Helsinki-Vantaa

Minun piti aloittaa tämä kertomus jo kolmea päivää aikaisemmin, mutta aloitankin sen nyt, Helsinki-Vantaan lentokentältä, jossa istun e-Baarissa, kliinisen valkoisen pöydän äärellä, edessäni puoliksi juotu muki kevytkokista ja tyhjä voileipäkelmu. Kyseessä oli kalkkuna-ceasarpehmo, eikä se maistunut näin nälkäiselle lainkaan hassummalta. Mutta suussani eivät maistu enää sen aromit, vaan varhain aamulla, Madridissa, Frederikiltä saamieni kuumien suudelmien muisto. Niiden ajatteleminen tuottaa miltei kipua, etenkin nyt, kun välimatkaa välillemme on äkkiä kertynyt tuhansia kilometrejä.

Suomeen paluu tuntuu aina yhtä laimealta, apealta ja arkipäiväiseltä. Espanjan lentokentän hälinä ja touhuisuus muuttuu hiljaisten ihmisten hillityksi odotukseksi, kauniit eloisat tummaveriset kasvot muuttuvat turvonneiksi ja kireäeleisiksi pohjanmaalaisiksi, jotka huuhtovat elimistöönsä olutta ja punaviiniä hiljaa omaa sisäistä maailmaansa tapaillen. Suomalaisilla tuntuu olevan pakonomainen tarve saada ahdettua sisäänsä alkoholia aina lentokentälle pysähtyessään, oli kyse sitten paluu- tai menomatkasta, työ- tai lomamatkasta. Korkokengillä kopsuttelevat pitkäsääriset neidot muuttuvat silmälasipäisiksi, velttohelttaisiksi ja lyhytsorkkaisiksi lattakengillä laahusteleviksi eskimon ja karjakon risteymää muistuttaviksi sukupuolettomiksi olennoiksi, ja heidän hiuksensa muuttuvat paitsi vaaleammiksi, myös poikamaisen lyhyiksi vappuviuhkaa muistuttaviksi pöyhelöiksi. Usein niitä on myös koristeltu kummallisilla värisävyillä, yhdistelty mustaan harmaata tai kirkkaan valkeaa tai vaikkapa hehkuvanpunaista.

Mutta myös miehet muuttuvat. Hiukset ohenevat ja vetäytyvät otsalta, ja sitten niitä vedellään erikoisiin jakauksiin tai, etenkin nuorilla, ne kasvavat pitkiksi, korvia peittäviksi hamppukasoiksi. Kaikkia tuntuu kuitenkin yhdistävän honteloinen ruumiinrakenne, ellei sitten vatsaa kaunista mitä perisuomalaisin kaljamaha. Hartiat kapenevat, ja myös miesten nenälle putkahtavat silmälasit. Viimeistään Helsinki-Vantaan lentokentällä, ellei jo Espanjassa Finnairin tiskillä, näköpiiriin ilmaantuvat, vuodenajasta riippuen, huonosti istuvat farkut tai shortsit, tennissukat ja pahimmassa tapauksessa vyölaukut, ja myös naisilla harteille haalistuneet ja kulmasta repsottavat selkäreput. Jos ei niistä, niin ainakin ahavoituneista, krapulaisista ja verisuonten kirjoittamista poskipäistä suomalaisen matkaajan tunnistaa. Varma merkki on myös lupaavasti ja varsinkin espanjalaisen mielestä rahakkaasti kilisevä tax-free-kassi.

Frederik kuten myös muut matkan aikana tapaamani uudet tuttavuudet, kuten Jose, Marcos ja Ismael, edustavat jotakin aivan muuta. Frederikin järkälemäinen vartalo, miten kivikovat lihakset painautuivat baarin lattialla selkääni vasten lapiokourien tapaillessa vaaleaihoisia käsiäni. Miten ohut oli hänen vyötärönsä, kun kohotin hänen vartaloaan vasten omaani, lihaksikkaat hänen pakaransa ja kapea hänen lantionsa suhteessa telttamaisen leveisiin hartioihin. Hänen äänensä oli matala kuin alkuihmisen murahdus hänen kuiskiessaan kiellettyjä ja kiihottavia espanjankielisiä lauseita korvaani. Iho oli tumma kuin beduiinin, villihevosen väriä, ja hänen tuoksunsa testosteronin kyllästämä, kuin tulistuneen antiikin painijan erittämää, kun hän sovitti valtavaa elintään kehoni aukkoihin.

Mutta hätkähdyttävintä ja samalla vastustamattominta hänessä olivat varmasti hänen silmänsä. Tummat ja suorakatseiset kuin yötaivaalta kasvoille sukeltava kuunsäde, joka sulattaa sisältä lumen ja jään, samanaikaisesti ehdottomat mutta myös nöyrät. Niissä asuu kiihkeän ja eksoottisen vierasmaalaisen kutsu, ne sytyttävät kielelle karibialaisen keittiön ja rommin aromin ja päihdyttävät korvat kiihottuneen hengityksen ja merengen rytmillä. Mutta myös hellät ja omistautuvat ne ovat, suojelevat ja rauhoittavat. Tähtikirkkaat kuin yöt noilla leveysasteilla tapaavat olla.

”Kiitos nene, että ilmoitit minulle palanneesi turvallisesti kotiin. Myös minä ajattelen sinua paljon. Taistellaan papi, että olisimme yhdessä. Haluan sinut rinnalleni. Suukkoja.”

Tekstiviesti saavutti kännykkäni juuri Suomen lentokentälle palattuani.

Lennän Ouluun, ja siellä aviopuolisoni on minua vastassa. Hyppään auton kyytiin ja ajamme kotiin. Oloni on kummallinen. Huolimatta siitä, miten tutulta maisema näyttää ja talvi-ilma tuoksuu, on silti kuin en aivan vielä olisi oikeasti palannut, kuin en ihan vielä olisi oikeasti siellä, missä olen.