Sain ensikosketuksen Espanjaan 15-vuotiaana, kun vanhempani varasivat koko perheelle matkan Kanariansaarille, Playa del Inglesiin. Puberteettini oli vasta aluillaan, ja ensirakastumisestani oli aikaa reilu vuoden päivät. Ensirakkauteni oli paria vuotta minua aikaisemmin kypsynyt Antti, rinnakkaisluokan öykkäri, vanttera ja urheilullinen, ulkopuolisille vaikeasti lähestyttävä kaveri. Tunsin olevani ympäröivästä maailmasta ainoa, joka näki hänen herkän puolensa. Aistin hänen herkkyytensä ja haavoittuvaisuutensa huolimatta kivikovasta tiilimuurista, jonka hän oli vaivalla pyrkinyt ympärilleen rakentamaan. Hän ei koskaan oikein sopeutunut yhteiskuntaan. Hän tapasi lintsata koulusta ja ottaa yhteen auktoriteettien kanssa, muistan hänen jopa kertaalleen käyneen liikunnanopettajaan väkivaltaisesti käsiksi.
Meillä ei olisi pitänyt olla paljoa yhteistä, paitsi se tosiasia, että olimme molemmat yläasteen seitsemännellä luokalla. Antti oli ymmärtääkseni alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän kasvatti, ja hän kulki tupakalla ja liikkui porukassa, jota muuten pyrin välttelemään kaikin keinoin. Hän oli hädin tuskin luokkansa läpäissyt, siinä missä minä olin ikäryhmäni priimuksia, analysoiva, oppia ammentava, liikunnallisesti kömpelö ja laiha poika. Koska Antti oli rinnakkaisluokalla, näimme toisiamme ainoastaan liikuntatunneilla ja puutyötunneilla. Muistan hämärästi, miten näin hänet ensimmäisen kerran. Olin kyllä jo siihen ikään mennessä tietoinen, että tunsin vetovoimaa myös omaa sukupuoltani kohtaan. Olin jo vuosia tyydyttänyt itseäni aktiivisesti, ja fantasioin miltei yksinomaan miehistä, usein opettajistani tai julkisuuden henkilöistä. Mutta rakkaudeksi en ollut osannut tunteitani pukea. En, ennen kuin olin tavannut Antin.
Hänellä oli hämmentävän ruskeat silmät, ja suorat, kiiltävät ja tuuheat hiukset. Hänen hiuksensakin olivat tummat, eivät kuitenkaan aivan mustat, ja hänen etutukallaan oli tapana kasvaa liian pitkäksi, niin että se peitti hänen katseensa kuin eristäen hänet ja hänet syvimmät ajatuksensa muulta maailmalta. Hänen nenänsä oli kookas ja tuntui hallitsevan hänen kasvonpiirteitään yhdessä voimakkaan leuan kanssa. Hän oli kenties pituiseni, mutta ainakin viisitoista kiloa painavampi, harteikas ja jäntevästi liikkuva kaveri.
Pojat, joiden hän kanssa kävi tupakalla, olivat pelkkiä räkänokkia, nenäkkäitä ja typeriä, ja tavatessani tämän seurueen, jonka kanssa hän oli liikkeellä ensimmäisessä kohtaamisessamme, hän erottui joukosta silmiinpistävällä tavalla, kuin varisparven joukkoon eksynyt kotkanpoika. Varmasti meidän katseemme kohtasivat jo ensimmäisen kerran ohi kävellessämme. Hänen silmänsä antoivat vihaisen ja tyytymättömän vaikutelman, mutta myös selvästi aran ja ujon. Olen aina tuntenut vetoa ujoihin persooniin, syystä, jota en ole koskaan oikein käsittänyt. Ujouden takaa heijastuivat kuitenkin voimakkaat tukahdutetut tunteet ja impulsiivisuus, kenties intohimo.
Ensimmäistä kertaa tarkastelin häntä pelkästään uteliaisuudesta: miksi hänen kaltaisensa rauhoittavaa voimaa uhkuva olento on etsiytynyt sellaiseen rettelöivään seurueeseen? Sen täytyi kieliä jonkinlaisesta kesyttämättömästä epävarmuudesta, kenties myös hyväksynnän janosta. Seurue, jossa hän liikkui, näytti jo etäältä olevan leimattu mitättömyydellä ja keskinkertaisuudella. Sosiaalinen ja älyllinen vajavaisuus esti heitä täyttämästä edes vähäisimpiä velvollisuuksia, joita yhteiskunta heiltä odotti. Se taas herätti ahdistusta ja turhautumista, ja tuota pahaa oloa he yrittivät lievittää rähisemällä ja kovistelemalla, "me vastaan muu maailma" –asenteella. Usein edellä kuvattuun anarkistisyndroomaan kuuluu keskeisenä osana myös huutava puute kunnollisesta aikuisen miehen mallista, ja sen puutteessa roolimalleja etsitään jengin toisista jäsenistä. Koska kukaan ei ole asettamassa heille rajoja, päihteet astuvat nopeasti kuvaan. Ensin maistellaan tupakkaa ja alkoholia, sitten lääkkeitä ja ennen pitkää myös huumeita. Joukon keskuudessa vallitsevien asenteiden puitteissa jo peruskoulun läpäiseminen tulisi olemaan monelle sen viisihenkisestä jäsenestä miltei ylitsepääsemättömän vaikeaa. Myöhemmin aivan realistisiksi uhkakuviksi nousisivat myös alkoholisoituminen ja kenties ennen pitkää myös vankeinhoitolaitos.
Ehkä juuri kiihkeä tarve tulla hyväksytyksi oli eksyttänyt Antin heidän joukkoonsa, sillä varmasti räkänokkien oli ollut helppo hänet hyväksyäkin. Hän oli varhain kehittynyt, voimakas ja hauskannäköinen kaveri. Hän ajeli mopolla kuten muutkin heistä, ja oli mitä todennäköisimmin häilyväisen ja herkän luonteensa vuoksi helposti joukon häikäilemättömämpien jäsenten johdateltavissa. Ei hän tyhmä ollut, mutta varmasti sitäkin lojaalimpi ryhmäläisiään kohtaan. Jengin päällikön asemaa hän ei halunnut uhmata, vaan tyytyi taustajoukkoihin pönkittämään tämän arvovaltaa. Johtajaksi arvelin muuatta rasvatukkaista ja hintelävartaloista mutta sitäkin öykkäriluontoisempaa, elämän sivuraiteille nyrjähtänyttä poliisimiehen poikaa. En tiedä mitä elämänvaihetta tämä kaveri eli silloin, mutta noihin aikoihin hän oli aivan mahdoton. Hänen opiskeluistaan ei tullut mitään, ja hän tuntui omistavan kaiken koulunkäyntinsä pelkästään uhmatakseen kaikkia niitä voimia, joiden tarkoituksena oli kasvattaa meitä herkässä iässä olevia nuoria miehiä yhteiskuntakelpoisiksi ja työelämässä pärjääviksi kansalaisiksi. Tämä johtajatyyppi oli varmastikin hyväksynyt Antin ryhmäänsä myös edustamaan oman vahvan, kapinoivan ja määrätietoisen mielensä mutta heikon fyysisen runkonsa vastavoimaa.
Ja juuri sitä, vastavoimaa, Antti tuntui hänen rinnallaan edustavankin. Antti oli itsekin pitkä, mutta ainakin kaksikymmentä kiloa vastakuvaansa painavampi. Hän oli tumma, voimakaspiirteinen ja suorastaan patsasmaisen jylhä, siinä missä toinen oli haalea, finninaamainen ja nykerönenäinen. Antti ei ollut äänekäs, paitsi kenties humalassa, ja hänen puheensa oli hermostuneen rykimisen ja sylkemisen sijaan rauhallista ja harkittua, täynnä tukahdutettua sieluntuskaa, sitä samaa kuin hänen vastaparinsakin tunsi, mutta Antin olemuksesta se ei koskaan tuntunut purkautuvan niin estottomasti kuin jengin alituiseen öykkäröivän johtajan. Antti oli puberteetissa paljon pidemmällä kuin toinen, ja kenties molemmat tunsivat toisiaan kohtaan isällistä veljeyttä, sitä jotakin, mitä he eivät olleet omilta kasvattajiltaan saaneet. Antti janosi rinnalleen henkistä voimaa, jonkinlaista käskyttäjää ja yhteisen ideologian luojaa. Johtaja taas sai Antilta kaipaamansa fyysisen turvan, joka korvasi hänen heiveröisen vartalonsa puutteet. Yhdessä he olivat varmasti erottamattomat.
Kun katseemme olivat ensi kertaa kohdanneet, minun ja hänen, vuosiluokkamme opiskelijapriimuksen ja painonnostajakuninkaan, odotin alkuun enemmän mielenkiintoisena ja hämilläni kuin mitenkään kiihkeänä seuraavaa kohtaamistamme. Ehkä se oli puutyön tunnilla, jossa istuimme ensimmäiset viikot käden töiden sijaan kuuntelemassa teoriaa erilaisista sylinteri- ja moottorimalleista, mikä taisi olla uskonnon lisäksi ainoa peruskoulun teoria-aine, jota en koskaan oppinut kunnolla ymmärtämään. Minun pyöritellessäni silmiä Antti taas tuntui kuuntelevan keskittyneenä, ja paradoksaalista kyllä, hänelle taas käsiteltävä teoria-aine oli todennäköisesti koko peruskoulun oppimäärästä ainoa, joka häntä aidosti kiinnosti. Ymmärsikö hän käsiteltävät asiat todella vai jäikö se pelkästään yritykseksi, jäi itselleni epäselväksi. Mutta siellä me molemmat istuimme, puulastujen, testosteronin ja lakan tuoksuisessa tilassa ikivanhojen pulpettien äärellä, ja kävimme läpi T-sylintereitä ja nelitahtimoottoreita. Minä piirtelin vihkoon omia kuviani, kun taas Antti katseli opettajaa keskittyneenä, haaveillen ehkä urastaan koneiden parissa tai yrittäen saada kimmokkeita moponsa virityspuuhiin. Kopioin opettajan taululle piirtämiä harakanvarpaita konemaisesti ja mitään ajattelematta, kunnes katseeni etsiytyi vaivihkaa takaisin Antin kasvonpiirteisiin.
Tunsin häntä kohtaan vastustamatonta vetoa, käsittämätöntä ja voimakasta. Se oli jotakin, mitä en voinut pukea mielessäni sanoiksi, sillä ei minua ollut missään kasvatukseni vaiheessa osattu informoida siitä hetkestä, jolloin tulisin ensimmäistä kertaa rakastumaan toiseen poikaan. Vain katsoin häntä, ja minusta tuntui hyvältä. Oli kuin häntä arvioidessani paitsi estetiikan tajuni, koko sieluni olisi saanut mielenrauhan. Ei se tuntunut mitenkään häpeälliseltä tai edes oudolta. Se tuntui ihanalta ja väistämättömältä, jotenkin äärettömän luonnolliselta. Katsoin häntä kuin kaunista maisemaa tai taideteosta, joka puhutteli paitsi silmiäni, myös ihmisyyteni pohjimmaista olemusta.
Olin kyllä ihastunut aikaisemminkin, ja vieläpä voimakkaasti. Mutta voiko puhua rakkaudesta ennen kuin orastava seksuaalisuus on vielä nostanut päätään? Sillä aikaisemmasta elämästäni muistin kyllä Saanan, luokkakaverini ensimmäiseltä luokalta, suloisen ruskea- ja pitkätukkaisen tytön, jota kohtaan tunsin käsittämätöntä vetovoimaa, jopa niin, että seitsenvuotiaassa mielessäni osasin luokitella sitä jo jonkin asteiseksi ihastumiseksi. Suorastaan janosin hetkiä olla kahden hänen kanssaan. Entä Heidi, niin ikään luokkatoverini, mitä kirkasäänisin ja kaunissilmäisin tyttö kuudennella luokalla? Hänestä uneksin iltaisin ja loputtoman pitkien koulutuntien aikana, ja jo hänen hipaisunsa sai sydämen laukkaamaan. Mutta niin intohimoisesti kuin hänen seuraansa muuten kaipasinkin, seksifantasioissani hän ei oikein koskaan saanut tilaa. Tuntui kuin hän olisi ollut liian pyhää ja haurasta edes liittää johonkin niin likaiseen toimintaan. Sen sijaan olisin halunnut pelastaa hänet varkailta ja pahoinpitelijöiltä tai eksyä hänen kanssaan autiolle saarelle. Hän olisi ihaillut rohkeuttani ja palvonut miehistä voimaani, ja iltaisin olisimme katselleet taivaan tähtiä turkoosinvärisen meren huuhtoessa koralliriuttoja ja valkoista hiekkaa varpaittemme välissä.
Katselin Antin sivuprofiilia, ja aloin tuntea kiihkeää halua olla samalla tavoin myös häntä lähellä, hänelle tärkeä. Ajatuskin hänen voimakkaan vartalonsa lämmöstä omani rinnalla sai punan kohoamaan poskilleni ja hengitykseni kiihtymään. Ja tuo tunne oli salakavala ja sielua nakertava, se ei jättänyt rauhaan vaan tuntui kasvavan viikko viikolta ja kerta toisensa jälkeen, aina nähdessämme toisiamme välitunneilla ja koulun käytävillä. Usein hän vastasi katseeseen ja alkoi tervehtiä minua, joskus hädin tuskin silminnähtävällä nyökkäyksellä, ikään kuin hän olisi hävennyt minun moikkaamistani jenginsä seurassa. Myös puutyötuntien aikana tunsin hänen silmiensä porautuvan omiini aika ajoin. Loin mielessäni noille vilkaisuille merkityksiä: kuinka kauan ne kestivät, kävikö hänen ilmeessään häivähdys hymyä? Joka kerta kun katseemme kohtasivat, tunsin hormonimyrskyn käyvän läpi palleasta vatsaonteloon. Antti, Antti, Antti, päässäni laukkasi. Kirjoitin hänen nimensä kouluvihkojen sivuille ja pyyhin sen sitten nopeasti pois. Tunne oli vahva, suorastaan tukehduttava, mutta kenellekään ei saanut siitä kertoa. Öisin hikoilin sängyssä haaveillessani, että hän makaisi vierellä. Puristin tyynyn mytyksi, suljin silmäni ja kuvittelin suutelevani hänen kapeita huuliaan. Ajatuksessa oli jotakin sykähdyttävää, väärää ja polttavaa.
Yksi suudelma, ajattelin. Siitä möisin vaikka sieluni ja kuolisin pois, millään muulla ei ollut elämässäni merkitystä.
