Viikko on yhtäkkiä kuin ilmaa. Mitään ei jäänyt jälkeen. Vain ajatuksia, jotka ärsyttävät kun niitä tajuaa pyörittelevänsä. Olisin onnellisempi, jos tämä olisi jäänyt tapahtumatta. en siksi että katuisin, vaan tämän hetken tunteiden takia. En halua itkeä perään enkä uhrata ajatuksia. Tuntuu että vaikka kuinka yritän ohittaa tämänkin ihmisen, se ei onnistu. Minuun jää jälkiä liian helposti.
Hänen herkkä tapansa koskettaa läpäisi välittömästi vähäisetkin suojamuurini.
Miksi, miksi aina uskon, luotan ja toivon niin paljon. Miksi ihastun niin helposti, miksi en ihastu kun kaikki olisi kohdallaan. Miksi tunnen väärän ihmisen kohdalla oloni niin hyväksi ja tunteeni niin oikeiksi ja ehdottomiksi.
En osaa olla yksin. Lause on soinut päässäni Hänen lähtönsä jälkeen. En osaa olla ajattelematta ketään. En osaa olla vain minä, yksin, sydän tyhjänä.
Tahtoisin lääkityksen tällaisia hetkiä varten. Varalle. Arki sujuu, juuri ja juuri, mutta ahdistus ei hellitä, yöt pelottavat ja päivisin ajatukset enteilevät illan unettomia tunteja.
Ajatukseni ja sydämeni ovat täynnä potentiaalia, jos nyt jostain elämääni ilmestyisi söpö tyttö, olisin myyty. Toisaalta on olo ettei sekään olisi oikein, etten ansaitsisi ketään. Miten voisin tukea toista jos pysyn itsekin pystyssä juuri ja juuri? Toisaalta tiedän saavani voimaa toisesta, siitä että elän jotain varten. Toisaalta tiedän toisen aina joutuvan kärsimään teoistani ja olotilastani. Jos en voi hyvin, ihan itsestäni johtuen, se valuu tahtomattakin ulos toisen aistittavaksi.
Enkä voi kuin odottaa, parantakoon aika haavat, kullatkoon muistot ja tuokoon eteeni ihmisen joka uskaltaa ottaa vastaan kaiken jonka voin antaa.
