Eilen oli 29-v. synttärit. Syötiin kämppäkaverin kanssa tänään kakkua, kaverilla on synttärit maanantaina, joten pistettiin bileet puoliksi. Tai siis eihän ne mitkään bileet olleet strictu senso, mitä nyt kauhisteltiin vanhenemista yms. yms. Aiemmin alkuviikosta oli tullut viesti vanhalta ala- ja yläasteen luokkakaverilta, että ensi kuussa olisi luokkakokous. Se yhdistettynä synttäreihin aiheutti jo ensimmäisiä merkkejä kolmenkympin kriisistä. Tuli vähän sellainen olo, että mihin kaikki aika on oikein mennyt. Vastahan se oli eilen, kun sai yo-lakin päähän.
Vaikka sinänsä en olekaan istunut takapuolellani viimeistä kymmentä vuotta, tuli fiilari, että enemmän olisi tietenkin voinut tehdä. Kaverit ovat tahoillaan naimisissa/vak. parisuhteessa, monilla on omistuskämpät (+tietenkin asuntolaina) ja ns. pysyvät työpaikat. Lue: kaikki, mikä kuuluu aikuiselämään, on vielä kaukaista haavetta. Vaikka jatko-opiskelut onkin loppusuoralla ja kohta olen filosofian tohtori, ei mistään duunista tai vakikämpästä ole puhettakaan. Vieläkin eletään kädestä suuhun kuten mikäkin kiertolainen. Sinkkuuden korjaaminen vaatinee oman effortinsa, mutta sitä energiaa ei juuri nyt ole.