Saksalaisen BOX-lehden kuukausiteemana on syöpä. Se on paljon suurempi ongelma kuin HIV, mutta se on aina kuulunut arkeen, eikä siitä sen vuoksi ole paljon kohuttu. Joskus se osuu kohdalle tai lähelle. Silloin on hyvä kuulla muiden kokemuksia.
Vuonna 2010 sairastui Suomessa 29 000 ihmistä syöpään. 1980-luvun alussa syöpädiagnooseja oli puolta vähemmän. Naisilla ja miehillä syövän määrät ovat samaa luokkaa. Sukupuoli ei suojaa syövältä.
Tiedot perustuvat suomalaiseen syöpärekisteriin. Sieltä selviävät myös tavallisimmat syövät. Naisten tavallisin syöpä on rintasyöpä (4600 uutta rintasyöpää). Miesten kohdalla tavallisin on eturauhassyöpä (n. 4700 tapausta). Kakkossijalla ovat miehillä ja naisilla erilaiset ruoansulatuselimistön syövät. Pelättyjä keuhkosyöpää ja ihosyöpää on paljon vähemmän. Keskimäärin joka seitsemäs syöpään sairastunut kuolee vuoden kuluessa diagnoosista. Jos näitä lukuja verrataan HIViin, niin elinaika tartunnan toteamisen jälkeen HIVissä on kymmeniä vuosia, kunhan vain lääkitys hoidetaan kunnolla. HIVissä kuolleisuus on nykyään alhainen.
Monen lähipiiristä löytyy tarinoita voitetuista ja hävityistä syövistä, esim. tällaisia muistoja:
Mummilla oli 60-vuotiaana ihosyöpä korvan vieressä. Se leikattiin pois, ja mummi eli yli 90-vuotiaaksi. Huonommin kävi kahdelle naistyötoverille, joilla todettiin rintasyöpä. Taistelu oli pitkä ja hoidot rasittavia, ja molemmat menehtyivät usean terveemmän ja sairaamman vuoden jälkeen. Hoidot veivät kummaltakin hiukset. Toinen heistä oli varmaan lesbo, mutta en ehtinyt kysyä. 1990-luvun alussa hyvä kaveri, himokuntoilija ja puistoissa cruisailija, sairastui täysin yllättäen nelikymppisenä haimasyöpään. Tieto kuolemasta löytyi Helsingin Sanomien muistosanoista. Kuukautta ennen kuolemaa tapasimme vielä Lintsin kalliolla elokuisena iltana. Sairaudesta ei ollut tietoakaan.
Vakavan keuhkotulehduksen aikaan keskussairaalassa olin huoneessa, jossa kaikki muut olivat keuhkosyöpäpotilaita. Naapurivuoteessa oli seitsenkymppinen riski mies, jolle diagnoosi tuli täysin odottamatta. Aamukierrokselle tulleelta lääkäriltä hän kysyi: "Näenkö vielä joulua". Oli heinäkuu, eikä lääkäri antanut mitään suoraa vastausta. Joka aamu ja ilta potilashuoneen "pojat" lähtivät joukolla tupakalle sairaalan ulko-oven viereen. Kukaan ei moralisoinut. Ei edes hoitohenkilökunta.
Toinen tarina:
Hyvä naistuttavani taisteli 30 vuotta syöpää vastaan. Lopulta hän hävisi taistelun. Hän oli hartaasti toivonut lasta, vaikka olikin lesbo ja sen takia hän meni naimisiin miehen kanssa. Siinä vaiheessa hän sai kohtusyövän. Se aiheutti valtavan psyykkisen lamaannuksen ja depression, ja adoptio ei enää sen jälkeen tullut kysymykseen. Pari vuotta myöhemmin hän sai keuhko- ja ihosyövän, joita menestyksellisesti hoidettiin kemoterapialla ja tableteilla. Mutta parin vuoden kuluttua ihosyöpä uusiutui. Oli monta leikkausta ja lääkehoitoja. Hän oli mukana myös hoitokokeilussa, jossa kantasoluja kasvatettiin keinotekoisesti ja ruiskutettiin elimistöön. Hoidoilla saatiin lisää elinaikaa, mutta sitten tuli uusia ongelmia, mm. rintasyöpä, vaginasyöpä, jne. Sivuvaikutukset ja kivut olivat kovia. 54-vuotiaana sydän ei enää kestänyt.
Me ystävät saimme nähdä hänen taistelunsa. Hän itse ei halunnut rasittaa muita tautikertomuksillaan, vaan hän halusi olla mukana vointinsa mukaan kaikessa positiivisessa.
Kolmas elämäntarina:
Minä jouduin jo 70-luvulla, lapsena, tekemisiin syövän kanssa. Naapurin täti sairastui rintasyöpään, leikattiin ja parani. Koulukaverin isä, 80-luvulla, sai vatsasyövän. Se havaittiin liian myöhään ja hän kuoli 6 kuukauden kuluttua. Toinen, vanhempi naapuri sai 90-luvun alussa kivessyövän, leikattiin ja parantui. 2004 entinen työtoveri, kolleega sairastui leukemiaan, mutta hän selviytyi siitä kovien hoitokuurien avulla. 2006 setäni sairastui keuhkosyöpään, ja tehohoidosta huolimatta menehtyi. Näitä tapauksia on osunut kohdalle monia.
Lääketieteellinen tutkimus on hyvin edennyt ja monilla syöpäpotilailla on mahdollisuus jäädä eloon ja elää terveenä. Valitettavasti diagnoosit tehdään monesti liian myöhään, ja parantumismahdollisuudet vähenevät. Lähipiirin ja ystävien pitäisi jotenkin rohkaista sairastunutta, mutta se on vaikea taitolaji. Syöpään sairastuneita ei onneksi samalla tavalla pelätä eikä karteta niin kuin HIViin sairastuneita. HIVistä elävät yhä ennakkoluulot ja pelätään tartuntaa.
Syöpää tunnetaan kohtalaisen hyvin, mutta sairastuneelle on aina ongelma se, mitä siitä voisi kertoa ja kenelle. Monet lähimmäiset eivät välttämättä kestä tietoa toisen, tutun ihmisen, sairaudesta. Ennen iloinen ja onnellinen ihminen onkin muuttunut. Monet sairastuneet myös vapaaehtoisesti vetäytyvät kontakteistaan, kun he eivät halua järkyttää muita. Tuntuu ehkä siltä, että parempi, kun muille jää kaunis muisto eikä muisto sairauden uuvuttamasta ihmisestä. Ihminen on vaikeassa tilanteessa, kun on vastatusten kuoleman kanssa. Terveenä sitä harvoin tulee ajateltua.
(lähteinä käytetty mm. syöpärekisteriä ja BOX-lehden teema-artikkelia)
