika maaseutuhenkistä, mikä tarkoittaa, että koti, uskonto ja isänmaa on kunniassaan. Hotellin vastaanottovirkailija valitteli sitä, kuinka Chicagon lehdet julkeavat arvostella presidenttiä (!). Niin, mitäs siihen sanot...
Käveltiin parin kollegan kanssa kadulla ihan normaaleissa konferenssivarusteissa (kauluspaita ja ihan normaalit housut yms., ei todellakaan mitään pukumeininkiä), kun sieltä sitten joku paikallinen murrosikäinen pentu huutaa ohiajavan auton ikkunasta "Why do you look like you're going to church". Siis anteeksi että mitä?! Mitä helvettiä se tälle pennulle kuuluu, vaikka käveltäiisin tappi takamuksessa?! Joskus tuntuu, että amerikkalaisia lapsia voisi kasvattaa Suomen vanhan mallin mukaan s.o. "saa näkyä, vaan ei kuulua". Kuuluvat vähän turhan hyvin...
Toinen vastaava tapahtuma oli, kun kävin hakemassa Subwaysta vähän purtavaa. Samassa rakennuksessa toimii huoltoasema ja huoltiksen kassalla notkui joku 19-20-v. kundi, joka näytti aivan sikafarmarilta ja tod.näk. sitä olikin. Se tillotti meikäläistä monttu aivan totaalisen auki. Olisi pitänyt heittää kundille "What the F*CK are you staring at?!". Siinä olisi varmaan saanut turpaansa, kun pari sikafarmarikaveria olisi liittynyt joukkoon iloiseen, eikä poliisista olisi ollut mitään apua, joten jätin väliin. Nyt täytyy sanoa, ettei siihen tuijotukseen minusta ollut mitään aihetta, minä kun en näytä ns. fägäriltä ollenkaan, vaikka asu olikin huolitellumpi kuin 90% vastaantulijoista ja loput olivat hotellissa majailevia bisnesmiehiä.
Tuli ihan mieli jo palata kotiin, siellä sentään voi kadulla kävellä rauhassa. Tosin Harvard Yardillakin pitää olla varovainen, läheisen high schoolin enimmäkseen mustat oppilaat ovat takavuosina hakanneet homoiksi katsomiaan opiskelijoita kävellessään/valuessaan Yardin poikki.
Koska osavaltiossa oli ukkosmyrsky- ja tornado(!)varoituksia päällä, katsoi lentoyhtiö voivansa peruuttaa lentoni sunnuntailta. Näin ollen jouduin jäämään Champaignin jännittävän kaupungin jännittävään esikaupunkiin ylimääräiseksi päiväksi - omalla kustannuksellani, koska peruutus oli "weather-related", ei niiden tarvitse korvata latin latia. Tuskaa helpotti upgrade ensimmäiseen luokkaan Chicagosta Bostoniin. Onneksi älysin ottaa läppärin mukaan, sillä saattoi hoidella rästimaileja, -duuneja yms. Otin tietenkin kunnon päiväunet, katsoin TV:tä pitkästä aikaa, ihan hauskaa nähdä mm. West Wingiä ja muutama hulvaton jakso South Parkia. Tänään sitten back in business.
Mikä ihme perusopiskelijoita vaivaa tätä nykyä!?! Tänään yksi kurssilla olevista kundeista mailasi ja sanoi, että nyt vähän ahistaa ja nyt sitten tarvitsisi lisäaikaa kotitehtävien tekemiseen, kun viikonloppu meni ahistuksen potemiseen. Ehkä olen ollut jenkeissä liian kauan, mutta nyt pulssi kyllä kohoaa, kun tullaan ruinaamaan kaikkea mahdollista ties millä tahansa verukkeella. Täällä on erityinen toimisto, jonka funktio tuntuu olevan kaikenlaisten lappusten kirjoittaminen ja sitten opiskelija saakin elää kuin pellossa. Meikäläisen sympatiapankista on nyt krediitti loppu! Miksei voida olla kaikki aikuisia ja tehdä töitä kuin aikuiset, kun vielä ollaan yliopistossa ja kaikki?
Kyseessä ei ole empatian puute niitä kohtaan, joilla on ihan oikeita ongelmia, vaan lähinnä vit*tusta siitä, että joka siunatun kurssilla tulee joku pallinaama avautumaan ja vaatimaan erikoiskohtelua mitä erilaisimmissa muodoissa. Kyllä joskus olisi itsekin mieli tehnyt marssia lekurille ja pyytää saitsua erilaisiin ahdistuksiin / masennuksiin / työuupumuksiin tässä vuosien varrella, kun ei ole napannut tehdä toitä, mutta kun se ei vaan toimi niin. Jos meikäläinen on opetusassarina poissa, se tarkoittaa sitä, että kurssia pitävä proffa vitt**ntuu meikäläiseen hyvin nopeasti, koska se joutuu itse tekemään ne likaiset hommat, ja tarkastettavat kotitehtävät kasantuu poydälle yms. yms., joten helpommalla pääsee, kun ottaa kolme Buranaa ja painaa sisulla läpi. Olen opettanut keuhkokuumeessa, kuultuani kotoa rakkaan koiran kuolemasta, unettomien öiden jälkeen yms. yms., mutta show must go on - ei niitä poissaoloja kukaan kollega paikkaa, chacun pour soi.
Koulun Gay and Lesbian Caucus ja muutama muu järjestivät eilen social hourin jatko-opiskelijoille tai professional schoolien väelle. Järkytys oli melkoinen paikalle tullessani, kun suurin osa paikallaolijoista oli ilmeisesti lähinnä perusopiskelijoita, ja teiniangsti ja -attitude oli sen mukaisia. Joko jatko-opiskelijoiden keski-ikä on pudonnut 21:een tai kundien henkinen ja fyysinen kehitys on hidastunut vuoden 1980 jälkeen.
Ei millään pahalla blogin nuorempia lukijoita kohtaan, mutta nämä happeningit ovat tarkoitettu tietylle yleisölle. Eihän meikäinenkään millään muotoa ole tervetullut undergradien vastaaviin social houreihin (yksi kaveri lensikin kerran pihalle sellaisesta) tai muihin tapahtumiin. Sikstoisekseen ei nappaa katsella sitä undergradien lapsenomaista intoa, kun bileissä saakin yllättäen viinaa (drinking age siis täällä 21), vähän aikuismaisempaa menoa odotin...
Kulttuurisena taustana: joka koululla on yliopistolla oma LGBT-ryhmänsä, jotka eivät hirveästi sekoitu. Tämä oli nyt Law Schoolin, Design Schoolin ja muutaman muun yhteisyritys puhaltaaa vähän henkeä yhteistyöhön, mutta ei näköjään mikään järkyttävä menestys.
Tänään kirjoitin väitöskirjani viimeisen virkkeen. Ei tämä hauskuus tähän lopu, nyt alkaa armoton viilaus, koska aika suuri osa analyysista varmaan menee uusiksi, kunhan kolme lukijaani pääsee iskemään siihen hampaansa. Ja onhan sitä viilattavaa, osa siitä tekstistä on niin huonoa, että itku meinaa päästä, kun sitä itse lukee korjauksien jälkeenkin.
Luulen, että tänään ymmärsin, miltä kirjailijoista tuntuu, jos heidän hengentuotteensa teilataan julkisesti. Jos joku leikkelisi oman tuotokseni palasiksi osoittaen kaikki sen puutteet armottomasti, ottaisi se varmaan aika ilkeästi sydänalasta. Tiedemaailmassa toimiminen on kuin koulun musiikintuntien laulukokeet - jokainen virhe ja epäpuhtaus on välittömästi kaikkien kuultavana.
Väitöstilaisuus on kolmen viikon päästä; jos jollakulla on pakottava tarve kuulla germaanisten kielten vertailevasta kieliopista, tervetuloa joukkoon iloiseen.
Ehkäpä tämä antaa kuitenkin aihetta palkita itsensä puolikkaalla vapaapäivällä, ihan jo pääsiäisen kunniaksi.
...on aika tehdä jenkkien veroilmoitus. Onneksi omat verot on aika iisi juttu, koska tulot on tasan yhdestä lähteestä, eikä ulkkarisinkkuna ole mitään asiaa vaikeuttavia tekijöitä kuten vaimoa, lapsia, taloa, asuntolainaa, toisessa osavaltiossa olevaan tyopaikkaa jne. Useimmat jenkit siirtävät veroilmoituksensa teon tilitoimistolle ihan suosiolla, mikä ei ole mikään ihme. Paikallinen erityispiirre on, että liittovaltion veroilmoitus on ihan eri kaavake kuin osavaltion veroilmoitus, joihin pätevät myös sitten ihan eri säännöt.
Kävin eilen kaljalla yhden uuden tutun kanssa, jolle sitten outtasin itseni (ei kuulemma näy päälle, katsos kummaa), josta saatiin pitkä keskustelu aikaan. Homouden selittäminen heteroille on aina jotenkin elähdyttävää, koska niitä reaktioita on niin montaa eri tyyppiä: shokki, ällistys, suuttumus, hämmennys, ihastus jne.
Aloin miettimään eettistä ongelmaa: jos kerran käyn helposti heterosta, pitäisikö sitten yrittää olla homompi? Onko homoyhteisön pettämistä, jos tahallani sulaudun hetskumassaan? Yksi homoaktivistikaveri totesi tähän "Just because you can doesn't mean you should..."
Olen hakemassa yhtä akateemista duunia Suomesta ja sinne vaaditaan "opetusportfolio", jossa pitäisi kuuleman mukaan kuvata "opetusfilosofiaa". Sanokaa minua vanhanaikaiseksi, mutta mitä järkeä on siinä, että selitän niille ummet ja lammet, kuinka opetus on minusta tosi tärkeää ja kuinka "oppimisen itsearviointi" ja "oman osaamisen ylläpitäminen" ovat superloistavia ideoita?! Ihan yhtä kaikki voisin kertoa, mitä ajattelen maidon hinnasta Ruotsissa tai Helsingin raitiovaunujen täsmällisyydestä, koska niillä on aivan yhtä vähän relevanssia ja kaikki perustuu aivan yhtä vähän todennettaville faktoille.
Don't get me wrong, pidän toki opettamisesta paljonkin, mutta minusta on aika vähän järkeä kyykyttää aikuisia ihmisiä sepustamaan moista enimmäkseen dokumentoimatonta mutu-fiilistelyä. Meneehän sinne portfolioon varmaan ihan järkevääkin matskua, mutta tuo ns. "opetusfilosofia" on sellaista amerikkalaista hapatusta, jonka mielellään jättäisin tälle mantereelle.