Ajamme hiljaisuuden vallitessa. Minulla on ollut koko matkan ajan hillitön ikävä puolisoani, mutta nyt kun hän on lopulta vierelläni, olo on tyhjä, jotenkin voimaton. Jokin pääsi latistumaan suurten odotusten ja karun todellisuuden välimaastossa, ehkä olen myös vähän vihainen, sillä hän saapui lentokentälle myöhästyneenä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin pitkän matkan jälkeen, viimein kotikentälle saavuttua, joutua odottamaan jatkokyytiä lentokentältä kotiin. On jotenkin nöyryyttävää ja alakuloista istua rättiväsyneenä penkillä kaikkien matkatavaroitten kanssa, katsellen itse yksinäisenä, miten muut samasta lentokoneesta ulostautuneet hyppivät liikutuksesta sanattomina ja ilosta kiljahdellen vastassa olevien läheistensä kaulaan.
Minulla on nälkä, ja pysähdymme kotimatkalla lempikiinalaiseemme syömään. Parkkipaikalla halaan häntä viimein ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, ja se tuntuu vapauttavan osan jännitteestä ja hänkin vaikuttaa vähän rentoutuvan. Hetken pelkään hänen purskahtavan itkuun.
Ruokaa odotellessamme tulee ensimmäinen tekstiviesti Espanjasta. ”Como te has llegado?” Frederik haluaa tietää olenko päässyt onnellisesti kotiin. En halua vastata, vielä, sillä se varmasti loukkaisi edessä istuvaa seuralaistani. Hänkään ei halua rikkoa vielä tuota hellän halauksen jälkeistä illuusiota uudelleen lämmenneestä rakkaudesta alkamalla kysellä tekstiviestin lähettäjästä ja sen sisällöstä.
Juttelemme niitä näitä, ja rentoudumme entisestään. Asiat tuntuvat palailevan kuin itsekseen niihin samoihin uomiinsa, joissa ne olivat ennen minun matkalle lähtöäni. Kerron hänelle kongressista, miten se meni ja kuinka monia uusia tuttavuuksia sain. Kerron hänelle, miten varhaisesta vuodenajasta huolimatta Madridissa oli ollut loppukeväisen lämmintä, yli kahtakymmentä astetta, ja miten ihanaa oli ollut istua aurinkoisella terassilla keskellä pimeää ja kylmää lopputalvea. Sitten hän haluaa miten matkan kongressin jälkeiset päivät menivät, ne kokonaiset seitsemät, jotka vietin lomailemalla omin päin, työkavereitten jo palattua takaisin Suomeen. Kävinkö paljon yöelämässä? Kävinkö saunassa? Ja siitä suoraan polttavaan kysymykseen – minun vastattuani kahteen edelliseen kyllä – kuka hän olikaan tuo minun uusi ystäväni, jonka luona olin viettänyt matkan kaksi viimeistä päivää, niin tiiviissä kanssakäymisessä, että olin unohtanut ladata jopa kännykkäni? Se on totta, että niin pääsi käymään. Olin ollut puheluiden ja tekstiviestien ulottumattomissa kokonaiset puolitoista vuorokautta, ja se jo riitti saamaan vanhempani, sisareni ja puolisoni suunniltaan huolesta. Äiti oli harkinnut jo yhteydenottoa kansainväliseen poliisiin ja Madridin provinssin suurimpiin sairaaloihin.
- Yks Frederik, myönnän. - Dominikaanisesta tasavallasta.
Hän haluaa nähdä hänen kuvansa, ja minä näytän sen hänelle kännykästäni, sillä en halua loukata häntä vielä entisestäänkin enemmän kieltäytymällä. Näytän sen, jossa hän on salilla treenihousuissaan ilman paitaa, sen minusta seksikkäimmän.
- Vau, hän naurahtaa, taistellen selvästi parhaansa mukaan kuulostaakseen mahdollisimman vilpittömältä. – Melko muskelit. Onko hän mulatti?
Nyökkään.
- Minkä ikäinen?
- 29, vastaan, miltei anteeksipyytävästi. Se on miltei kahdeksan vähemmän kuin mitä hän itse, ja tiedän sen saavan tilanteen kuulostamaan hänen korvissaan vielä entistäkin katastrofaalisemmalta.
- Oliko sillä iso? hän haluaa tietää. – Harrastitteko te seksiä? Mitä te teitte?
Hän kuulosti edelleen vilpittömältä ja pelkästään aidosti uteliaalta, ilman syyttävää tai loukkaantunutta sävyä. Mutta olen varma sen olevan teatteria. Hän vain yrittää viestittää minulle siirtyneensä kanssani pelkästään ystävyysvyöhykkeelle. Niin hänellä on tapana tehdä aina, kun hän on varma tai epäilee minun pettäneen häntä. Se on hänen suojautumismekanisminsa. Oikeasti hänen täytyy olla mustasukkaisuudesta järjiltään ja sisältä sortumaisillaan. Ja siksi kieltäydyn vastaamasta. Pakotan hänet vaihtamaan puheenaihetta.
Matkalla ravintolasta kotiin vastaan saamiini tekstiviesteihin yhdellä muutaman sanan viestillä, jotta Frederik tietää minun päässeen onnellisesti kotiin ja voi lakata huolehtimasta. Kotona haluan käpertyä puolisoni kainaloon, tuntea hänen kehonsa turvallinen lämpö ja sen tuttu tuoksu. Tunnen vahvasti tuon siteen, joka kahden ihmisen välille kasvaa heidän elettyään ja nukuttuaan yhdessä kuukausien ja lopulta vuosien ajan. Side on niin vahva, että se alkaa miltei jo elää omaa elämäänsä kuin itsenäinen organismi, toinen elävä olento meidän välissämme. Sitä alkaa suojella ja varjella kuin yhteistä lasta, pelätä sen menettämistä kuin kuolemaa.
Päädymme rakastelemaan kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Onnistun laukeamaankin, jopa. Pienen hetken ajaksi, maatessamme hikisenä toisiimme kietoutuneina, vaikeudet välillämme pyyhkiytyvät pois, ja kaikki on aivan niin kuin ennen oli.
