Se poika liikkui siinä kaveri porukassa. Ei hän tuntenut kuuluvansa siihen, mutta missä hän sitten olisi kulkenut, muitakaan porukoita kun ei siinä koulussa oikeastaan ollut. Hän pysytteli yleensä melko hiljaa. Muu porukka vitsaili aina mistä milloinkin. Yleisin aihe taisi olla homojen haukkuminen ja niiden esittäminen pilkkamielessä. Poika yritti olla joskus vitsailussa mukana. Hän esitti homoa ”kaveriporukassa”. Jotenkin hän kuitenkin vain sillä tavoin pystyi olemaan oma itsensä. Miten pitkälle hän pystyikään menemään. Vaikka hän olisi vastannut kyllä suoraan kysymykseen: Oletko homo?, olisi se ollut vain leikkiä ja muut olisivat nauraneet ja yökötelleet homoille. Mutta jos esitys meni todellakin liian pitkälle, joutui poika valehtelemaan. ”Pitkän Ihanan Leikin” jälkeen alkoi kieltäminen. Hän joutui valehtelemaan aika paljon saadakseen takaisin ”heteronleiman”. Tai ei se oikeasti ollut niin vaikeaa. Eihän kaverit voineet uskoa, että joku olisi heidän koulussaan oikeasti homo. Se oli heille vain pilkkaamiskeino haukkua jotakuta homoksi.
Poika kävi lukion toista luokkaa. Kohta hänellä olisi vanhojentanssit edessä. Tanssiparikin hänellä jo oli. Tyttö oli jo pyytänyt hänet jo ajat sitten parikseen. Poika oli muutenkin aika suosittu tyttöjen keskuudessa. Jos hän vain olisi ollut hetero, olisi hän ollut onnensa kukkuloilla. Tai sitten ei. Moni pojan sukulaisista oli jo innoissaan vanhojentansseista. Poikaa ei vaan haluttanut puhua niistä, eikä oikeastaan enää paljon mistään muustakaan. Kun hänen äitinsä kerran vaahtosi jostain tanssipukujen hienoudesta, poika painui ajatuksissaan muistelemaan ”Älä kerro äidille” sarjan tapahtumia. Oliko se nyt Justin, joka vei Brianin päättäjäistansseihinsa. Ja kaikki tuijottivat ihmeissään. Mutta taisipa siinä sitten käydä niin, että Justin sai pesäpallomailasta päähänsä.
Poika odotti innolla uskonnon etiikan kurssia. Oppitunneilla puhuttiin joskus homoseksuaalisuudesta (kylläkin vain harvoin) tai jostain muusta, joka kosketti poikaa henkilökohtaisesti. Hänestä tuntui todella hyvältä kuulla noista asioista puhuttavan, mutta toisaalta häntä pelotti että hän joutuisi näyttämään syvimmät tunteensa. Tuolla etiikan kurssilla puhuttaisiin varmasti monista mielenkiintoisista asioista. Uskonnon opettaja oli avoin ja suhtautui asioihin yleensä suvaitsevaisesti. Kerran hän oli kylläkin kertonut jutun, jossa hän sanoi, että pitäisikö kaikkien muuttua nykymaailman mukaan lesboiksi ja homoiksi. Eihän se tietenkään ollut kommentti lesboja ja homoja vastaan, vaan ehkä mediaa vastaan. Se oli kuitenkin jäänyt pojalle elävästi mieleen. Joku toinen olisi vain unohtanut sen, mutta tälle pojalle jäi juttu syvämuistiin. Tuo juttu oli kuitenkin vastakohta niille mitä hän kuuli päivästä toiseen. Pahimmat sanat tulivat yleensä hänen isäpuoleltaan. Ei siksikään niitten sisällön takia, (kuulihan hän koulussa ainakin kymmenen kertaa pahempia joka päivä) vaan koska ne sanoi aikuinen ihminen, jolla oli jonkinlaista auktoriteettia. Ei poika kylläkään oikeasti pitänyt isäpuolestaan. Osaksi noitten homojen haukkumisien takia, ja muutenkin hän oli aika etäinen isäpuolensa kanssa. Joskus hänellä oli isäpuolensa kanssa hauskaakin ja hän piti siitä, mutta sitten muistui taas millainen se oikeasti oli. Poika olisi ehkä halunnut olla paremmissa väleissä isäpuolensa kanssa, kun eihän hänellä ollut muutakaan isää, koska hänen oikea isänsä oli kuollut. Mutta hän ei vaan pystynyt.
Poika muisti viimeviikkoisen käynnin eräiden tuttujen luona. He olivat olleet miesporukalla juttelemassa kaikista miehisistä aiheista. Poika pysytteli melko hiljaa omassa nurkassaan. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa kellekään siellä, eikä hän edes osannut puhua mitään esim. autojen moottoreista ja tilavuuksista ja männistä. Hän vain kuunteli hiljaa ja toivoi välillä olevansa jossain muualla. Telkkarissa kulki hiljalleen nelosen perjantai-leffan lopputekstit. Sitten tuli mainos Sillä silmällä ohjelmasta. Siitäkös ukot sitten sai aiheen alkaa haukkumaan homoja. ”Ei vittu, miten voi olla jotain niin kuvottavaa olemassa, ku että kaks miestä…” ”Ne pitäs kaikki ampuu”… Pojalle nousi kyyneleet silmiin. Vaikka hän olikin tottunut tuollaisiin puheisiin, tuli ne nyt niin yllättäen, että pojalla ei ollut aikaa kovettaa mieltänsä ja poistaa tunteita mielestään. Hiljalleen pojan mieli alkoi tyyntyä ja silmät kuivaa. Kunpa vaan kukaan ei olisi nähnyt, poika toivoi ja tuijotti hiljaa tyhjyyteen. Hänen mielensä vaelteli noiden äijien tappamisesta oman poikaystävän löytämiseen ja kaapista ulostuloon. Nyt hän todellakin tahtoi olla jossain muualla.
Toinen muisto vei pojan kotiin, jossa hän katseli eräänä iltana Salattuja elämiä. Pojan isäpuoli oli myös jostain syystä siinä, vaikka yleensä hän sanoo: ei helvetti, Salarit, ja lähtee pois. Siinä jaksossa sattui juuri olemaan jotain Kallesta ja jostain. Siitäkös isäpuoli sitten alkoi intoamaan. Se sanoi pilkallisesti ja jotenkin ihan tyhmästi: ”Toi on homo” Kallesta. Siinä kai syttyi jonkinlainen varotoimireaktio, kun se joutui katsomaan telkkarista homoseksuaalista ihmistä. Ettei sitä itseään luultaisi homoksi tai ”homojenhyväksyjäksi”, sen piti lyödä joku vitsi asiasta. Pojan teki mieli huutaa seuraavan heteron kohdalla, joka telkkarissa oli, ”Toi on hetero”, saadakseen isäpuolensa näkemään kuinka tyhmä oli ollut. Mutta poika ei pystynyt muuta kuin istumaan ja kuuntelemaan sydämensä nopeaa sykettä. Usein muulloinkin oli Salareiden aikaan poika meinannut tulla hulluksi kuunnellessaan isäpuolensa ja äitinsä puheita. Kerran ne olivat keskustelleet homoudesta ja isäpuoli oli sanonut: ”kyllä se on jonkinlainen sairaus”. Äiti sanoi siihen vain jotain hm, tai jotain. Eihän se voinut sanoa vastaankaan ikinä. Kuitenkin se oli joskus olevinaan homojen puolella ja sanoi: voi Kalle ressukka. Mutta ehkä se tarkoitti vain siksi, koska se on homo. Sen takia se sääli sitä, niin kuin se olisi huono asia. Ja sanohan se silloin kerran jotain äähhh, silleen inhoten, kun ”Beautiful” -videossa kaksi homoa suuteli.
Hiljaa poika katseli alas sillalta. Alhaalla oli junarata. Hän mietti omaa elämäänsä ja sen turhuutta. Hän ei ikinä voisi kertoa kellekään homoudestaan. Häntä pelotti tuleva. Nyt se todellakin iski pakokauhun aaltona. Miten kun hän muuttaisi pois kotoa, ja mitä porukat ja kaikki sukulaiset ajattelee, jos ja kun pojalla ei alakaan olemaan vaimoa, lapsia, punaista mökkiä, perunamaata ja kultaista noutajaa? Miten on, käykö poika kotona vielä kun ne saa tietää? Miten ne suhtautuu? Siis kyllähän ne sitten varmaankin joskus saa pakosta tietää.!? Poika katseli ympäriinsä. Kauempana käveli tosi hyvännäköinen mies, mutta sillä oli tyttöystävä rinnallaan. Ja miten poika voisi alkaa seurustella. Joo, äiti onkin usein kysellyt pojalta, että millos tuot tyttöystävän kotiin näytille. Se olettaa että pojalla pakostakin on ”jo” tyttöystävä. Pitkään poika mietti mitä tehdä. Ei hän ennen ollut miettinyt oman elämänsä päättämistä, mutta nyt kaikki tosiaan painoi niin paljon, että hän ei pystynyt enää mitään muuta miettimäänkään. Hänen kylmät sormensa takertuivat sillan kaiteeseen. Hän nosti toisen jalkansa kaiteelle. ”Tässä sitä mennään, taas yksi lisää homojen itsemurhatilastoihin, ei muuta.” Hän ajatteli. ”Mutta eihän kukaan tiedä että olen homo.”, poika sitten tajusi. Hetken hän pohti ja päätyi siihen tulokseen, että voihan tämän tehdä myöhemmin. Ja jos sittenkään, jos tämä vielä tästä lähtee jotenkin kulkemaan.
”Ja onhan minulla vielä monta asiaa tekemättä ja voin tehdä vaikka mitä ennen kuin kuolen.”
”Nojautua vaan eteenpäin ja leijua kuin pilven sisässä.”
”Katsoo vain mitä eteen tulee eikä välitä asioista niin paljon.”
”Vaikka olisikin vähän hullu, niin ei se haittaa”
”Ja onhan minulla vielä ainakin yksi juttu mikä pitää tehdä nyt”, poika ajatteli ja lähti kävelemään kotiinsa ja vähäksi aikaa tietokoneen ääreen.