"olis varmaan aika hyvä, jos toi boolipohja olis kylmää ennen tarjoilua, Mika hei, et viittis viiä tota kulhoo tonne partsille?"
Kello oli kolme iltapäivällä. Keväinen auringonpaiste lämmitti jo mukavasti, mutta maaliskuun puoliväli piti ilman vielä viileänä, juuri sopivana boolimaljan jäähdyttämiseksi. Oli aika perinteisten keväänkorkkajaisten. Tai no jos perinteeksi voi sanoa sitä, että olimme kokoontuneet kerran aikaisemmin kaveriporukassa kevättä korkkaamaan ja silloin päätimme, että tästä tehdään jatkumo.
Paikalle oli kutsuttu melkoisen värikäs joukko ystäviä. Löytyi sukankuluttajaa lähes jokaisesta ihmisryhmästä. Illasta tulisi vielä viihtyisä.
"Joo, mä voin viedä sen maljan, eka pitää kuitenkin päästä eroon tästä saamarin koristekankaasta, mä en käsitä, millä mä laitan tän kiinni tähän seinään. Ei tähän ny reikääkään voi laittaa, siis tähän lakanaan. Onko sulla mitään tujakkaa teippii tai muuta ... hei kuuliksää, minne sä ny menit!?"
Mika keikkui uhkaavan näköisesti huteran keittiöjakkaran päällä pidellen kiinni isosta purppuranpunaisesta kankaasta ja sovitteli sitä peittämään raivostuttavan karmeata palikkakerrostalon olohuoneen seinää. Riku, joka isännöi iltaa oli häipynyt kesken kaiken paikalta ja niin Mika seisoi tyhmän näköisenä lakanakangas kourassa ja jatkoi keikkumistaan huteralla jakkaralla.
"Se meni laittaa naapureiden postilaatikkoon laput, että illalla on vähän meteliä, sano tulevansa ihan just takasi"
Se oli taasen Teemu, joka tuhersi oman projektinsa kanssa vessassa, naamansa. Hän oli mukulana onnistunut kokeilemaan mitä tapahtuu, kun naama laahaa asfalttia polkupyörän äkisti lopettaessa normaalin liikkumisen etupyörän irrottua. Lopputulos oli vielä 8 vuoden jälkeen näkyvissä, joskaan ei pahasti. Teemu oli aika hemmetin söpö, arpineenkin.
Minä, minä koitin näyttää taas siltä, että osaan tehdä rahkaa, mutta ei siitä mitään tullut. Kulhollinen kokkareista möhnää, josta pilkisti sillon tällöin esiin jotain kellertävää. Olin jo huomautellut muille muutamaan otteeseen, että se sotku siinä kipassa muistutti kyllä kaikkea muuta kuin hyvää jälkiruokaa ja sitä löytyy yleensä lakanoilta. Muut olivat käskeneet minun pitää naamani kiinni, jos halusin olla heidän kaveri illan jälkeenkin. Minä olen tämän porukan yksi puuhamies, Mikeksi haukuttu, mutta oikeasti nimeni on Mikael.
"Jumankauta, nyt palaa käämi...mä en sitten suostu enää ikinä miksikään dekoraattoriksi", Mika huusi selvästi turhautuneena ja kankaaseen kääriytyneenä. Oli istahtanut jakkaralle ja vetäissyt koko lakanan päähänsä. "Toi seinä on kyl kamalassa kunnossa, niinku reikäjuusto, mut ei niin kamala, että mä haluisin rampauttaa itteni tossa keikkues...", kuin salamana hän ponkaisi ylös, kompastui päässään olevan lakanan roikkuvaan kulmaan ja hihkaisi, ehkä säikähdyksestäkin, mutta lähinnä ajatuksen tuomasta ’ahaa’ elämyksestä.
Minä vatkasin sitä epämääräistä velliä jalkojeni välissä (niin, kippa oli painava ja se pysyi mukavasti siinä polvien välissä) ja seurasin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Mika taisteli painovoimaa vastaan ja pysyi kuin pysyikin pystyssä, riisui lakanan päästään ja syöksyi pesuhuoneeseen. Sieltä kuului hämmentynyt Teemun ääni, "Tuota, mitä sun päälle on tapahtunut?". Mika harrasti hiusten osalta varsin pikkupoikamaista muotoilua, Nick Carter -tukaksikin haukuttua tyyliä. Söpö kuin mikä ja varsin helposti niin hurjassa sekamelskassa, että muistutti lähinnä Rölliä kuin Nickiä. "Mulla oli lakana päässä", Mika vastasi ja kolinasta päätellen painui saunan puolelle. "schooohs auto kolme, auto kolme, asiakas rapussa A" kuului Teemun ääni, kun hän imitoi käsiradiopuhelimen ja pelastushenkilökunnan ääniä, "asiakas asunnossa kolme, kuuntelen schooohs, oletettavasti väkivaltainen, röllipää, tuotava raudoissa laitokselle".
"Löytypäs!", Mika kimpaisi naama virneessä pesuhuoneesta ja esitteli minulle löytöään, Sini -lattiamopin vartta. Lopetin rahkan vatkaamisen ja jäin tuijottamaan Mikaa. "Tuota, se-le-vä, minkä värinen se pilleri olikaan, jonka aamulla otit?"
"Mä mitään pillereitä, syntymähumalassa vielä", Mika sopersi ja kiipesi takaisin jakkaralle, nyt kädessään sekä lakana, että mopin varsi. ”Katsos kun hätä on suurin tulee se käsille, tai jotain.” Mika jatkoi aivan käsittämätöntä höpinää ja seisoi taas jakkaralla heiluen ja lakanaa jälleen paikalleen virittäen.
Sain rahkan mielestäni valmiiksi. Peitin sen elmukelmulla ja työnsin jääkaappiin odottamaan iltaa. ”Toivottavasti tota sit oikeesti joku haluaa syödä, ettei tu sit sanomista, että jääkaapissa on jonkun mehut jemmattuna”. Teemu huusi pesuhuoneesta, että ellen lopeta rahkan vertaamista siemennesteeseen joudun syömään sen perhanan töhnän yksin.
Palasin olohuoneeseen ja siellähän Mika olikin ihastuneena katselemassa seinää. ”Katos ny, enkös mää sanonu, että se toimii!”. ”Et sä kyllä mitään sanonu, höpisit jostain käsille tulemisesta”, sanoin takaisin teeskennellen, etten muka nähnyt mitä Mika oli onnistunut tekemään. Seinällä oli nyt näppärästi mopinvarteen tuettuna ja laskostettuna purppura kangas kuin teltan katto. Se oli aika hyvän näköinen, toi todellakin piknik-tyylisen sisustuksen mukaan. ”No helkkari, tuus Teemu katsoo, mitä meitin pikku sekopää on saanut aikaiseksi!”.
Teemu könkkäsi paikalle naama jostain vaseliinista kiiltäen ja vilkuili ympärilleen. ”Ai, tohon sä sen mopin tarttit, no mut hei, toi toimii, onnittelut Einsteinille!”.
Pörrötin Mikan päätä ja sain osakseni lutuisen pikkupojan virnistyksen. ”Noniin moppe, oos ny sit taas ihmisiksi ja tuu auttaa mua ton boolin kanssa. Et sä sitä kuitenkaan yksin saa partsille läikyttämättä.” Tarrasin Mikan kädestä ja talutin sen perässäni keittiöön. Mika otti tilanteesta kaiken irti ja jokelsi kuin yksi vuotias lapsi jotain Tättästä ja Ättästä.
Juuri kun olimme nostamassa boolia parvekkeen pöydälle ovi kävi. Riku palasi varoittelureissultaan. ”Vein sit parit laput alaovellekin ja teippasin yhden hissin seinään, ei pitäis olla paapoilla kitisemistä, varoitettu on hyvissä ajoin etukäteen.” Riku asui perinteisessä kaupungin vuokrahelvetissä. Samassa rapussa asui niin siirtolaisia, pakolaisia kuin vanhuksiakin ja Riku, joka oli tunnettu hieman railakkaammista kotihipoistaan. Hän oli saanut jo yhden varoituksen metelöinnistä ja komennon, että mikäli aikoo pitää asunnon itsellään, on syytä ilmaista asunnossa pidettävistä iltamista vähintään 4 tuntia etukäteen.
Riku seisoi eteisessä ja laski sormillaan, ”Tuota, onk se ny sit riittävän ajoissa noi laput, nyt on kello kolme ja ekat tulee varmaan siinä seittemän aikaan. Eiks toi hei riitä?”
”Riittää varmasti”, minä ja Mika hihkaisimme parvekkeelta kuin kaksoset. Teemukin totesi jotain riittävyydestä pesuhuoneesta, joskin, sen muminasta ei tahtonut saada mitään selvää. ”Mitä sää siellä nysväät” Riku kysyi kurkistaen pesuhuoneen ovesta. ”*IIIKS!* Heti pois siitä senkin rietas, kun hianot naiset käy tarpeillaan!”, Teemu kykki pöntöllä ilmeisesti kesken juuri tärkeän toimituksen. ”uuursekta mei vaan arvon leidi, ottaa ja laittaa tuon oven kiinni ensikerralla, ettei tartte tällässen hianon nuaren miähen vallan häkeltyä paljaasta pinnasta”, Riku läväytti takaisin ja pisti kikattaen pesuhuoneen oven kiinni.
”Sillä on taas joku neitikohtaus” se sanoi tassutellessaan keittiöön. ”Mä kuulin ton, senkin paatu”, kuului pesuhuoneesta. Nostin hartioita ja katsoin merkitsevästi Mikaan, ”Tättä-iiih!” jokelsi Mika takaisin ja laittoi peukun suuhun.
”Mitä hittoa tässä kulhossa on täällä jääkaapissa?!” kuului keittiöstä selvästi hämmentyneeseen ääneen. Riku oli löytänyt sotkuni jääkaapista. ”No se on se saakelin rahka, mitä halusitte ja Teemu sano, että jos siitä tulee yhtään poikkipuolista sanaa niin sit sanojan on syötävä se ihan yksin”. ”Hmmm..mielenkiintoista, kerrassaan”. Riku nosti kippaa, katsoi sen sisälle, raotti kelmua ja nuuhkaisi. ”Kyl tää ihan rahkalle tuoksuu, mitä noi klontit on, persikkaa?”
”Joo, persikkaa ja ananastakin siellä pitäis olla jossain”, olin hetken aikaa aivan varma, että Riku työntää päänsä kokonaan kippaan, niin syvälle hän naamansa sinne työnsi nuuhkiessaan sotkua. ”Hyvää se varmasti on, ihan varmasti on”, sain palautteeksi. Olin tyytyväinen saavuttamaani erävoittoon, illan isäntä hyväksyi tuotokseni.
”Tättä KAA!”, Mika jokelsi edelleen ja osoitti sormella jotain näkymätöntä asiaa ilmassa. ”Eikö sun pitänyt taantua vasta illalla”, Teemu kysyi vessasta tullessaan ja housuja napittaessaan. ”Sun työsopimuksessa luki, että Tättä ja *KAA* tulee vasta illemmalla ja että nyt sä olet vapaata riistaa, joten lopetas nyt tuo ja auta mua saamaan tää nappi kiinni, kun mä en saa sitä, nää saakelin housut on sittenkin liian pinkeet mulle”.
”Masu sisään, keuhkot pihalle ja sit imetään”, Mika hääräsi Teemun sepalusnappien kimpussa, minä seurasin toimitusta huvittuneena. Miten voikaan yksien housujen laittaminen olla noin vaikeeta. ”Turha sitten luulla, että saat koko illan ajan apua noiden napittamiseen”, nyökkäsin kohti Teemun housuja ja pyörittelin silmiäni kuin korostaakseni tekohalveksivaa elettäni. Oikeasti olin hirvittävän kateellinen Teemulle, se kun oli onnistunut pitämään jouluherkut kaukana ja omasi edelleen varsin näppärät muodot, ei ollut jenkkaa, ei kahvaa.
Ovi kävi ja ennen kuin ehdimme edes tajuta eteisessä seisoi nuori nainen, isojen kauppakassien kanssa. ”Noniin tytöt, nyt ne sepalukset jätetään rauhaa ja tullaan auttamaan äiti-muoria näiden kassien kanssa”. Se oli Janina, elikkäs tuttavallisesti Janttu. Rikun kavereita lukio ajoilta ja edelleen mukana kuvioissa.
”Herra mun siunaa”, Mika kiekaisi ja läppäsi kädet poskilleen. ”Mitä sie evakkotyttö oot mukanas raahannu, siun piti jättää kaik taakse, rammarikin pöyrälle soimaan!”. Elettä tehosti jo Rölliydestään hieman selvinneiden hiustupsujen heilahdus ja läpsähtävä ääni.
”Jaaha”, Janina tokaisi. ”Että ootte sitten taas päästäny tuon piparipurkille ja nyt se on sokerihumalassa”. Janina tunsi Mikan varsin hyvin ja tiesi tarkalleen mitä naruja vetää silloin, kun Mikalla on yhden miehen performanssiteatterin esitys menossa. ”Tättä GUU iiiiih!”, Mika huusi ja pisti peukun taas suuhun.
”Voi luoja!”, Janina huokaisi, tarttui kauppakasseihin ja alkoi raahaamaan niitä kohti keittiötä. Mika imi peukkuaan, Teemu ähelsi nappiensa kimpussa, olin siis paikan ainoa herrasmies ja riensin Janinan avuksi. ”Otin sit kaikkii niitä juttuja, mitä kauppalapussa luki. Se tekis sit suunnilleen 30 egee per nuppi. Annatteko käteen vai luonnossa vai heitänkö tilinumballa?”, Janina kysyi tyhjentäessään kassien sisältöä apupöydälle. ”TILINUMBALLA” huusimme me asunnon urokset kuin yhdestä suusta. Emme toistamiseen tee virhettä Jantun läsnäollessa, että vastaamme ”luonnossa”, sillä se johtaa ennemmin tai myöhemmin Jantun suorittamaan kuukkelitarkastukseen, hän kun haluaa tarkistaa maksuvälineen kyvykkyyden ennen maksua. Katteetonta välinettä ei hyväksytä.
”Tässähän on mainio kokoelma juuri sitä mitä tarvitaan, jääkaapissa on iso kulho mäl...siis tuota rahkaa ja partsilla kuusi litraa boolipohjaa. Eiköhän näistä tule ihan mukavat hipat”. Riku tarkisti vielä pakastimesta pakastemansikoiden tilan ja baarikaapin sisällön. ”kyllä, näistä tulee todella mainiot hipat”, ”nyt otetaan pienet ennakot, tulkaas tytöt tänne kaikki niin kaadan teille hömpsyt”. Riku avasi paperipussin, joka oli ollut työpöydällä. Olimme myydyt, pussi sisälsi Amarula-kermalikööriä. Skoolasimme illan kunniaksi ja aloimme järjestelemään asuntoa sisustuksen puolesta kuntoon tarvittavan tunnelman luomiseksi.
----------
Pidimme liköörin nautiskelun lomassa pientä aivoriihtä siitä, miten haluamme sisustuksen olevan. Illan teemahan oli ”piknik” ja sitä päätettiin myös jatkaa. Mika ilmoitti kaakattavaan äänensävyyn ja neekerinaisen eleitä matkien, että ”mä en sit kyllä laita enää yhtään lakanaa seinälle, sitä paitsi, mopinvarret on loppu”. Tästä intoununeena Riku kulautti isolla kulauksella lasinsa tyhjäksi, röyhtäisi kuuluvasti ääneen, läpsäsi Teemua peffalle ja torui sitä käytöstavoista sekä poistui makuuhuoneen suuntaan höpisten jotain muistamisesta.
Teemu katsoi hämmentyneenä Rikun perään, sitten meitä muita. ”Se on jo nousuhumalassa, varo vaan, se alkaa läpsimään sua enemmän ja enemmän”, Janttu totesi kuin kokemuksesta. ”Noin se tekee aina, kun se röyhtää, vierittää syyn muiden niskaan”. ”Juu, kokemusta on”, sanoin vahvistaakseni Jantun sanoja. Mika oli jo aikaa sitten unohtanut meidät muut, se lipitti likööriä kuin se olisi ollut sen elämän viimeinen pisara. Harvoin näkee ketään niin uppoutuneena juoman nautintaan.
”Tadaa” – Riku pelmahti makkarista pidellen kädessään toista purppuranväristä lakanakangasta. ”katos Tättä, mikä se sedällä tässä on”. Mika nosti katseensa kuullessaan tutun sanan (tättä) ja jämähti kuin kauhusta paikalleen. ”Enkö mä just sanonu, et en mä…”, taas jäi lause kesken. Mika lähes heitti tyhjän lasinsa pöydälle, loikkasi yhdellä isolla loikalla Rikun ja lakanan luokse, nappasi lakanan ja kietoitui siihen pikaisesti kuin toogaan ja julisti ”Minä olen Penistikux – suuri ja mahtava purppurapeitsen ritari Galliasta!”.
”Kuulehan, ei ne ollu ritareita, jotka Caesaria palveli, ritareita löyty keskiajalla englannista”, Teemu totesi lähes pitkästyttävällä äänensävyllä keittiön ovelta. ”Sitä paitsi, sun peitsi ei o tarpeeksi iso että sillä vois edes taistella”. Repesimme koko porukka hysteeriseen nauruun ja hyökkäsimme kaikki Mikan kimppuun. Yksi piti kiinni, toinen pörrötti sen hiuksia ja loput kutittivat kyljistä. ”Ja näin kaatui suuri armeija”, julistin kuin diktaattori kun sain nauruni kuriin.
”Okei …käkäkäkä…okei…kääkäkäkäkä…OOOOKEIII!, lopettakaa nyt helkkarissa jo …käkäkää”, Mika huusi sieltä jostain alta. Lopetimme piehtaroinnin ja jäimme kikattaen vielä lattialle istumaan ja hengähtämään. ”Ei tästä hei tu yhtään mitään. Jos me meinataan saada jotain aikaiseksi niin nyt pitää sit alkaa sitä tekeen ja suht vauhdilla.” – Janttu tokaisi, nousi ylös ja suoristi paitaansa. Otetaan sellanen loppuriki, ei tässä o paljoa enää. ”Ai ai mäm”, kuittasi komentoon Riku ja auttoi muut ylös lattialta. Mä jäin tutkimaan sohvan alustaa. Silmiini oli osunut joku kiiltävä juttu siellä alla kun lattialle päädyimme. Ongin sohvan alustaa kasvavan mielenkiinnon vallatessa mieltä. ”Riku hei, täällä on jotain täällä sohvan alla”. Ronkin ja kurottelin ja sain kuin sainkin kiiltävän esineen käsiini. Se oli hassunkurisen näköinen, ilmeisesti teräksinen riipus.
”Ai helkkari, sielläkö se oli, voi hittolainen, mä luulin, että se hukku kokonaan. Tartteis varmaan hiukka useemmin siivota oikein kunnolla, eikä vaan vähän pyyhkiä pintoja.” Se oli Rikun rippilahjaksi saama riipus, ensi-ihastuksen lahja Rikulle, jota hän oli pitänyt tallessa. ”Mulla on tossa hyllyssä tollanen rasia, jossa on kaikenlaisia koruja ja muita. Mä pudotin sen tässä yksi päivä lattialle siivotessa ja sen sisältö levis pitkin ja poikin. Huomasin vaan sitten niitä kerätessä, että toi riipus puuttu rasiasta. Luulin, että se oli taas irronnu ja pudonnu jonnekkin reissulla, se lukko kun on siinä ketjussa vähän sökö”, Riku selvitti ilmeisesti hyvinkin rakkaan muiston ominaisuuksia meille. ”Jaa, ai ihan oma korurasia sulla, ootkos vähän tollanen”, Teemu sanoi kiusotellen ja suunnisti kohti hyllyä ja rasiaa. ”Kiesus, täällähän on vaikka mitä, saaks näit hei katsoo?” – ”Joo, kattele vaan, ei siellä o mitään niin kauheen salaista”, Riku sanoi kuin vähätelläkseen rasian sisältöä. Minäkin kurkkasin rasian sisälle ja vaikka en mikään ammattikultaseppä olekkaan niin näin kyllä, että siellä oli kultaisia ja hopeisia koruja enemmänkin.
Mikakin oli jo kyllästynyt olemaan ritari, laskosti lakanan sohvan selkänojalle ja tuli myös katselemaan korulaatikkoa. ”onks näillä kaikilla jokin tarina”, se kysyi ilmeisen mielenkiinnon vallatessa mieltä. ”Joo, tavallaan, ne on kaikki sellaisia koruja, joita oon saanu tai ostanu eri tilanteisiin. Kyl niil kaikil on joku tarina kerrottavanaan. Jos joskus tulee toooodella tylsäää niin mää voin kertoo niistä teille, en nyt, eutanasia on vielä kiellettyä suomessa”.
Teemu tökki laatikon pohjaa sormellaan ja katseli sisältöä tarkkaavaisesti. Laatikon pohjalla oli kultainen sormus, aivan selvä kihlasormus. Teemun ilme muuttui vakavemmaksi, sitten se vilkaisi minua ja Mikaa sekä kuiskasi, ”Hei, onks tää se mikä mä luulen tän olevan?”. ”Taitaa se olla” vastasin ja otin sormuksen käteeni. Sormus oli tosi hyväkuntoinen, lähes naarmuton. Sisäpuolella oli kaiverrus jossa luki ”Rakkaudella, Jukkis”.
Olimme kuin kolme Disneyn hahmoa, joilta leuat lonksahtavat auki aivan lattiaan asti. Jukkis, siis JUKKIS! Kaikkihan Jukkiksen tunsi, tai oli tuntenut. Jukkis oli kuollut muutama vuosi sitten keuhkokuumeen aiheuttamaan komplikaatioon, joku keuhkoveritulppa tai muu oli lähtenyt liikenteeseen ja vienyt Jukkiksen. Ihan uskomattoman huono tuuri, 19 vuotias terve ja hyväkuntoinen poika kuolee keuhkokuumeen aiheuttamaan keuhkoveritulppaan. Lääkäritkin kertoivat myöhemmin, että oli todella harvinainen ja tietenkin varsin valitettava tapahtuma. Me olimme kaikki Jukkiksen tosi hyviä ystäviä silloin aikoinaan. Etenkin Riku, joka oli Jukkikselle kuin veli. Ei me sitten taidettu koskaan käsittää, miten läheisiä he olivat olleet. Sormuksesta päätellen läheisimpää ihmistä saa etsiä.
”Tuota, okei, pitäis varmaan alkaa laittaa tavaroita paikoilleen”, Teemu sanoi ja otti sormuksen kädestäni. ”Kivoi korui, katotaan sitä kertomista sit joskus syksyllä vaikka, sit kun on sellanen masiskeli ulkona ja paljon punaviintä ja kynttilöitä sisällä”. ”Juuh, ehdottomasti just tuolloin”, totesin kuin vahvistaakseni tarinaa. Teemu pisti sormuksen ja teräsriipuksen takasin lippaaseen ja lippaan takaisin hyllyyn. ”Hei kato Tättä, akuankkoja!” - ”Mimimi… missä!” Mika huusi, hän oli juonessa mukana, nyt oli saatava mokoma ikävä muisto pois mielestä ja palattava säheltämään sisustuksen kanssa. Onneksi Janina ei ollut nähnyt sormusta. Hän kun on yltiöromanttinen niiskuneiti, olisi varmaan heti purskahtanut itkuun tajutessaan sen mitä me juuri olimme tajunneet. Ei se helppo hetki ollut meillekkään, tuntui tosi hurjalta tajuta jotain tuollaista vasta nyt, kuinka sokea sitä voikaan olla.
”Mä aattelin vähän silleen, että sä voisit Mika laittaa sen lakanan tähän sohvan päälle.”, Janina hössötti. ”Saatais peittoon tää sohvan oma kuosi kun toi lakanan väri on niin hyvä just siihen. Sit ne parveketuolit ja se pöytä, ne tähän keskelle olkkaria, niille voidaan laittaa syötävii ja juomii tyrkylle. Ne kaikki pahviastiat ja muovisydeemit, ne sit tohon ikkunapöydälle, missä on sit limppapullot ja muut pullojuomat. Sit noi tekopusikot, tai noi oksat ja noi, niitä sit tasaisesti luomaan puistomaista tunnelmaa. Se aurinkolamppu on eteisen kaapissa, mä toin sen jo eilen. Siihen pitää leikata tosta värikalvosta sellanen sopivankokoinen läpyskä siihen telineeseen, se tekee sit oikeen aurinkon väristä valoa. Nii ja ne viltit, vois laittaa lattialle sit istumapaikoiksi. Mika, se lakana, Mika??! Missäs se nyt on?”
Mika oli tehnyt työtä käskettyä ja levittänyt lakanan sohvalle. Se, miksi se nyt oli kuitenkin kadonnut paikalta johtui siitä, että Mika oli mennyt itse makaamaan sohvalle ennen lakanan laittoa ja hihitteli nyt siellä lakanan alla itsekseen. ”Voi hyvä jumala, mikä lastentarha tää taas on”, Janttu sanoi nauraen ja tökki lakanassa näkyviä ulkonemia. ”Missäääss Miikaa, huhuu, onko se mennyt piiloon, missähän se vois olla” - ”Tättä IIH” kuului lakanan alta. Jeps, Mika oli taas vauhdissa.
”Hei, tää on tosi upeen näkönen” Riku kommentoi, kun viimeinenkin muki ja lautanen oli paikallaan sekä pöydät ja kulhot nostettu omille paikoilleen. ”Tässä saa vaikka vähän örveltää, eikä silti o vaaraa, että mikään kaatuu pahasti tai hajoo!” – ”Hitsi joo, onneksi ei o mattojakaan nyt pelättävänä, joku luttaa kumminkin punaviinin kanssa ja noista puistovilteistä nyt löytyy jo ennestään lähes mitä tahansa”, sanoin ja vilkaisin merkitsevästi Rikun suuntaan. ”Köh!” oli ainoa kommentti, jonka se sai suustaan.
Teemu oli hautautunut takaisin tekemään vahinkoraporttia, eli pakkeloi naamaansa arpeja ja Mika oli keksinyt, että pilleistä voi rakentaa piiiitkän putken, jolla sitten voi maistella vaikkapa boolia mukamas huomaamattomasti. Janina pesi vielä viimeisiä astioita keittiössä, olimme sisustuksen osalta valmiit vastaanottamaan vieraat.
”Hei, mulla olis kellarissa sellanen vanha grammari, ei se kait toimi, mut olis ihan kivan näköinen rekvisiitta” Riku sanoi ja kaivoi jo kellarin avaimia eteisen puhelinpöydän laatikosta. ”Mä käyn hakees sen vielä tässä, jos joku ehtii tulla ja soittelee alaovelta ni se koodi oli…” – ”kuusysinollanolla”, vastasimme kaikki neljä yhteen ääneen. ”Ai, te muistitte sen, miksi ihmeessä te sitten soitatte aina tota ovisummeria” – ”me halutaan hätyyttä sua siltä varalta, että sulla on täällä muuta seuraa, tollo, vai haluutko, että pelmahdetaan ovelle ilman varoitusta, hä”, Teemu hihkaisi pesuhuoneesta. ”Hmmm..point taken” – oli Rikun viimeinen kommentti kun se lähti grammarin hakuun.
”toit sitten sen rammarinkin, senkin onneton evakko” Mika sanoi Janinalle virnistellen.
----------
Grammari oli aseteltu paikalleen. Sen jousikoneisto oli jostain kumman syystä säilyttänyt toimintakuntonsa ne kaikki kymmenet vuodet, mitkä se oli Rikun suvun hoteissa, kellareissa ja vinteillä lojunut. Niinpä rekvisiitan tehostamiseksi levylautaselle laitettiin ikivanha Kylie Minoquen esikoisalbumi ja koska sen tuhoutumisella ei ollut sitten mitään väliä oli grammarin neulakin nostettu levylle. Siinä se soitti iloisesti ”I shloud be so lucky” –jollotusta hirvittävällä tavalla rahisten ja venuttaen kun me muut suoritimme pikaista kohennusta omassa olemuksessamme. Kävimme suihkussa (jokainen omalla vuorollaan) ja valmistelimme muutenkin omaa ulkoista olemustamme vastaanottamaan illan riennot.
”Hei, tuus ny tähän sit ni katotaan se sun tukka kuntoon”, hihkaisin Mikalle. Olin lupautunut laittamaan meitin ikioman Nick Carterin edustuskuntoon, hän kun ei muka osannut itse sitä tehdä.
Mika jolkotti paikalle pelkissä CK:n boxereissa. ”Herramunjee mukula, etkös sä yhtään ajattele vanhan sydäntä? Miten sä nyt tuollaisissa vetimissä voit paikalle saapua, tiesithän, että olen sellainen namusetä ja janoan nuorta poikaa??!!” – ”Joo, siksi mä tulinkin, kun mä haluun nähä sun kieriskelevan tuskissas, kun et tiedä, purskahtaako itkuun vai alatko valumaan mahlaa”, Mika leukaili minulle. No, se jälkimmäinen oli todennäkösempää, mutta annoin mokomien ajatusten laantua, me olimme vaan kavereita, ihan oikeesti vain kavereita.
Valehtelisin, jos väittäisin, että siinä Mikan kuontaloa asetellessa en olisi vilkuillut sitä kroppaa, jossa nuo pellavan valkoiseksi blondatut, juurikasvultaan pähkinän ruskeat hiukset sojottivat. Mieleen tuli taas ne omat teinivuodet, jotka olin istunut kotona, neljän seinän sisäpuolella ja päntännyt oppikirjoja. Olin ollut varsinainen lukutoukka.
Sopusuhtainen, mutta kehittynyt nuori mies, jolle moni tyttö ja poika vielä lupaa kuun taivaalta.
”Noniin Mr. 6-pack, katos ny miltäs noi näyttää”, ojensin Mikalle käsipeilin. ”Hmmm... ootko varma, että tää on sun tekele” - ”Itseasiassa, aika hyvä, mä en olis tätä saanu ite aikaiseksi millään, kiitos”, Mika sanoi ja antoi pusun poskelle.
Sain jonkinlaisen äkillisen verenpurkaumataudin. Poskipäät punoittivat ja olo oli kuuma. Teemu vilkaisi pesuhuoneesta ja ehdotti mulle päivävoidetta no. 6 peittämään nuo helottavat laikut naamastani. Mika siis piti asetelmastani, oikein mukavaa.
Janina huusi suihkusta, että joku jauhohattu oli käyttänyt sen pyyhettä ja nyt se oli täynnä poikabakteereita. Se vaati itselleen välittömästi uuden pyyhkeen. Riku uhrautui ja vei sille uuden pyyhkeen, korrektisti silmät kiinni pitäen. Ele oli, no vanhoillinen, mutta tässä tilanteessa totaalinen virhe. Riku kompastui pesuhuoneen mattoon, horjahti, otti tukea suihkuverhosta rutistaen ja raaaaps, koko suihkuverho repesi kiinnikkeistään mytyksi Janinan jalkoihin. ”IIIIKS” se sai huudettua ennenkuin Riku oli jo ylhäällä ja piteli suihkuverhoa käsillään näkösuojana. ”Ei oikeesti o totta”, Riku kommentoi suihkuverhoa pidellessään ja meidän muiden hysteerisesti nauraen koko episodille. ”Miten voi jokin juttu mennä näin totaalisen pieleen? Tota, Janttu, sori” – ”Ei mua haittaa lainkaan, musta on ihan kivaa olla tuon näköisten poikien katseltavana”, Janttu hihkaisi verhon takaa ja jatkoi kuivaamistaan. ”Itseasiassa, tää tilannehan menee ihan kokonaan hukkaan, karkuun kumminkin juoksisitte, jos tulisin vähääkään lähemmin ehdottelemaan, vai hä?”, Janina jatkoi naurun seästyksellä.
En voi väittää, etteikö Janinalla ollut asiassa vinha pointti. Loppuvalmistautuminen sujui ilman suurempia kommelluksia. Teemu sai naamansa itseään tyydyttävään kuntoon, Mika taiteili päälleen juuri niin herkullisen vaatetuksen, kuin sillä saattoi olettaa olevan, Riku onnistui myös valikoimaan varsin menevän asusteen ja Janina, sillä oli taas sellanen prinsessa-look, että HUH ja minä, no, muiden mukaan nuorenin vaatteiden- ja hiustyylin vaihdolla takaisin teiniksi.
Keräännyimme olohuoneeseen odottamaan ensimmäisiä vieraita saapuvaksi. Oltiin sovittu, että kello 19 alkaen isäntäväki on säädyllisessä asusteessa ja kunnossa joten ensimmäiset olisivat paikalla noin puolisen tuntia ilmoitetun H-hetken jälkeen. Kaadoin meille kaikille mukilliset boolia ja skoolasimme jälleen kerran illan kunniaksi. ”Iiiihhh, mantikka mantikka!”, Mika huusi ja onki mukin pohjaa innostuksesta hyppien. Se oli saanut mukiinsa mansikan, jota nyt mussutti oloisesti virnistellen. ”Sulla jäi tuota mansikan siemeniä etuhampaisiin”, sanoin Mikalle sen virnuillessa ja purukalustoaan näytellessä. ”Ai himpskatti”, oli sen eka kommentti, sitten se kaappasi Teemusta kiinni ja moiskaa läjäytti kunnon kielisuudelman sille, kääntyi taas katsomaan minua ja kysyi, ”onko siinä vieläkin jotain”. Totesin naurua pidellen, että ei ollut enää, mansikan siemen oli irronnut operaation aikana, Teemu kurlasi juuri sillä hetkellä boolilla suutaan.
”Ootte te kanssa yksiä tallukoita” – Janina moitti taas tapojamme. ”Tolla tavalla ne tauditkin leviää, nii-in, ne sellaiset lentsut!”. Loikkasin Janinan luokse ja moiskautin sille vähintään yhtä moiskean kielisuudelman, kuin minkä Mika oli hetki sitten Teemulle suonut. Nyt oli Janinan vuoro kurlata.
Kello oli lähestulkoon puoli kahdeksan, kun ovikello soi ensimmäisen kerran. ”Hahaa, joku osaa käyttää ovikoodia”, Riku hihkaisi, kun klenkkasi sukkaa korjaten kohti eteistä ovea avaamaan. ”Tullaan tullaan ja tervetul...” – siihen loppui tulotoivotus, ovella ei ollut tuttuja naamoja vaan:
"Anteeksi, olemme tuosta naapurista ..."