Kysyin niin suoraan tunteista, ja saan vastaukseksi järjellä ajateltuna viisaimman vaihtoehdon, en minä sitä halua kuulla! Argh. Pääteltävissä kuitenkin pientä torjuntaa.
Tuntuu niin typerältä. Milloin sinisilmäisyys kuluu pois? Kyynistyykö ihminen koskaan? Osaisinpa rakentaa kovan kuoren, siinä vaiheessa jäänmurtajia varmaan tunkisi ovista ja ikkunoista.
Voisiko joku valita mulle liudan kivoja tyttöjä ja sit mut eristettäis niiden kanssa autiolle saarelle ja sit voisin vapaasti ihastua kehen tahansa ja kaikki olis hyvin ja sit me tykättäis toisistamme kauheesti.
"ainoa, jolle tunnustan
en osaa olla yksin."
Kun vihdoin nyt kaiken sekavan tunteilun ja ajatusten jälkeen tunnen jotain oikeasti ja selvästi, se on turhaa eikä johda muuhun kuin ahdistukseen. Kun on vihdoin varma jostain. Nyt tekis pitkäaikainen maisemanvaihdos hyvää, kellään tarjolla?
Oma kämppä on kyllä pikkuhiljaa ajankohtainen. Nyt vasta oikeasti alkaa tuntua siltä että se olisi myös realistinen, jahka keväällä valmistun ja pääsen johonkin töihin. Sitten olen autonominen, vihdoin. Tunnen olevani enemmän kotona jollain ystävistäni tai vaikka tienpäällä, mutta en kotona.
Oh, nyt ulos.
