Paratiisi helvetissä

Ajamme hiljaisuuden vallitessa. Minulla on ollut koko matkan ajan hillitön ikävä puolisoani, mutta nyt kun hän on lopulta vierelläni, olo on tyhjä, jotenkin voimaton. Jokin pääsi latistumaan suurten odotusten ja karun todellisuuden välimaastossa, ehkä olen myös vähän vihainen, sillä hän saapui lentokentälle myöhästyneenä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin pitkän matkan jälkeen, viimein kotikentälle saavuttua, joutua odottamaan jatkokyytiä lentokentältä kotiin. On jotenkin nöyryyttävää ja alakuloista istua rättiväsyneenä penkillä kaikkien matkatavaroitten kanssa, katsellen itse yksinäisenä, miten muut samasta lentokoneesta ulostautuneet hyppivät liikutuksesta sanattomina ja ilosta kiljahdellen vastassa olevien läheistensä kaulaan.

Minulla on nälkä, ja pysähdymme kotimatkalla lempikiinalaiseemme syömään. Parkkipaikalla halaan häntä viimein ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, ja se tuntuu vapauttavan osan jännitteestä ja hänkin vaikuttaa vähän rentoutuvan. Hetken pelkään hänen purskahtavan itkuun.

Ruokaa odotellessamme tulee ensimmäinen tekstiviesti Espanjasta. ”Como te has llegado?” Frederik haluaa tietää olenko päässyt onnellisesti kotiin. En halua vastata, vielä, sillä se varmasti loukkaisi edessä istuvaa seuralaistani. Hänkään ei halua rikkoa vielä tuota hellän halauksen jälkeistä illuusiota uudelleen lämmenneestä rakkaudesta alkamalla kysellä tekstiviestin lähettäjästä ja sen sisällöstä.

Juttelemme niitä näitä, ja rentoudumme entisestään. Asiat tuntuvat palailevan kuin itsekseen niihin samoihin uomiinsa, joissa ne olivat ennen minun matkalle lähtöäni. Kerron hänelle kongressista, miten se meni ja kuinka monia uusia tuttavuuksia sain. Kerron hänelle, miten varhaisesta vuodenajasta huolimatta Madridissa oli ollut loppukeväisen lämmintä, yli kahtakymmentä astetta, ja miten ihanaa oli ollut istua aurinkoisella terassilla keskellä pimeää ja kylmää lopputalvea. Sitten hän haluaa miten matkan kongressin jälkeiset päivät menivät, ne kokonaiset seitsemät, jotka vietin lomailemalla omin päin, työkavereitten jo palattua takaisin Suomeen. Kävinkö paljon yöelämässä? Kävinkö saunassa? Ja siitä suoraan polttavaan kysymykseen – minun vastattuani kahteen edelliseen kyllä – kuka hän olikaan tuo minun uusi ystäväni, jonka luona olin viettänyt matkan kaksi viimeistä päivää, niin tiiviissä kanssakäymisessä, että olin unohtanut ladata jopa kännykkäni? Se on totta, että niin pääsi käymään. Olin ollut puheluiden ja tekstiviestien ulottumattomissa kokonaiset puolitoista vuorokautta, ja se jo riitti saamaan vanhempani, sisareni ja puolisoni suunniltaan huolesta. Äiti oli harkinnut jo yhteydenottoa kansainväliseen poliisiin ja Madridin provinssin suurimpiin sairaaloihin.

- Yks Frederik, myönnän. - Dominikaanisesta tasavallasta.

Hän haluaa nähdä hänen kuvansa, ja minä näytän sen hänelle kännykästäni, sillä en halua loukata häntä vielä entisestäänkin enemmän kieltäytymällä. Näytän sen, jossa hän on salilla treenihousuissaan ilman paitaa, sen minusta seksikkäimmän.

- Vau, hän naurahtaa, taistellen selvästi parhaansa mukaan kuulostaakseen mahdollisimman vilpittömältä. – Melko muskelit. Onko hän mulatti?

Nyökkään.

- Minkä ikäinen?

- 29, vastaan, miltei anteeksipyytävästi. Se on miltei kahdeksan vähemmän kuin mitä hän itse, ja tiedän sen saavan tilanteen kuulostamaan hänen korvissaan vielä entistäkin katastrofaalisemmalta.

- Oliko sillä iso? hän haluaa tietää. – Harrastitteko te seksiä? Mitä te teitte?

Hän kuulosti edelleen vilpittömältä ja pelkästään aidosti uteliaalta, ilman syyttävää tai loukkaantunutta sävyä. Mutta olen varma sen olevan teatteria. Hän vain yrittää viestittää minulle siirtyneensä kanssani pelkästään ystävyysvyöhykkeelle. Niin hänellä on tapana tehdä aina, kun hän on varma tai epäilee minun pettäneen häntä. Se on hänen suojautumismekanisminsa. Oikeasti hänen täytyy olla mustasukkaisuudesta järjiltään ja sisältä sortumaisillaan. Ja siksi kieltäydyn vastaamasta. Pakotan hänet vaihtamaan puheenaihetta.

Matkalla ravintolasta kotiin vastaan saamiini tekstiviesteihin yhdellä muutaman sanan viestillä, jotta Frederik tietää minun päässeen onnellisesti kotiin ja voi lakata huolehtimasta. Kotona haluan käpertyä puolisoni kainaloon, tuntea hänen kehonsa turvallinen lämpö ja sen tuttu tuoksu. Tunnen vahvasti tuon siteen, joka kahden ihmisen välille kasvaa heidän elettyään ja nukuttuaan yhdessä kuukausien ja lopulta vuosien ajan. Side on niin vahva, että se alkaa miltei jo elää omaa elämäänsä kuin itsenäinen organismi, toinen elävä olento meidän välissämme. Sitä alkaa suojella ja varjella kuin yhteistä lasta, pelätä sen menettämistä kuin kuolemaa.

Päädymme rakastelemaan kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Onnistun laukeamaankin, jopa. Pienen hetken ajaksi, maatessamme hikisenä toisiimme kietoutuneina, vaikeudet välillämme pyyhkiytyvät pois, ja kaikki on aivan niin kuin ennen oli.

Sorvi surisi, ja lastuja lenteli ympäriinsä. Osa niistä kimposi iholleni, niin että teki miltei kipeää. Puukarahkasta oli tarkoitus saada aikaan kynttilänjalka. Taisin jopa onnistuakin tehtävässäni, sillä nykyään, miltei kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kynttilänjalan näköinen kalikkahirvitys löytyy yhä edelleen tulisijan päältä lapsuudenkotini takkahuoneesta. Mikähän siinä onkaan takana, mutta vanhemmilla kuin vanhemmilla tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia heittää lastensa aikoinaan askartelemia romuja roskikseen, olivat ne kuinka rumia turhakkeita tahansa. Varmaan vielä kymmenien vuosienkin kuluttua, vanhempieni jo kuoltua, asuntoa tyhjennettäessä ajan saatossa tummunut ja lahonnut kynttilänjalka löytyisi samasta paikkaa, koskaan käyttämättömänä.

Muutamaan otteeseen aikaisemminkin Anttia kohtaan tuntemani vetovoima oli saanut minusta yliotteen ja minun oli ollut pakko lähestyä häntä puutyötuntien aikana, lähinnä tilanteissa, joissa molemmat olimme puuhaamassa omassa rauhassamme, etäällä ystävistämme. Joka kerta näin sattuessa sydän paukutti rinnassani kilpaa luokassa kajahtelevien vasaraniskujen kanssa salvaten miltei hengitykseni, ja kamalinta olisi ollut se, että se olisi näkynyt jotenkin ulospäin – että Antti olisi saanut jonkinlaista vihiä sisälläni vellovista tunteista meidän vaihtaessamme noita tyhjänpäiväisiä tervehdyksiä ja kömpelöitä toisen käden tuotosten arvosteluyrityksiä. Antti oli paljon minua taitavampi, ja kehuin hänen töitään aivan vilpittömästi ja yritin samalla udella, millä tavoin hän oli tuloksensa saavuttanut. Ihailin hänen käden taitojaan ääneen yrittämättä samalla kuulostaa liian mairealta, mikä sekin oli joskus ylitsepääsemättömän vaikeaa. Minusta tuntui aidosti siltä kuin kaikki, mitä hän ikinä saikaan aikaan, oli täydellistä ja jumalaista, enkeleiden sylkemää.

Lähestyessämme toisiamme olin aina miltei joutua suunniltani. Erotin hänen tuoksunsa jo kaukaa, ja se sai hien kohoamaan otsalleni. Olisin halunnut vetää sitä sisääni kuin huumetta, kalleinta sahramia, voidella sitä iholleni kuin balsamia, uida siinä kuin kuumassa ruusunlehtikylvyssä. Tiesin, etten koskaan tulisi saamaan siitä kyllikseni, ja jos hänessä oli jotakin pelottavaa, se oli juuri tuo minut miltei hulluksi tekevä häntä ympäröivä aura, jota en voinut vastustaa. Puutyötunnit kuluivat minusta aina liian nopeasti, puolitoista tuntia oli ohi ennen kuin ehdin edes päästä vauhtiin – olisin halunnut, että ne kestäisivät ikuisesti, vaikka ala-asteella en voinut sietää koko oppiainetta. Tuntui aivan käsittämättömältä, että jotkut valitsivat siitä elämäntyönsä. Mutta nyt siitä oli tullut minulle suurinta intohimoa, kouluviikon paras hetki.

- Jätkä on selvästi sorvannut ennenkin, lohkaisin. – Kuin ammattilainen.

Hän ei keskeyttänyt työtään, mutta näin hänen sivuprofiilistaan, miten hänen kasvoilleen levisi hymy, jossa oli ujoa itsetyytyväisyyttä. Hän ei koskaan vaikuttanut ylimieliseltä, vaan tuntui aina olevan oikeasti otettu kehuistani.

- Se on totta, sä oot tosi taitava.

Hän kohautti olkapäitään. – Eihän tää niin vaikeata ole.

- Mä oon hädin tuskin päässyt alkuun, sä jo miltei valmis, naurahdin. – Vittu.

Hänen talttansa sivusi hennosti kynttilänjalan ulkopintaa, hyvin hienolla kädenheilautuksella, niin että karkeiden lastujen sijaan hänen ympärilleen pöllähti pilvi mitä ohuinta puupölyä. Minun tekeleestäni oli muodostumassa paksu ja kömpelö, hänen taas oli juuresta tyylikkäästi huippua kohden kapeneva, joka kynttiläosaa lähestyessään muodosti hienostuneita koristerenkaita. Kokonaisuudessa vallitsi harmonia, josta tiesi, että hän tulisi saamaan tälläkin työllään kiitettävän.

Seurasin hetken aikaa lumoutuneena hänen askarteluaan. Hän ei vaikuttanut vaivautuvan läsnäolostani, päinvastoin. Hän hymyili ja elehti paljon, ja tuntui panevan parastaan nyt, kun oli saanut ihailijan. Vain kerran hänen talttansa sohaisi väärään paikkaan, ja hän kirosi teatraalisesti, minkä jälkeen purskahdimme molemmat nauruun.

Hänen kämmenensä oli leveä ja suuri, ja paksut suonet risteilivät sen selkämyksessä kuin vaskitsat kohti vahvoja sormia. Kynnet olivat likaiset ja lohkeilevat, ja sormien uurteissa oli likaa, jäänteitä moottoriöljystä, mullasta ja puupölystä. Iho, jota en ollut koskaan päässyt koskettamaan, oli selvästi paksuuntunut ja karkea painonnostosta ja ruumiillisesta työstä. Ne olivat niin kovin erilaiset kuin tyttöjen sirot kapeasormiset kätöset, joiden pitkäksi kasvaneet kynnet kiiltelivät lakasta ja viilasta. Usein kynnet olivat värjätyt kuin huoran omat, ja lika oli huolellisesti saippuoitu ihon pinnalta pois. Pehmeä ja viettelevä säväys oli varmistettu makeasti hajustetulla kosteusvoiteella.

Katseeni etsiytyi käsistä hänen paksuun niskaansa ja hartioihin, voimakkaisiin ja leveisiin. Niskakarvat päättyivät luontaisesti vaaleanruskeaan ihoon, kovin eriväriseen kuin minun omaani, vaaleaan ja kalpeaan, jonka alta kuulsivat lävitse pienimmätkin verisuonet ja värivirheet, ja antoivat hyvän perustan mahtaville silmäpusseille, joista kärsin aina yöunien jäädessä alle kahdeksan tunnin – eli käytännöllisesti katsoen arkipäivisin aina. Silmäpussini ovat muuten komeasti edustettuina myös minusta ala-asteella otetuissa koulukuvissa, mistä kaverini jaksavat minua aina kiusoitella. Näytän heidän mielestään alaikäiseltä narkomaanilta. Vain kesälomilla pääsen silmäpusseista eroon, kun vältyn aamuherätyksiltä ja saan iholleni terveen rusketuksen. Nykyään minulla on paha tapa sortua myös solariumin houkutuksiin. Mitäpä kauneutensa eteen ei tekisi?

Tuntui häpeälliseltä ja suorastaan julkealta tuijottaa hänen vartaloaan sillä tavoin, ja pakotin silmäni toisaalle. – Onko sulla lemmikkejä? kysyin äkkiä. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka lapselliselta minun täytyi kuulostaa. Poika, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa isotteluun, moponsa virittelyyn, pesäpalloon ja jääkiekkoon, tuskin paljoa perusti pienistä pörröisistä eläimistä. Mutta kysymys vain luiskahti huuliltani – minun, joka raahasi kotiinsa jokaisen tienvarrelta ja metsästä löytämänsä sairaan eläimen sisiliskoista pikkulintuihin, tilasi Eläinmaailmaa ja nukkui vielä tuolloinkin yöt pehmolelun kanssa.

Onneksi hän ei kummastellut kysymystä. – Ei ole, hän vastasi vain. Ja hän vaikutti oikeasti asian vuoksi surulliselta - syystä joka ei koskaan minulle selvennyt, sillä emme koskaan palanneet uudestaan tuohon aiheeseen.

Sain ensikosketuksen Espanjaan 15-vuotiaana, kun vanhempani varasivat koko perheelle matkan Kanariansaarille, Playa del Inglesiin. Puberteettini oli vasta aluillaan, ja ensirakastumisestani oli aikaa reilu vuoden päivät. Ensirakkauteni oli paria vuotta minua aikaisemmin kypsynyt Antti, rinnakkaisluokan öykkäri, vanttera ja urheilullinen, ulkopuolisille vaikeasti lähestyttävä kaveri. Tunsin olevani ympäröivästä maailmasta ainoa, joka näki hänen herkän puolensa. Aistin hänen herkkyytensä ja haavoittuvaisuutensa huolimatta kivikovasta tiilimuurista, jonka hän oli vaivalla pyrkinyt ympärilleen rakentamaan. Hän ei koskaan oikein sopeutunut yhteiskuntaan. Hän tapasi lintsata koulusta ja ottaa yhteen auktoriteettien kanssa, muistan hänen jopa kertaalleen käyneen liikunnanopettajaan väkivaltaisesti käsiksi.

Meillä ei olisi pitänyt olla paljoa yhteistä, paitsi se tosiasia, että olimme molemmat yläasteen seitsemännellä luokalla. Antti oli ymmärtääkseni alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän kasvatti, ja hän kulki tupakalla ja liikkui porukassa, jota muuten pyrin välttelemään kaikin keinoin. Hän oli hädin tuskin luokkansa läpäissyt, siinä missä minä olin ikäryhmäni priimuksia, analysoiva, oppia ammentava, liikunnallisesti kömpelö ja laiha poika. Koska Antti oli rinnakkaisluokalla, näimme toisiamme ainoastaan liikuntatunneilla ja puutyötunneilla. Muistan hämärästi, miten näin hänet ensimmäisen kerran. Olin kyllä jo siihen ikään mennessä tietoinen, että tunsin vetovoimaa myös omaa sukupuoltani kohtaan. Olin jo vuosia tyydyttänyt itseäni aktiivisesti, ja fantasioin miltei yksinomaan miehistä, usein opettajistani tai julkisuuden henkilöistä. Mutta rakkaudeksi en ollut osannut tunteitani pukea. En, ennen kuin olin tavannut Antin.

Hänellä oli hämmentävän ruskeat silmät, ja suorat, kiiltävät ja tuuheat hiukset. Hänen hiuksensakin olivat tummat, eivät kuitenkaan aivan mustat, ja hänen etutukallaan oli tapana kasvaa liian pitkäksi, niin että se peitti hänen katseensa kuin eristäen hänet ja hänet syvimmät ajatuksensa muulta maailmalta. Hänen nenänsä oli kookas ja tuntui hallitsevan hänen kasvonpiirteitään yhdessä voimakkaan leuan kanssa. Hän oli kenties pituiseni, mutta ainakin viisitoista kiloa painavampi, harteikas ja jäntevästi liikkuva kaveri.

Pojat, joiden hän kanssa kävi tupakalla, olivat pelkkiä räkänokkia, nenäkkäitä ja typeriä, ja tavatessani tämän seurueen, jonka kanssa hän oli liikkeellä ensimmäisessä kohtaamisessamme, hän erottui joukosta silmiinpistävällä tavalla, kuin varisparven joukkoon eksynyt kotkanpoika. Varmasti meidän katseemme kohtasivat jo ensimmäisen kerran ohi kävellessämme. Hänen silmänsä antoivat vihaisen ja tyytymättömän vaikutelman, mutta myös selvästi aran ja ujon. Olen aina tuntenut vetoa ujoihin persooniin, syystä, jota en ole koskaan oikein käsittänyt. Ujouden takaa heijastuivat kuitenkin voimakkaat tukahdutetut tunteet ja impulsiivisuus, kenties intohimo.

Ensimmäistä kertaa tarkastelin häntä pelkästään uteliaisuudesta: miksi hänen kaltaisensa rauhoittavaa voimaa uhkuva olento on etsiytynyt sellaiseen rettelöivään seurueeseen? Sen täytyi kieliä jonkinlaisesta kesyttämättömästä epävarmuudesta, kenties myös hyväksynnän janosta. Seurue, jossa hän liikkui, näytti jo etäältä olevan leimattu mitättömyydellä ja keskinkertaisuudella. Sosiaalinen ja älyllinen vajavaisuus esti heitä täyttämästä edes vähäisimpiä velvollisuuksia, joita yhteiskunta heiltä odotti. Se taas herätti ahdistusta ja turhautumista, ja tuota pahaa oloa he yrittivät lievittää rähisemällä ja kovistelemalla, "me vastaan muu maailma" –asenteella. Usein edellä kuvattuun anarkistisyndroomaan kuuluu keskeisenä osana myös huutava puute kunnollisesta aikuisen miehen mallista, ja sen puutteessa roolimalleja etsitään jengin toisista jäsenistä. Koska kukaan ei ole asettamassa heille rajoja, päihteet astuvat nopeasti kuvaan. Ensin maistellaan tupakkaa ja alkoholia, sitten lääkkeitä ja ennen pitkää myös huumeita. Joukon keskuudessa vallitsevien asenteiden puitteissa jo peruskoulun läpäiseminen tulisi olemaan monelle sen viisihenkisestä jäsenestä miltei ylitsepääsemättömän vaikeaa. Myöhemmin aivan realistisiksi uhkakuviksi nousisivat myös alkoholisoituminen ja kenties ennen pitkää myös vankeinhoitolaitos.

Ehkä juuri kiihkeä tarve tulla hyväksytyksi oli eksyttänyt Antin heidän joukkoonsa, sillä varmasti räkänokkien oli ollut helppo hänet hyväksyäkin. Hän oli varhain kehittynyt, voimakas ja hauskannäköinen kaveri. Hän ajeli mopolla kuten muutkin heistä, ja oli mitä todennäköisimmin häilyväisen ja herkän luonteensa vuoksi helposti joukon häikäilemättömämpien jäsenten johdateltavissa. Ei hän tyhmä ollut, mutta varmasti sitäkin lojaalimpi ryhmäläisiään kohtaan. Jengin päällikön asemaa hän ei halunnut uhmata, vaan tyytyi taustajoukkoihin pönkittämään tämän arvovaltaa. Johtajaksi arvelin muuatta rasvatukkaista ja hintelävartaloista mutta sitäkin öykkäriluontoisempaa, elämän sivuraiteille nyrjähtänyttä poliisimiehen poikaa. En tiedä mitä elämänvaihetta tämä kaveri eli silloin, mutta noihin aikoihin hän oli aivan mahdoton. Hänen opiskeluistaan ei tullut mitään, ja hän tuntui omistavan kaiken koulunkäyntinsä pelkästään uhmatakseen kaikkia niitä voimia, joiden tarkoituksena oli kasvattaa meitä herkässä iässä olevia nuoria miehiä yhteiskuntakelpoisiksi ja työelämässä pärjääviksi kansalaisiksi. Tämä johtajatyyppi oli varmastikin hyväksynyt Antin ryhmäänsä myös edustamaan oman vahvan, kapinoivan ja määrätietoisen mielensä mutta heikon fyysisen runkonsa vastavoimaa.

Ja juuri sitä, vastavoimaa, Antti tuntui hänen rinnallaan edustavankin. Antti oli itsekin pitkä, mutta ainakin kaksikymmentä kiloa vastakuvaansa painavampi. Hän oli tumma, voimakaspiirteinen ja suorastaan patsasmaisen jylhä, siinä missä toinen oli haalea, finninaamainen ja nykerönenäinen. Antti ei ollut äänekäs, paitsi kenties humalassa, ja hänen puheensa oli hermostuneen rykimisen ja sylkemisen sijaan rauhallista ja harkittua, täynnä tukahdutettua sieluntuskaa, sitä samaa kuin hänen vastaparinsakin tunsi, mutta Antin olemuksesta se ei koskaan tuntunut purkautuvan niin estottomasti kuin jengin alituiseen öykkäröivän johtajan. Antti oli puberteetissa paljon pidemmällä kuin toinen, ja kenties molemmat tunsivat toisiaan kohtaan isällistä veljeyttä, sitä jotakin, mitä he eivät olleet omilta kasvattajiltaan saaneet. Antti janosi rinnalleen henkistä voimaa, jonkinlaista käskyttäjää ja yhteisen ideologian luojaa. Johtaja taas sai Antilta kaipaamansa fyysisen turvan, joka korvasi hänen heiveröisen vartalonsa puutteet. Yhdessä he olivat varmasti erottamattomat.

Kun katseemme olivat ensi kertaa kohdanneet, minun ja hänen, vuosiluokkamme opiskelijapriimuksen ja painonnostajakuninkaan, odotin alkuun enemmän mielenkiintoisena ja hämilläni kuin mitenkään kiihkeänä seuraavaa kohtaamistamme. Ehkä se oli puutyön tunnilla, jossa istuimme ensimmäiset viikot käden töiden sijaan kuuntelemassa teoriaa erilaisista sylinteri- ja moottorimalleista, mikä taisi olla uskonnon lisäksi ainoa peruskoulun teoria-aine, jota en koskaan oppinut kunnolla ymmärtämään. Minun pyöritellessäni silmiä Antti taas tuntui kuuntelevan keskittyneenä, ja paradoksaalista kyllä, hänelle taas käsiteltävä teoria-aine oli todennäköisesti koko peruskoulun oppimäärästä ainoa, joka häntä aidosti kiinnosti. Ymmärsikö hän käsiteltävät asiat todella vai jäikö se pelkästään yritykseksi, jäi itselleni epäselväksi. Mutta siellä me molemmat istuimme, puulastujen, testosteronin ja lakan tuoksuisessa tilassa ikivanhojen pulpettien äärellä, ja kävimme läpi T-sylintereitä ja nelitahtimoottoreita. Minä piirtelin vihkoon omia kuviani, kun taas Antti katseli opettajaa keskittyneenä, haaveillen ehkä urastaan koneiden parissa tai yrittäen saada kimmokkeita moponsa virityspuuhiin. Kopioin opettajan taululle piirtämiä harakanvarpaita konemaisesti ja mitään ajattelematta, kunnes katseeni etsiytyi vaivihkaa takaisin Antin kasvonpiirteisiin.

Tunsin häntä kohtaan vastustamatonta vetoa, käsittämätöntä ja voimakasta. Se oli jotakin, mitä en voinut pukea mielessäni sanoiksi, sillä ei minua ollut missään kasvatukseni vaiheessa osattu informoida siitä hetkestä, jolloin tulisin ensimmäistä kertaa rakastumaan toiseen poikaan. Vain katsoin häntä, ja minusta tuntui hyvältä. Oli kuin häntä arvioidessani paitsi estetiikan tajuni, koko sieluni olisi saanut mielenrauhan. Ei se tuntunut mitenkään häpeälliseltä tai edes oudolta. Se tuntui ihanalta ja väistämättömältä, jotenkin äärettömän luonnolliselta. Katsoin häntä kuin kaunista maisemaa tai taideteosta, joka puhutteli paitsi silmiäni, myös ihmisyyteni pohjimmaista olemusta.

Olin kyllä ihastunut aikaisemminkin, ja vieläpä voimakkaasti. Mutta voiko puhua rakkaudesta ennen kuin orastava seksuaalisuus on vielä nostanut päätään? Sillä aikaisemmasta elämästäni muistin kyllä Saanan, luokkakaverini ensimmäiseltä luokalta, suloisen ruskea- ja pitkätukkaisen tytön, jota kohtaan tunsin käsittämätöntä vetovoimaa, jopa niin, että seitsenvuotiaassa mielessäni osasin luokitella sitä jo jonkin asteiseksi ihastumiseksi. Suorastaan janosin hetkiä olla kahden hänen kanssaan. Entä Heidi, niin ikään luokkatoverini, mitä kirkasäänisin ja kaunissilmäisin tyttö kuudennella luokalla? Hänestä uneksin iltaisin ja loputtoman pitkien koulutuntien aikana, ja jo hänen hipaisunsa sai sydämen laukkaamaan. Mutta niin intohimoisesti kuin hänen seuraansa muuten kaipasinkin, seksifantasioissani hän ei oikein koskaan saanut tilaa. Tuntui kuin hän olisi ollut liian pyhää ja haurasta edes liittää johonkin niin likaiseen toimintaan. Sen sijaan olisin halunnut pelastaa hänet varkailta ja pahoinpitelijöiltä tai eksyä hänen kanssaan autiolle saarelle. Hän olisi ihaillut rohkeuttani ja palvonut miehistä voimaani, ja iltaisin olisimme katselleet taivaan tähtiä turkoosinvärisen meren huuhtoessa koralliriuttoja ja valkoista hiekkaa varpaittemme välissä.

Katselin Antin sivuprofiilia, ja aloin tuntea kiihkeää halua olla samalla tavoin myös häntä lähellä, hänelle tärkeä. Ajatuskin hänen voimakkaan vartalonsa lämmöstä omani rinnalla sai punan kohoamaan poskilleni ja hengitykseni kiihtymään. Ja tuo tunne oli salakavala ja sielua nakertava, se ei jättänyt rauhaan vaan tuntui kasvavan viikko viikolta ja kerta toisensa jälkeen, aina nähdessämme toisiamme välitunneilla ja koulun käytävillä. Usein hän vastasi katseeseen ja alkoi tervehtiä minua, joskus hädin tuskin silminnähtävällä nyökkäyksellä, ikään kuin hän olisi hävennyt minun moikkaamistani jenginsä seurassa. Myös puutyötuntien aikana tunsin hänen silmiensä porautuvan omiini aika ajoin. Loin mielessäni noille vilkaisuille merkityksiä: kuinka kauan ne kestivät, kävikö hänen ilmeessään häivähdys hymyä? Joka kerta kun katseemme kohtasivat, tunsin hormonimyrskyn käyvän läpi palleasta vatsaonteloon. Antti, Antti, Antti, päässäni laukkasi. Kirjoitin hänen nimensä kouluvihkojen sivuille ja pyyhin sen sitten nopeasti pois. Tunne oli vahva, suorastaan tukehduttava, mutta kenellekään ei saanut siitä kertoa. Öisin hikoilin sängyssä haaveillessani, että hän makaisi vierellä. Puristin tyynyn mytyksi, suljin silmäni ja kuvittelin suutelevani hänen kapeita huuliaan. Ajatuksessa oli jotakin sykähdyttävää, väärää ja polttavaa.

Yksi suudelma, ajattelin. Siitä möisin vaikka sieluni ja kuolisin pois, millään muulla ei ollut elämässäni merkitystä.

Minun piti aloittaa tämä kertomus jo kolmea päivää aikaisemmin, mutta aloitankin sen nyt, Helsinki-Vantaan lentokentältä, jossa istun e-Baarissa, kliinisen valkoisen pöydän äärellä, edessäni puoliksi juotu muki kevytkokista ja tyhjä voileipäkelmu. Kyseessä oli kalkkuna-ceasarpehmo, eikä se maistunut näin nälkäiselle lainkaan hassummalta. Mutta suussani eivät maistu enää sen aromit, vaan varhain aamulla, Madridissa, Frederikiltä saamieni kuumien suudelmien muisto. Niiden ajatteleminen tuottaa miltei kipua, etenkin nyt, kun välimatkaa välillemme on äkkiä kertynyt tuhansia kilometrejä.

Suomeen paluu tuntuu aina yhtä laimealta, apealta ja arkipäiväiseltä. Espanjan lentokentän hälinä ja touhuisuus muuttuu hiljaisten ihmisten hillityksi odotukseksi, kauniit eloisat tummaveriset kasvot muuttuvat turvonneiksi ja kireäeleisiksi pohjanmaalaisiksi, jotka huuhtovat elimistöönsä olutta ja punaviiniä hiljaa omaa sisäistä maailmaansa tapaillen. Suomalaisilla tuntuu olevan pakonomainen tarve saada ahdettua sisäänsä alkoholia aina lentokentälle pysähtyessään, oli kyse sitten paluu- tai menomatkasta, työ- tai lomamatkasta. Korkokengillä kopsuttelevat pitkäsääriset neidot muuttuvat silmälasipäisiksi, velttohelttaisiksi ja lyhytsorkkaisiksi lattakengillä laahusteleviksi eskimon ja karjakon risteymää muistuttaviksi sukupuolettomiksi olennoiksi, ja heidän hiuksensa muuttuvat paitsi vaaleammiksi, myös poikamaisen lyhyiksi vappuviuhkaa muistuttaviksi pöyhelöiksi. Usein niitä on myös koristeltu kummallisilla värisävyillä, yhdistelty mustaan harmaata tai kirkkaan valkeaa tai vaikkapa hehkuvanpunaista.

Mutta myös miehet muuttuvat. Hiukset ohenevat ja vetäytyvät otsalta, ja sitten niitä vedellään erikoisiin jakauksiin tai, etenkin nuorilla, ne kasvavat pitkiksi, korvia peittäviksi hamppukasoiksi. Kaikkia tuntuu kuitenkin yhdistävän honteloinen ruumiinrakenne, ellei sitten vatsaa kaunista mitä perisuomalaisin kaljamaha. Hartiat kapenevat, ja myös miesten nenälle putkahtavat silmälasit. Viimeistään Helsinki-Vantaan lentokentällä, ellei jo Espanjassa Finnairin tiskillä, näköpiiriin ilmaantuvat, vuodenajasta riippuen, huonosti istuvat farkut tai shortsit, tennissukat ja pahimmassa tapauksessa vyölaukut, ja myös naisilla harteille haalistuneet ja kulmasta repsottavat selkäreput. Jos ei niistä, niin ainakin ahavoituneista, krapulaisista ja verisuonten kirjoittamista poskipäistä suomalaisen matkaajan tunnistaa. Varma merkki on myös lupaavasti ja varsinkin espanjalaisen mielestä rahakkaasti kilisevä tax-free-kassi.

Frederik kuten myös muut matkan aikana tapaamani uudet tuttavuudet, kuten Jose, Marcos ja Ismael, edustavat jotakin aivan muuta. Frederikin järkälemäinen vartalo, miten kivikovat lihakset painautuivat baarin lattialla selkääni vasten lapiokourien tapaillessa vaaleaihoisia käsiäni. Miten ohut oli hänen vyötärönsä, kun kohotin hänen vartaloaan vasten omaani, lihaksikkaat hänen pakaransa ja kapea hänen lantionsa suhteessa telttamaisen leveisiin hartioihin. Hänen äänensä oli matala kuin alkuihmisen murahdus hänen kuiskiessaan kiellettyjä ja kiihottavia espanjankielisiä lauseita korvaani. Iho oli tumma kuin beduiinin, villihevosen väriä, ja hänen tuoksunsa testosteronin kyllästämä, kuin tulistuneen antiikin painijan erittämää, kun hän sovitti valtavaa elintään kehoni aukkoihin.

Mutta hätkähdyttävintä ja samalla vastustamattominta hänessä olivat varmasti hänen silmänsä. Tummat ja suorakatseiset kuin yötaivaalta kasvoille sukeltava kuunsäde, joka sulattaa sisältä lumen ja jään, samanaikaisesti ehdottomat mutta myös nöyrät. Niissä asuu kiihkeän ja eksoottisen vierasmaalaisen kutsu, ne sytyttävät kielelle karibialaisen keittiön ja rommin aromin ja päihdyttävät korvat kiihottuneen hengityksen ja merengen rytmillä. Mutta myös hellät ja omistautuvat ne ovat, suojelevat ja rauhoittavat. Tähtikirkkaat kuin yöt noilla leveysasteilla tapaavat olla.

”Kiitos nene, että ilmoitit minulle palanneesi turvallisesti kotiin. Myös minä ajattelen sinua paljon. Taistellaan papi, että olisimme yhdessä. Haluan sinut rinnalleni. Suukkoja.”

Tekstiviesti saavutti kännykkäni juuri Suomen lentokentälle palattuani.

Lennän Ouluun, ja siellä aviopuolisoni on minua vastassa. Hyppään auton kyytiin ja ajamme kotiin. Oloni on kummallinen. Huolimatta siitä, miten tutulta maisema näyttää ja talvi-ilma tuoksuu, on silti kuin en aivan vielä olisi oikeasti palannut, kuin en ihan vielä olisi oikeasti siellä, missä olen.