Haba!
Ja toi ei sitten tarkota mitään euforiassa kasvatettua gorillaa. Post remendum.
Hmm, aloin täsä ihan oikeesti ajatelemaan, enkä vain stimuloimaan neuronien sähkösykäyksä virtuaalikypärässäni. Metka kokemus pitkästä aikaa. Ensimmäiseksi pienen pahoinvoinnin jälkeen tuli hutera olo. Se meni kuitenkin melko nopeasti ohitse totuttuani kiinteään ympäristöön ja kalvakkaan valaistukseen.
Heti alkoi kaduttaa. Ajattelin Recycle Bin folderia ja sormenpää aktivoi automaagisen näppärästi clean up option salamannopeasti päälle. Prkl! softa taas jumissa. Paskat oma moka, enhän mä nyt _tota_ voi sillä siivota. Pahus, ajattelin ytimekkäästi. en ihan vielä ollut sopeutunut uuteen olotilaani ja ympäristön vaatimuksiin. Pitäs vissiin itse tehdä jotain, tuumin hämmentyneenä.
Katsahdin kalvakoita käsiäni ja kuihtunutta rankoani. Voi herne!, huudahdin. Jonkun tarttis tehdä reality check ja priorisoida uudelleen olemuksen huoltonsa. Ainoa todella kunnossa oleva paikka oli molempien käsien sormet. Vahvat, jäntevät ja känsäiset, paksulti parkkiintuneet. Tarkempi katselu paljasti vyötärölle ulottuvan parran, kuolasta kostean, rohtuneet huulet ja makuuhaavat persuksissa. Ai perhana, toihan on kipee!
Ovelta vyöryi selvästikin turhautuneen postinjakajan sisään runttaamia mainoksia ja ultimaattumeja. Huokaisin ja käänsin päätäni toisaalle. Keittiö oli jonkin kasvuston peitossa ja selvästi pienen kulttuurin alkukotina. Toinen, hieman syvempi huokaus. Aloin tuntea kasvavaa ahdistusta, joten tarkistin ylläpitosysteemit välittömästi. Hienoa, ravinto- ja nesteliuosta runsaasti jäljellä. Tein nopean päätöksen, tungin virtuaalikypärän takaisin päähän hienolla sormenpään liikkeellä, kytkeydyin verkkoon ja salamannopeasti siirsin lisää rahaa ISP:lleni ja olo oli heti parempi.
Ajatuksen nopeudella tunkeuduin virtuaali-IRC:iin ja moikasin tuttuja. Annoin kaikkien ihailla adoniksen vartaloani hetken, ennen pulahtamista uima-altaaseen, lämpöiseen veteen rakastettuni viereen. Kyllä elämä sitten on ihanaa ajattelin tyytyväisenä, ja tilasin Daiquirin.