Olenko pettynyt itseeni, omiin tunteisiini ja haluihini. Olenko hämmentynyt vedosta jota yhtäkkiä tunnen, vaikken haluaisi.
Herrasmies. Todellinen herrasmies, mutta se jokin. Ja nyt sen puuttuminen häiritsee, en vain voi elää ilman sitä. Se jokin on herkkyys. Pieni ripaus dramatiikan tajua, niitä pieniä hetkiä elämässä, kun tuntuu että tässä se on, tässä on kaikki. Ei ole muuta.
Ehkä kaipaan vain toista taiteilijasielua. Jokin pieni palanen tästä puuttuu. Ja nyt huomaan, en voi silti elää ilman. Pimeä puoleni yrittäisi niin kovasti parantua, ja nyt olen antanut kaikkeni.
Kuinka tästä voi jatkaa?
Jos jatkan, petyn, uudestaan ja uudestaan. Avaan itseni, olen auki, haavoittuvimmillani. Ja saan vastaani kiven, hengittämättömän, kylmän, kovan. Uudestaan, uudestaan. Saan kaiken ja enemmänkin, paitsi sen mitä tarvitsen. Kaipaako sitä aina jotain puuttuvaa palaa, oli se mikä tahansa ja kasvaako siitä palasta aina suuri ja painava?
Olen auki. Sattuu olla auki. Sattuu vielä enemmän sanoa se, selittää se, yrittää saada toinen ymmärtämään. Varsinkin kun samaistuminen ei onnistu. Sanat loppuvat, löytyy vain tyhjä kuilu joka erottaa. Ja se repeää suuremmaksi ja suuremmaksi.
