Andy Warhol - pop-taiteen suurmies

  • Teema
  • Historia
  • vaeltaja2006
  • 9

Eilen tuli kuluneeksi 25 vuotta pop-taiteen mestarin Andy Warholin kuolemasta. Tämä "muistokirjoitus" tulee päivän myöhässä, koska piti vähän muistella, mitä hänen elämäkerrassaan kerrottiin. Päällimmäinen mielikuva oli, että Warholien perhe oli tsekkiläisiä maahanmuuttajia. Isä oli kaivostyöläinen. Andy-poika syntyi Pittsburgin lähellä Pennsylvaniassa 6.8.1928. Andya pilkattiin siitä, että hän oli "albiino", hyvin vaalea. Vielä High Schoolissa häntä haukuttiin kalvakkuuden vuoksi "spottyksi".

Mutta: Andy Warhol oli myös homo, ja tässä lyhyessä elämänkerrassa kerrotaan siitä elämänalueesta. Hänen taiteellinen uransa ja merkityksensä taide-elämälle on kirjoitettu lukemattomiin yleviin selostuksiin Andysta taiteilijana ja bisnes-osaajana. Mutta suurmiehenkin elämässä sattuu yhtä-sun-toista pientä.

Äiti

Äiti Julia oli Andylle tärkeä, ja se asia jäi voimakkaimmin mieleen elämäkerrasta. Perheessä oli kolme poikaa ja Andy oli Julialle ykkönen. Isän kuoleman jälkeen Julia pisti lähes kaikki vakuutuksesta saamansa rahat Andyn koulutukseen ja uran alkuun. Julia tuki hellittämättömästi pojan opintoja. Kun Andy muutti New Yorkiin, äiti ilmestyi eräänä päivänä ovelle ja muutti pojan luo pitämään tästä huolta. Vaikka äiti oli tärkeä, Andy häpesi taiteilija- ja homoystäviensä seurassa äitiään. Äiti sai huoneen kellarikerroksesta, ja hän joskus ilmaantui esiin kuin muumio. Äiti alkoi alkoholisoitua ylenmääräisestä wiskin naukkailusta, ja Andy joutui lähettämään äitinsä takaisin Pittsburgiin. Vuonna 1972 äiti kuoli hoitokodissa.


Uran alku

Lapsuudessa Andy leikki nukeilla. Hän oli jo pienestä pitäen hyvä piirtäjä. Piirroksista saamillaan taskurahoilla hän hankki filmialan lehtiä ja sai ihailla Hollywoodin säihkettä. 19-vuotiaana design-opiskelijana hän alkoi somistaa muotinäyteikkunoita. Ystävät olivat tanssipiireistä. Hän oli haaveillut steppaajan urasta. Oman homoutensa hän jo ymmärsi ja koki itsensä sivulliseksi. New Yorkiin hän muutti 1949 ja toimi itsenäisenä graafikkona ja erikoisliikkeiden somistajana.


Greenwich Village

Alusta alkaen hän eli mukana Greenwich Villagen homopiireissä. Vaikka hänellä olikin monenlaisia estoja, hän eli seksuaalisesti monipuolisesti. Yleensä hän passiivisesti odotti, että joku iskee hänet. Hänen unelmiensa miehet yleensä antoivat rukkaset tai halusivat ainoastaan käydä hänen seurassaan gallerioissa ja baareissa. "Ollaan vain ystäviä". Jotkut ovat sanoneet, että tällä tavalla Andysta alkoi tulla "tirkistelijä".

Tupee

Andylla oli komplekseja vaalean ihon ja finnien vuoksi. Myös ohut tukka aiheutti ongelmia. Ensimmäinen hiuslisäke, tupee, oli vuodelta 1951. Väri oli ruskea. Myöhemmin 1960-luvulla väri vaihtui valkeaan. Kuuluisa on myös hopeinen peruukki. Siitä arkuus ja ujous vähenivät.


Koti

Andyn kerrotaan olleen säästäväinen tai jopa kitsas. Alkuvaiheessa hän asui kommuuneissa. Hän löysi asuintoverinsa ilmoituksilla. Vuonna 1954 hän teki erääseen huoneteatteriin lavasteita ja tapasi Charles Lisanbyn. Tämä oli hyvännäköinen lavastaja, tv:stä tuttu. He elivät vuosia yhdessä ja tekivät jopa maailmanympärysmatkan. Andy oli alkanut menestyä taidemaailmassa ja tienasi vuonna 1959 jo 150 000 dollaria.

Myöhemmin Andy päätyi omaan taloon Lexington Anvenue 89. Oli kaksi filippiiniläistä sisäkköä ja kaksi villakoiraa Archie ja Amos. Kaikki tapahtui tietyn aikataulun mukaan. Päivällä hän meni työpaikalleen "Factoryyn", kirjoitteli shekkejä ja soitteli puhelimella. Hän oli myös vahvasti luulosairas ja pelkäsi koko ajan ihosyöpää. Aidsin aikoina hän ei uskaltanut istua virusta kantavan viereeen. Hän menetti yli 10 ystävää aidsin takia. Mutta hänellä oli myös vessakauhu, eikä hän voinut käyttää vieraita vessoja. Hän ei voinut nukkua ilman valiumia.


Intiimit unelmat

Andy Warholin elämäkerran kirjoittaja Fred Lawrence Guiles oli hänen läheinen ystävänsä ja kirjotti Andysta elämänläheisesti ja häpeilemättä. Vielä 1950-luvun puolivälin aikoihin Andy oli kuin kuka tahansa suurkaupungin homo: yöseuran etsijä. Fellaatio oli erityisharrastus. Kalut kiinnostivat. Ensin hän piirteli kuuluisuuksien jalkoja, sitten hän uskalsi pyytää malliksi kalua. Monet mallit suostuivat siihen: samalla kun Andy maalasi kalun kuvaa, tapahtui yhtä ja toista muutakin, eroottisempaa. Oli myös pissajuttuja, "Piss-Painting" (katso netistä).

Sitten tuli spermakuvia. Yhden niistä sai rakastettu Jean Michel, jolla muuten Andyn mukaan oli stondis kuin baseballmailalla. Jean kirjoitti puhelinnumeronsa spermateokseen ja antoi numeron yhden seikkailurikkaan yön jälkeen ystävälleen Richard Gerelle. Tämä taas nakkasi numeron takan liekkeihin ja niin tuhoutui kallis taideteos. Myöhemmin Warhol sanoi Gerelle: "Se oli minun spermaani". Päiväkirjassaan Andy paljasti totuuden: se oli Viktorin sperma. Viktor oli eteläamerikkalainen ja asui 1980-luvulla Andyn luona.

Andyn mielikuvat pyörivät jatkuvasti "siinä". Se käy ilmi mm. 50-luvun Boy-Book -piirroksista. Elokuvissaan hän pääsi toteuttamaan tirkistelyviettiään. Blow Job, Lonesome Cowboys, Flesh , Trash ja Blue Movie vaikuttivat homojen vapautusliikkeeseen. Manhattanilla häntä kutsuttiin homopiireissä "Sankt Andyksi". Itse muistan, miten Flesh tuli elokuvateatteriin Mannerheimintie 66 joskus 1970-luvun alussa. Elokuva alkoi pitkällä lähikuvalla peniksestä, jota joku hieroi turpeaksi. Se oli Joe Dallesandron penis.

Ystävät

Andy ei koskaan laiminlyönyt kesän gayparaateja. Siellä hän oli komeiden seuralaisten ympäröimänä. Monet mielellään lyöttäytyvät kuuluisuuden seuraan. Pari näistä seuralaisista oli hänelle tärkeitä. Hän eli Jed Johnsonin kanssa melkein 10 vuotta. Jedistä kerrotaan, että hän oli maaninen seksuaali. Hän ei päässyt yhdenkään toiletin ohi löytämättä uutta miestä. Vuonna 1983 hän kuoli aidsiin. John Gould edusti miehistä kauneuutta. Hän tuli Andyn elämään 1981. He hengailivat yhdessä viikkokausia ja kävivät kaikissa juhlissa. John ei kuitenkaan halunnut muuttaa Andyn luo, koska hän "oli menettänyt uskon moderniin avioliittoon". John kuoli aidsiin 1986 vain 33-vuotiaana.

Kolme luotia

Andyn työpaja oli nimeltään Factory. Siellä syntyi taidetta ja elokuvia. Factory perustettiin 1963. Siellä tärkein ihminen hänelle oli Fred Hughes, kuuma latinalaistyyppi, joka alunperin oli halunnut hengenpelastajaksi. Vuonna 1968 feministi Valerie Solanas ampui kolme luotia Andy Warholiin. Solanas pelkäsi, että hänen käsikirjotuksensa Up Your Ass joutuisi ilman lupaa Andyn filmin käsikirjoitukseksi. Fred oli attentaatin aikaan Factoryssa ja antoi Andylle suusta-suuhun-tekohengitystä. Andy oli 2 kuukautta sairaalassa.

Uskonto

Andy tuli attentaatin jälkeen entistä uskonnollisemmaksi. Hän kävi messussa joka sunnnuntai. Vuonna 1980 hän Napolin näyttelyn avajaisista lähti yksityiskoneella käymään Roomassa. Hän tapasi paavin, mutta sepä ei ollutkaan privaattitapaaminen, vaan hänellä oli paikka 5000 muun uskovaisen keskellä - pettymys. Andy muistelee: "Annoin nimikirjoituksia nunnille". Siihen aikaan hän kulki juhlasta toiseen ja tapasi kuuluisuuksia. Ja ympärillä hääri ihmisiä, joista hän ei lankaan pitänyt.

Päiväkirja

Vaikka nämä yksityiselämän pikantit yksityiskohdat saattavat olla julkeita ja joitakin ärsyttäviä, niin Andy on kirjoittanut niistä paljon päiväkirjaansa. Hän piti joka päivä päiväkirjaa vuosina 1976-1987, yhteensä 20 000 sivua. Päiväkirjat ovat täynnä pikkutietoa, kuten esim.: Wladimir Horowitz kutsui vielä 79-vuotiaana maksullisen pojan luokseen suuseksisessioon.


Viimeinen leikkaus

Andy joutui sappikivileikkaukseen. Hän ei herännyt rutiinileikkauksesta 22. helmikuuta 1987.

9 kommenttia

Muutama huomio.

Andylla oli kaksi vanhempaa veljeä. Fred Lawrence Guilesin kirjaa tuoreempia selvityksiä Warholin elämänkerrasta on saatavilla. Elämänkerturin ystävyydestä Andyyn ei ole tietoa. En kyllä suosittele Victor Bockriksen elämänkertaa. Ulkomuistista ei kannattaisi muistokirjoitusta kirjoittaa...

Taiteilija Jean Michel Basquiat? ei ollut Warholin rakastettu, vaikka hän jaksoikin hehkuttaa graffititaiteilijana aloittaneen varustusta. Warhol maalasi yhdessä Jean Michel Basquiatin kanssa.

Sankt Andy? = Warhol kyllä tunnetiin nimellä Drella, yhdistelmä Draculaa ja Cinderellaa.

Joe Dallessandro tunnettiin siitä, että hän ei saanut erektiota heroiinin takia - ainakaan Warholin leffoissa. Vuoden 1968 Flesh alkaa pitkällä sänkykohtauksella, jossa Dallessandron esittämä hahmo peuhaa vaimonsa, Patti D'Arbanville, kanssa sängyssä. Kohtaus päätyy kun D'Arbanville sitoo Dallessandron peniksen rusetin. Dallessandron semi-erektio oli yksi elokuvan kohokohdista.

Warhol ei maalannut Factoryssa vierailevien kaluja ja pusseja, polaroid oli kätevämpi. Ihmetyksen aihe oli, kuka oikeastaan suostui kuvattavaksi. Warhol oli kenkä ja jalkafetisisti.

Warholia ampuneesta Valerie Solanasista on myöhemmin tullut radikaalifeministien ikoni SCUM Manifestonsa myötä. Miesten eliminoimisen manifestia pidetään myös parodiana.

"Pissajutut" eli Oxidations (1977-78) oli suurikokoisia maalauksia abstraktin ekspressionismin hengessä. Kangas maalattiin kuparimaalilla ja sen päälle pissattiin. Virtsaroiskeet hapettivat maalin. Viktor Hugo oli muotisuunnittelija Halstonin rakastettu ja ei asunut Warholin luona.Hugo oli paras assistentti pissimaalauksissa - hänellä oli suuri rakko ja Victorin juoma meksikolainen olut teki erilaisia värejä...
Spermakuvat on mennyt minulta ainakin ohitse, kuulostaa pikemminkin joltain Andy assistentin ja hyvän ystävän Brigid Polk (Berlin) kehotaide projektilta. Polk tunnettiin arpipiirustuksista ja hän piirsi myös "kaluja ja pusseja". Polk oli myös ainut, jonka Andy piti lähellään kuolemaansa asti alkuperäisestä Factorysta. Ampumisen jälkeen Andy eristäytyi spiidivetoisesta alakulttuurista, Factorysta tuli vartioitu toimisto 1970-luvulle tultaessa.

Kuolema: Andy Warhol heräsi leikkauksesta, jota hän oli vältellyt vuosia. Kaikki näytti menneen hyvin leikkauspeloista huolimatta, mutta Warhol kuoli nukkuessaan leikkausta seuraavana aamuna leikkauksen jälkeisen rytmihäiriöön, jota edesautti keuhkoihin kerääntynyt neste.
Melkoista hapuilua tämä Warhol-historiikki. Esim. Jed Johnson ei kuollut aidsiin v. 1983 vaan TWA 800 lento-onnettomuudessa v. 1996.