SK: Kuka pelastaisi kirkon?

Suomen Kuvalehti (nro 16, 23.4.2010) on ottanut kansijutukseen luterilaisen kirkon nykytilan. Se on merkittävästi vakavampi, kuin julkisuudessa on puhuttu.

Kansikuvaan on taiteilija tavoittanut olennaisen: rahat loppuvat kirkolta. Kuvassa on vanha, kauniisti kirjailtu kolehtihaavi. Kaksi puista kahvaa ja vihreästä kankaasta tehty pussi. Kolehtihaavista lähtee lentoon koiperhonen!

SK on tehnyt aiheesta oikeastaan teemanumeron. Kannen lisäksi aihe on pääkirjoituksessa ja kymmenellä sisäsivulla. Kun nuorena miehenä pidin esitelmän luterilaisesta kirkosta, silloin sen jäsenmäärä oli pitkälti yli 90% väestöstä. Kirkollahan on tehokas jäsenhankintamenetelmä: kaste. Tällä hetkellä suomalaisista 79,7% kuuluu kirkkoon. Kolmessa vuodessa satatuhatta suomalaista on eronnut kirkosta. Kirkon jäsenmäärä vähenee kahdelta suunnalta: Toisten mielestä kirkko on muuttunut liian vapaamieliseksi, toisille kirkko ei anna mitään.

Luterilaisen kirkon vakavin ongelma liittyy rahaan. Samaan aikaan jäsenmäärä vähenee, siis jäsenmaksut vähenevät, ja yhteisöverojen tuotto talouslaman vuoksi on pudonnut. Vuonna 2008 tuotto oli noin 122 miljoonaa euroa. Viime vuonna vain 95 miljoonaa euroa. Vakavin ongelma on kattamattomat eläkevastuut, 3,5 miljardia euroa! Kirkon työntekijöistä neljännes eläköityy kymmenessä vuodessa. Summa on niin jättimäinen, että kirkko siitä ei nykymenolla selviä. Radikaaleja muutoksia on edessä. Kiinteistöjä menee myyntiin. Hulppeista leirikeskuksista tulee hautausmaita. 323 seurakunnalla on 323 palkkalaskentaa ja kirjanpitoa. Sekin vaatii virtaviivaistamista.

Sitten vielä kaiken huippuna se, että kirkko on jäänyt paikalleen ja odottaa ihmisten muuttuvan. "Kirkko odottaa yhä, että kansa muuttuu sen näköiseksi ja tulee paikalle kirkon määräämään aikaan", pohdiskelee luterilaiselle kirkolle konsulttina työskennellyt ekonomi Ilkka Halava.

Minä näen, että luterilaisen kirkon pelastus nykyisestä tilanteesta on kunnollinen koko yhteiskuntaa koskeva uhka. Sellainen voisi olla sodan uhka tai vakava luonnonkatastrofi. Suomen käymien viime sotien aikaan kirkosta eroamiset olivat lähellä nollaa. Pian viimeisen sodan päättymisen jälkeen eroaminen lisääntyi merkittävästi. (Lähde: Väestörekisterikeskus)

JuhaniV ilmeisesti uskoo näyttävän tuhkayökirjoittelun olevan Suomen luterilaisen kirkon juoni.

Kristillisen kirkon pahin ongelma on se, että sillä on hallussaan sekä syyllistäminen että armahtaminen. Tämä on voimakas kaksoissidos. Näiden käsitteiden edessä sen on osattava syntyä uudelleen, hukata kumpikin siis sekä itsensä ja alkaa sitten etsiä Jumalaa eli ihmistä. Kirkko lataa, ei kuule. Sen voima tai toivo ei ole rahassa, vaan Kristuksessa. Sen tulevaisuus on siinä mihin se uskoo. Se uskoo valtavalla voimalla itseensä. Se itse on tullut siis sen Jumalaksi. Kääntymisen paikka. Ecce Homo.

Kirkon ei ole tähän mennessä *tarvinnut* olla tarkka taloudestaan: suhdanteesta riippumatta taloutta on turvannut suuruuden ekonomia. Nyt kun tulovirta kiristyy ennätystahtia, mitataan osataanko kirkon taloushallinnossa asiat. Näyttää siltä että laatikon terävimmät veitset eivät ole kirkon taloushallinnon tehtäviin päätyneet.

Kirkon laajat ja moninaiset privileegiot alkavat muodostua sen työntekijöille ongelmaksi. Tuo eläkeongelma on ensimmäinen todella ikävä esimerkki. Kirkolle on annettu aivan liikaa erioikeuksia ja itsehallintoa asioissa joissa se ei sitä tarvitse. Hengessä vahvat ovat harvoin olleet järjessä vahvoja tai erityisen käytännöllisiä ihmisiä ja niiden tärkeiden "pikku yksityiskohtien näpertely" on jätetty muiden huoleksi.

Kirkon näennäisdemokratia muodostuu nyt myös esteeksi tarvittaville radikaaleille päätöksille. Konsensushakuinen ja teokraattinen hallintomalli estävät kirkkoa valitsemasta linjaa suuntaan tai toiseen ja tuloksena molemmat laidat vuotavat kuin seula. Rohkeampi linja valinta suuntaan tai toiseen pysäyttäisi vuodon yhdestä suunnasta ja aiheuttaisi tulva-aallon toisessa, mutta tilanne pääsisi pitkällä tähtäimellä tervehtymään. Nyt vallalla on kaikkein huonoin kompromissi joka tyydyttää pienintä osaa potentiaalisista jäsenistä. Kirkon päämäärätön vatulointi estää tilanteen tervehtymistä myös kilpailijoiden suunnalla: väkkäränä pyörivä "suuri laiva" ei houkuttele lähelleen pienempiä aluksia. Jos tarvittava linjaratkaisu saataisiin aikaan kirkon rinnalle syntyisi siitä aaltona eronneiden oma yhteisö, joka paremmin palvelisi heitä.

Eihän kirkon nykytila mitenkään huono ole: ihmiset eroavat kirkosta, eli ovat omaksuneet kirkon pohjimmaisen sanoman rakkaudesta ja välittämisestä.

Kirkkohan ei sellaista tarjoa - ainakaan kaikille - joten ensimmäinen askel, jonka rakkautta ja välittämistä harrastava voi tehdä, on erota kyseisestä organisaatiosta.

http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/74/helluntailaisten_maara_kasvoi

Vapaissa suunnissa kuten helluntalaisuudessa jäsenten lukumäärä on taas kasvussa. Onko tämä yksi syy: Siis meidän kirkomme ei pysty vastaamaan ihmisten uskonnollisiin, hengellisiin tarpeisiin. Näköjään monet ihmiset kaipaavat tiukempia rajoja, ja tiukempaa hengellisyyttä. Luterilaisesta kirkosta siirtyy porukkaa vapaisiin suuntiin. Jotenkin tuntuu vain siltä, että nämä suunnat osaavat paremmin nuo taloudelliset kuviot :)

Voin vain yhtyä kaikkiin edellä kirjoittaneiden arviointeihin, tosin en ihan kaikkiin ratkaisuehdotuksiin. Oikean kirkon usko ja toivo ja rakkaus ovat Kristuksessa, joten en ole tältä osin hätääntynyt. Ulkoinen kirkko on kuitenkin ajanut itsensä melkoiseen dilemmaan.
Kirkosta eroaminen on kirkon hyväksi nähdyn suunnan kannalta (ts. näkökulmasta, jossa hbt-väestö on näkyvä osa yhteisöä) huonoin mahdollinen ratkaisu. Jokainen tällainen eroaminen vahvistaa kirkossa kielteisen näkemyksen kannattajien painoarvoa. Parempi ratkaisu olisi oma aktivoituminen - se olisi myös hyvin luterilainen ratkaisu: meidät luterilaiset on kaikki kutsuttu pappeuteen ja yhteisöllisyyden hoitamiseen.

Onko kirkosta eroaminen huono ratkaisu muiden kuin kirkon itsensä kannalta?
Kaikki ihmiset eivät jaksa aktivoitua varsinkaan asioissa, jotka eivät ole heidän elämässään tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla. Ja vaikka uskonto henkilökohtaisessa arvojärjestyksessä korkealla olisikin, miksi kirkkoinstituution tulisi olla sitä? Eikö ihminen voi uskoa mitä uskoo ilman hiippa- ja kaapusetien ja -tätien siunausta?

Monet haluavat jatkaa elämäänsä vapautuneena turhasta painolastista, muka velvollisuudesta taistella tuulimyllyjä vastaan. Luther teki omana aikanaan varmasti hyvää työtä vapauttaessaan itsensä ja kannattajansa katolisen kirkon ikeestä. Ehkä nuo nykypäivän kirkosta eroajat ovatkin todellisia Lutherin esimerkin (ei hänen oppiensa) seuraajia.

Jos luterilaiseen kirkkoon kuuluu vähän alle 80 % suomalaisista. Ja heistä vain kolmannes uskoo siihen, miten kirkko opettaa (sen perussanomaan). Onhan se selvää, että eroamisia tulee lisää koko ajan. Jäin vain miettimään, miksi niin monikin kuuluu kirkkoon.. koska se ei liikuta hengellisellä tasolla ihmisiä (vain kolmasosaa)?

SK: Kuka pelastaisi kirkon?

-Fab Five..? - Queer Eye for the Straight God? Stailataan kirkko uusiksi?

Jusa!

Minusta kyse on enemmän siitä, että ihmiset ovat hengellisesti köyhiä. ...

Public eye!

Kristillisen yhteisön siunaus voi olla tärkeä asia. Minusta uskomme muutenkin, miten uskomme ilman mitään kirkon virkamiesten siunaamista. Kyse onkin enemmän hyväksynnästä yhteisessä uskossa ja sen todeksi elämisessä. En tietenkään halua vaatia taistelemaan, jos kokisi vapauttavana k a i k k i e n osalta, että ei ole kirkon orja. Näinhän ei kuitenkaan ole. Mitä tulee Lutheriin: Hän ei koskaan halunnut erota katolisesta kirkosta.

Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta..(Matt 5:3 vuorisaarnasta).. olen monesti miettinyt pitäisikö tämä ottaa kirjaimellisesti :) (ottaako ihminen silloin "sanaa" vastaan herkemmin?)

edit:"Autuaita ovat hengellisesti köyhät", sanoo Jeesus (jae 3). "Heidän on taivasten valtakunta". Hengellisesti köyhiä ovat ne, jotka tämä täydellisyyttä vaativa laki on valaissut näkemään puutteensa ja kurjuutensa ja hengellisen köyhyytensä. He ovat hengeltään kuin kuiva janoava maa, joka tietää, että se ei saisi olla kuiva maa Tämä ei tarkoita niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä hengellistä tilaansa, vaan autuaita ovat ne, jotka ovat sillä tavalla hengellisesti köyhiä, että he tietävät, että he ovat hengellisesti köyhiä. He kokevat tarvitsevansa virvoituksen. Sydämessään he ymmärtävät ja kokevat, että ilman toisen voimaa pelkässä omassa voimassa ja omien mahdollisuuksien rajoissa he eivät voi tehdä sitä, mitä Jumala vaatii. He näkevät Jumalan valtakunnan saavuttamisen mahdottomaksi. He uskovat, että se on tuolla he janoavat sitä kohti, muita he tietävät etteivät he sinne pääse omassa voimassaan ja köyhyydessään."
Mielestäni aika hyvin tulkittu!

Yksi ongelma kaikissa uskonnoissa on holhoaminen joka uskon ilosanoman levittämisen kaavussa ulotetaan myös meihin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Kaikissa uskonnoissa on pöljä perusajatus, että tää on se ainoa oikea ja muut on vääriä. Ja sitten juuri nämä meidän hurmaavat vapaat suunnat katsoo oikeudekseen yrittää käännyttää muita ja yrittää lainsäädännön kautta soveltaa omaa näkemystään oikeasta elämästä muihin. Samaan pataan minä lyön tuon "hengellisen köyhyyden": kirkolla ei ole myöskään mitään monopolia ajatusten rikkauteen. Väittäisin päinvastoin että uskolla on ajattelua tuhoava vaikutus, se tekee tylsämieliseksi. Onko mitään hengellisesti köyhempää kuin tapakristillisyys?

Sitten taas kirkkoon vaikuttamisesta: eroaminen on juuri oikea tapa. Kirkon rakenne on tehty oppia suojelemaan ja sen demokratia on parhaimmillaankin äärettömän ohutta. Ylimmässäkin päättävässä elimessä vain reilu 60% äänistä tulee suorilla vaaleilla valituilta kansan edustajilta, loput valikoituu sinne pitkää tietä. Ei tällaista näennäisdemokraattista organisaatiota saa muutettua sisältäpäin kun se on rakennettu juuri sitä muutosta estämään. Yhdistettynä seurakuntavaalien äänestysprosentteihin (alle 20%) tuo tarkoittaa, että 80% suomalaisista alistuu 12 prosentin tekemiin ratkaisuihin. Tällä ketjulla kyseenalaistan vakavasti valtion johdon tavan konsultoida kirkkoa missään asiassa - ei ole vaikea löytää liittoa joka edustaisi suurempaa osaa kansasta.

Demokratian yksi ominaisuus on, että se ei kestä laimentamista. Riviäänestäjän ja päätöksentekijän välissä on enemmän kuin yksi valikoituminen, äänestäjän kokemus vaikutusmahdollisuuksistaan heikkenee romahdusmaisesti ja yleensä tämä demokratiavaje näkyy myös objektiivisemmin päätöksenteon irtoamisesta äänestäjien linjasta. (Vastaava vaikutus on havaittavissa kun kansan enemmistön mielipide liukuu erilleen kansanedustajien mielipiteistä mittauksissa, tällöin vääristäjä on puoluejärjestelmä.) Minusta kirkoilta ja uskonnollisilta yhteisöiltä pitäisi vaatia puolueiden ja yhdistysten tapaan demokraattisempaa hallintoa. Olisi syytä vakavasti keskustella kirkkojen liian laajan autonomian tuottamista rajoitteista soveltaa Suomen lakia niihin ja vielä vakavammasta ongelmasta: eduskunnalla ei tuon autonomian vuoksi ole täyttä toimivaltaa kirkkoja koskevaan lainsäädäntöön. Lemuaa teokratialle!

Niin, onhan muutos sellaisissa ihmisten yksityisyyteen kuuluvissa asioissa, joiden kirkko on perinteisesti katsonut kuuluvan omaan "toimialaansa", ollut huikea:

Kirkosta eroamisen mahdollistava laki 1923
Naimattomien ihmisten sukupuolisuhteiden rangaistavuuden poistaminen 1929
Vaimon vapautuminen miehensä holhouksen alaisuudesta 1930
Aviollisen uskottomuuden dekriminalisointi 1948
Naimattoman miehen ja naisen yhteisen hotelliyöpymisen mahdollistava laki 1969
Homouden dekriminalisointi 1971
Avioeron mahdollistaminen ilman velvollisuutta todistaa toisen puolison uskottomuus 1988
Raiskauksen kriminalisointi avioliitossa 1994
Parisuhdelaki 2002

Näiden uudistusten valmistelussa ja lakien säätämiseen liittyvän lausunto-oikeuden käyttäjänä kirkko on ollut johdonmukaisesti vastustavalla kannalla. Se on systemaattisesti vedonnut luomisjärjestykseen. Taitaa olla tässä se suurin törmäyslinja, joka vieroittaa kansalaisia hengellisestä perustastaan. Tuotteessa on varmaankin ollut sellaista vikaa, joka on saanut asiakkaat äänestämään jaloillaan yhä enenevässä määrin.