Kaksoiselämää

Minua kiinnostaisi kuulla neuvoja, kertoako vanhemmille homoudestani vai ei? Perheeni kuuluu yhteen uskonnolliseen liikkeeseen (jätettäköön nimi mainitsematta, sillä en halua leimata sitä), jonka mukaan alkoholi ja homot on syntiä. Äitini kyllä on ok yleensä homoihin, mutta pelkään että omaan perheeseen tämä suvaitsevaisuus ei yllä. Vanhempieni suunnalta välit ovat katkenneet muutamaan otteeseen pienistäkin syistä(korvis tai hiusten värjäys), mutta olen saanut välit kuntoon myöntymällä heidän tahtoonsa.

Millä hinnalla minun pitäisi elämääni jatkaa? Perhe on minulle tärkeä, mutta henkisen hyvinvointini kannalta en halua kieltää myöskään seksuaalista suuntautumistani.

Heippa Jouni!

Ensinnäkin haluaisin kertoo sinulle, et ymmärrän todella hyvin millanen tilanne sulla on. Itsellänikin on viinaa ja homoja vihaava uskonnollinen yhteisö taustalla. Olen kertonut äidilleni myös miten asiat ovat.

Toivoisin, että pystyisin antaa kertaheitolla jonkun hienon patenttiratkaisun kaikille maailman ongelmille, mut se ei taida onnistua.

Kuulostat aika nuorelta vielä. Oman homouden hyväksymien ja ymmärtäminen vie aikansa ja samoin sitten kaapista ulos tulo. Joskus itkettää ja ahistaa... ne kuuluu kuitenkin asiaan. Se ei koskaan ole helppo juttu. Asiat kuitenkin lähtee aina itsestäs liikkeelle.

Sun pitää keskustella itses kanssa, siitä mitä on sulle tärkeetä, mitä elämältäsi haluat ja miten sovitat siihen liittyvät muiden odotukset, toiveet ja pelot. Mitä _sinä_ elämältäsi haluat? Totuus on se, ettei elämä ole aina toisten tahtoon alistumista. Joskus pitää päättää myös itse mitä haluaa.

Ja jos äitisi periaatteessa suhtautuu suht. hyväksyvästi homoihin, uskoisin, että se asenne on kyllä pohjimmiltaan aito. Tottahan toki oman pojan homous on aina vaikee pala nieltäväksi. Ja ajatukseen tottuminen vie pitkänkin ajan ja voi olla vaikeakin.

Muista: Ole rohkea, ole itsesi ja kuuntele omaa sydäntäsi!

Mä olen aina ihmetelly, miksi jokin asia täytyy pukea sanoiksi. Ovatko ihmiset nykyään niin vieraantuneet toisistaan, etteivät tunne enää toisiaan (selvennys: itse luokittelen sidosryhmäni neljään kategoriaan; hyvän päivän tutut, tutut, kaverit ja ystävät - tarkoitan nyt siis ystäviä ja vaikka vanhempani eivät ole mun ystäviäni enkä itse ole heidän ystävänsä niin tunnetasolla kuuluvat samaan kategoriaan).

Sähän voit aina sanoa mitä vain. Jos mä esim. haluan kuulla totuuden, niin en oleta saavani sitä selville ensisijaisesti verbaalisen todistusaineston pohjalta, vaan kokonaisuudesta.

Itse en ole kertonut kenellekkään olevani homo, mutta kyllä esim. äitini, isäni ja sisareni tietävät (taustani on hyvin keskiluokkainen). Viime pääsiäisenä äitini heitti mulle kun napisin kellarikoppien likaisuudesta, että jos en lyösää vannetta pääni ympäriltä niin en koskaan saa miestä itselleni, johon mä vastasin paheksuvalla katseella.

Antti, mielestäni toi viimeinen kappale oli tosi söpö. Siis se, että äiti tolleen sanoi... :) Hihi. Siinä vaan oli jotain tosi söpöä, anteeksi :)

Mutta asiaan, Jouni... mielestäni kannattaa elää elämä itseään varten, oman tahdon mukaan. Olen itse aika "radikaali" ihminen, enkä toimi aina muiden olettamalla tai haluamalla tavalla. Huomaa, että sanoin "enkä aina". Eli kyllä on useinkin tilanteita, joissa *haluaisin* toimia radikaalisti, mutta en uskalla... ajattelen joskus liikaakin, mitä muut ajattelevat.

Enpä tiedä auttaako tämä mitään, mutta elämä kannattaa elää todellakin niin, että päättää itse, mikä on itselleen parasta... koska itse sen parhaiten tiedät.

Toivottavasti uskallat tehdä ratkaisuja, joiden tiedät parantavan omaa elämänlaatuasi... vaikka ne sitten tuntuisivatkin muista pahalta.

Olen kuitenkin kuullut kahdesta tapauksesta, että vanhemmat heittävät homoksi paljastuneen poikansa pois kotoa. Tämä on todella epätodennäköistä, mutta jos epäilet, että tähän on pienikin vaara, kannattaa elää asian kanssa hissunkissun, kunnes sinulla on mahdollisuus olla itsenäisempi.

Niin julmalta kuin se kuulostaakin, niin olen sitä mieltä että homoudesta kannattaa olla hiljaa niin kauan kuin on taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Kaapissa eläminen ei kuitenkaan loppujen lopuksi rajoita elämää paljoakaan (nuoruudessa varsinkaan)... sitten kun löytää sen oman kullan ja haluaa muuttaa saman katon alle, niin silloin kaapissa eläminen ei enää onnistu.

Varsinkin nuoremmilla heteropojilla on usein tosi negatiivinen asenne homoja kohtaan, joten liian helposti nuorena joutuu porukan haukkumaksi ja hylkimäksi. Onneksi usein nuo asenteet muuttuvat iän myötä, ja monesta homofobisesta teinistä saattaa tulla ihan suvaitseva aikuinen. Joten siinäkin mielessä kaapista ulostuleminen on parempi tehdä vähän vanhempana. Ja kaiken lisäksi nuorena on hyvä ensin itse hyväksyä asia ja miettiä mitä elämältä haluaa, ennenkuin tekee mitään peruuttamatonta. Ainakin mulla meni kauan siihen, että sain hyväksyttyä itseni sellaisena kuin olen.

Niin, jatkan vieläkin juttua...

Et kertonut, minkä ikäinen olet. Oletin että olet nuori. Itse olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa oli paljon näitä uskonnollisia ryhmittymiä. Vaikka en itse semmoiseen kuulukaan, niin tiedän millaisia ne voivat olla. Itse en voi millään käsittää, miten kukaan rakastava vanhempi voi hylätä lapsensa homouden takia... sellaistakin tapahtuu.

Tuon aiemman viestin lisäksi voisin vielä antaa neuvon, että kannattaa odottaa niin kauan, että on täysin varma itsestään ja siitä mitä haluaa. Jos tulet ulos kaapista kovin nuorena, niin vanhempasi saattavat alkaa "käännyttämään" sinua tai jotain muuta... kannattaa siis olla täysin varma itsestään kun tulee ulos kaapista ja tarvittaessa osata sanoa vastaan omille vanhemmille. Ainakin minä olin nuorena niin epävarma kaikesta, että en varmaan olisi kestänyt mitään kaapista ulostulon tuomaa lisäpainetta.

Eräs hyvä ystäväni on vähän samanlaisessa tilanteessa. Hän ei voi edes ajatella kertovansa suvaitsemattommille, kouluttamattomille ja uskonnollisille vanhemmilleen joiden koko elämä on kulunut pikkuruisessa kylässä Keski-Suomessa. Sinun pitää miettiä, että kummasta on enemmän vahinkoa: Kaksoiselämästä vai vanhemmille kertomisesta?

Tiedän ihmisiä, jotka eivät voisi kuvitella tekevänsä mitään merkittävää niin, että vanhemmat eivät tiedä. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat eläneet vuosikymmenen kaksoiselämää kertomatta vanhemmilleen ilman, että he ovat siitä mitenkään kärsineet.

Asiaan vaikuttaa tottakai paljon ikä ja asuinpaikka.

Temelle sanoisin että itse tultuani kaapista 23-vuotiaana(ensin itsellenikin vasta silloin), mikään ei harmita niin paljoa kuin se etten hokannu tilannetta jo esim. kymmenen vuotta aikaisemmin. Teini-ikä meni totaalisesti "hukkaan" kun yritti elää elämää jonain muuna kuin olikaan. Tuskaa oli katsella kun kaverit heiluu tyttö- ja poikaystäviensä kanssa ja itse.. jotain ihan muuta. Joillain se kaappeuden tuska menee niin ylitsepääsemättömäksi että tulee köysikin käyttöön, varmasti jollain ei haittaa juuri mitään ja loput siltä väliltä. Jos saisin elää uudestaan, kertoisin kyllä ehdottomasti mahdollisimman nuorena ja aikaisin. Myös siellä tuppukylässä jossa asuin.

Olen kateellinen nykyteinihomoille (suuremmissa kaupungeissa varsinkin) jotka alkavat homostelemaan julkisestikin saman ikäisenä kun heterokaverinsa heräävät heterostelemaan.

Terve taas=)

Kiitos kaikille tähän saakka vastanneille. Ikäni näytti askarruttavan aika montaa, joten voinen kertoa että olen 23 vuotias. Tulin siis ulos kavereilleni viimeisen vuoden sisään ja onhan se osittain showta ollut. Ymmärrän hyvin että yksi kavereistani loukkaantui minuun, sillä en ollut luottanut häneen ja oikeassa hän tavallaan olikin...
Siskoilleni olen homoudestani kertonut vähän aikaa sitten ja he ovat asian suhteen ok (tällä hetkellä).

Mutta...Taidan jättää kertomatta vanhemmilleni, he ovat kuitenkin minulle niin tärkeitä, enkä halua satuttaa heitä turhaan tai aiheuttaa muuta kriisiä. Voinhan aina kertoa huoleni kavereilleni tai siskoilleni. Toisaalta olisi kiva jutella jonkun samaan vähemmistöönkin kuuluvan kanssa, mutta valitettavasti en tunne ketään...

Mulle voi laittaa muuten meiliä, jos joku haluaa...

Hyvää kevättä kaikille=)

Toimitin kirjan Ulos kaapista. Olen saanut viime aikoina palautetta vanhemmilta - tosin en kovin monelta, että kirja on auttanut edes vähän ymmärtämään ja hyväksymään. Olen myös kuullut, että kirja on jätetty kotona pöydälle tai annettu käteen tilanteessa, jossa ei ole pystytty vielä puhumaan. En tiedä, auttaisiko sinun vanhempiasi jos he lukisivat muiden vanhempien kokemuksista - tai auttaisiko sinua itseäsi lukea toisten samassa tilanteessa olleiden kertomuksia. Kirjaa on saatavissa kirjastoista ja kirjakaupoista. Se on myös postimyynnissä ainakin baffinbooksissa jahttp://www.likekustannus.fi ssä. On hirveän vaikea neuvoa ketään, missä vaiheessa "pitäisi" kertoa. Joku ei kerro koskaan. Joku kertoo välien rikkoutumisenkin uhalla. Ulos kaapissa -kirjassa tarinansa kertoo helluntailainen perhe: äiti, isä ja poika. Sen loppu on onnellinen. En tiedä, missä määrin voisit samastua heihin. Välien rikkoutumisiakin juuri uskonnollisista syistä on paljon, mikä surettaa tosi isosti.

Olisin iloinen, jos joukostanne löytyisi joku, jolla on kokemuksia vanhempien suhtautumisesta kirjaan. Onko kukaan antanut sen kotiväelle? Voitte rauhassa meilata minulle.

Malla, kiitokset loistavasta puheenvuorostasi parilakikeskustelussa Kirkkopäivillä.