Vanhan musiikin viikkokin loppui eilen. Päätöskonsertti oli hyvä, nautin etenkin Locatellin ja Vivaldin teoksista. Orkesterina oli mainio Euroopan unionin barokkiorkesteri johtajana loistava sellisti Christophe Coin.
Hullut Päivätkin ovat menossa, eipä siellä mitään huomionarvoista juuri ollut. Matkatarjouksia oli pari, olisi voinut lähteä, mutta nyt juuri ei kyllä pysty. Tuleehan niitä uusia...
Blogi-parka on jäänyt taas vähemmälle huomiolle viimeisen parin kuukauden aikana; tosin onhan mukaan mahtunut kaikenlaista: muutto takaisin Suomeen, opettamista yliopistolla yms. yms. yms. Nyt täytyy yrittää taistella kulttuurishokkia vastaan, selvitä byrokratiasta, etsiä pysyvä duuni jne.
Asiasta ihan kolmanteen, olen istunut nyt muutamankin illan Helsingin Vanhan musiikin viikoilla vanhan musiikin suurena ystävänä. Konsertit ovat olleet yleisesti hyviä. Odotin paljon maanantaiselta Riccardo Minasin konsertilta, mutta ao. viulisti -niin lahjakas kuin onkin- ajoi minut aivan raivon partaalle manerismeillaan. RM jähmettyi jokaisen sonaatin jälkeen viulu kädessä sellaiseen ekstaattisuutta osoittavaan asentoon moneksi sekunniksi, että luulisi soittajan juuri soittaneen läpi jonkin merkittävänkin pitkän konserton. Mutta ei, ohjelmisto ei nyt vaan ollut mikään suuri vahvuus tässä konsertissa. Myöskään Minasin muut manerismit (mm. kuljeskelu pitkin kirkkoa so. yleisön joukossa soiton aikana ja pomppiminen tasajalkaa) eivät keränneet minulta pisteitä ollenkaan ja lähdinkin kävelemään sieltä väliajalla.