"Rakkauden lahja" on piispojen puheenvuoro perheesta, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Tänään julkaistu päivitys piispojen 2,5 vuosikymmenen takaiseen "Kasvamaan yhdessä" kannanottoon ei tuo mitään uutta kristilliseen keskusteluun kirjan teemoista. Kaikki on sanottu jo aiemmin ja painopisteiden siirtymä on tuskin huomattava. Piispamme ovat poikkeuksellisen lahjattomia verbaalisesti, sillä helmiäkin on kylvetty joukkoon täsmälleen yksi. Kaiken kaikkiaan kirjan asiat olisi voinut tiivistää kymmenesosaa käytetystä tilasta.
Jos sinulla on kiire, eikä aikaa lukea sivu tolkulla ilmavaa jaarittelua löydät kaiken tarvitsemasi sivuilta 28-31, loput voi huoletta skipata. Tämä pätkä ei edes sisällä kirjan neljää sivua seksuaalisuuden moninaisuudesta, ne löytyvät sivuilta 58-61. Tästä aiheesta kaikki tarpeellinen löytyy sivun 60 kahdesta keskimmäisestä kappaleesta.
Kirjanen maalailee paljon ja sanoo vähän. Se raapaisee pintaa vähän sieltä täältä, mutta ei mene sisälle mihinkään asiaan. Sitä vaivaa pahanlainen liehittelyn tarve: sen pitää antaa ymmärtää kaikille, mutta se ei ymmärrä antaa kenellekään.
Pohjimmainen ongelmahan on siinä, että kirkko on lähtemättömästi jumissa mieheksi ja naiseksi luomisen ja avioliiton asettamisen kanssa. Näistä lähtökohdista se ei voi ikinä irrottautua menettämättä jotain todella keskeistä itsestään. Siispä voidaan olla varmoja, että kirkosta ei ikinä tule seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan heteroseksuaalisesta matriisista poikkeavalla tavalla ilmaisevan kotia. Kirjan on läpeensä hetero- ja sukupuolinormatiivinen, eikä sitä VOI olla huomaamatta, niin huolella se hankaa nuo paheet naamaasi. Aivan erityisellä tavalla se monopolisoi rakkauden ja hyvän vain miehen ja naisen välisessä avioliitossa tapahtuvaksi.
Yksi ehkä hieman muuttuneista tavoista puhua on suhde seksuaalisuuteen yleisellä tasolla. Kirjan tekee varsin selkeän pesäeron sekä ääripidättyväiseen, että äärivapaamieliseen tapaan toteuttaa (tai olla toteuttamatta) seksuaalisuuden "lahjaa". Minä olen näkevinäni tässä kohtaa aiempaa vahvemman korostuksen seksuaalisen nautinnon myönteisyydestä ja kuulumisesta tasapainoiseen ihmisyyteen. Samalla otetaan pientä irtiottoa puhtaan biologisesta suhteesta seksuaalisuuteen ja nostetaan esille seksuaalisuuden henkistä hyvinvointia edistävä puoli.
Yhtenä teema kirjasen läpi kulkee selvästi itsekkyyden vastustaminen suhteissa muihin ihmisiin. Tämän kirjasen teksteissä se kääntyy puheeksi ihmisen roolista parisuhteessa. Kirkon suhde irtosuhteisiin säilyy edelleen jyrkän kielteisenä, eikä niille nähdä sijaa uudessa positiivisessakaan seksuaalisuuskuvassa (s.47, 50). Piispat eivät vieläkään pysty näkemään seksuaalisuuden lisääntymis- ja mielihyvätarkoituksia erillisinä ja toisistaan riippumattomina, vaan pitävät niitä "periaatteellisella tasolla yhteenkuuluvina" (s. 51).
Kirjanen ei käsittele millään tavalla sateenkaariperheitä. Alussa todetaan vain mies- ja naisparien perheitä olevan määrällisesti tosi vähän ja että muutamissa niistä on lapsiakin. Sen sijaan oikeita sukupuoliroolimalleja muistetaan korostaa. Tällä kertaa jälkimmäiseen teemaan on kuitenkin huomioitu myös tilanteet joissa näitä roolimalleja ei lapsen lähimmässä perhepiirissä olekaan tarjolla. (s. 41)
Puheenvuoron ehdoton helmi on minusta aikaan hyvin sopiva teksti vanhempien vastuusta aikuistuvista lapsistaan. Aivan erityisesti pidin tavasta, jolla kirjanen korostaa, että vanhempien on kyettävä kantamaan vastuuta ja kasvattamaan myös 15-18-vuotiaita melkein aikuisia. Tämä kappale oli eriomaisesta tekstiä. (s. 42) Sen sijaan lause seksuaalisen hyväksikäyttäjän vastuun rinnalla kulkevasta avun tarpeesta on hyvin päälle liimatun näköinen (s. 43).
En muista aiemmin nähneeni kirkon teksteissä kirjoitettavan niin koostetusti ja keskittyneesti avoliitosta kuin tässä kirjasessa. Rajanvetoa avio- ja avoliiton välillä pohditaan jopa kappaleen verran, mutta ilmeisenkin edessä todetaan normatiivisesti avioliiton olevan se oikea vaihtoehto. (s.52-54) Avoliiton käsittelemistä seuraa selvästi sinkkuja kosiskelemaan ja hyvittelemään tarkoitettu teksti, jonka toivoisi edes jossain vähäisessä määrin kääntyvät toiminnaksi kirkon piirissä.
Kirjasessa lujitetaan myös kirkon näkemystä avioliitosta täsmällee yhden naisen ja yhden miehen suhteena, joten kolmi- ja neliapilaperheet, polyamoristit ja avoimiin suhteisiin uskovat jäävät edelleen kirkon kiroukseen. (s. 65) Ihastuttavaa kaksinaismoralismia kirjan sisältä löytyy vertaamalla kappaleita anteeksiannosta ja uskollisuudesta toisiinsa. Tekstejä rinnakkain lukien on vaikea uskoa että ne ovat samasta kirjasta, mutta tätähän me olemme tottuneet odottamaankin uskonnollisilta teksteiltä. Piispat lujittavat myös antiikista verisukulaisuutta korostavaa kantaansa puhuessaan lapsista. (s. 91)
Piispojen suurimmaksi saavutukseksi puheenvuorossaan jää koota jo aiemmin lukuisissa eri yhteyksissä eri tavoin esille tuodut asiat yksiin kansiin.
http://evl.fi/EVLfi.nsf/documents/D04FB8F99B7992B0C22574DB0026A56C/$file/rakkauden_lahja.pdf
Jos sinulla on kiire, eikä aikaa lukea sivu tolkulla ilmavaa jaarittelua löydät kaiken tarvitsemasi sivuilta 28-31, loput voi huoletta skipata. Tämä pätkä ei edes sisällä kirjan neljää sivua seksuaalisuuden moninaisuudesta, ne löytyvät sivuilta 58-61. Tästä aiheesta kaikki tarpeellinen löytyy sivun 60 kahdesta keskimmäisestä kappaleesta.
Kirjanen maalailee paljon ja sanoo vähän. Se raapaisee pintaa vähän sieltä täältä, mutta ei mene sisälle mihinkään asiaan. Sitä vaivaa pahanlainen liehittelyn tarve: sen pitää antaa ymmärtää kaikille, mutta se ei ymmärrä antaa kenellekään.
Pohjimmainen ongelmahan on siinä, että kirkko on lähtemättömästi jumissa mieheksi ja naiseksi luomisen ja avioliiton asettamisen kanssa. Näistä lähtökohdista se ei voi ikinä irrottautua menettämättä jotain todella keskeistä itsestään. Siispä voidaan olla varmoja, että kirkosta ei ikinä tule seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan heteroseksuaalisesta matriisista poikkeavalla tavalla ilmaisevan kotia. Kirjan on läpeensä hetero- ja sukupuolinormatiivinen, eikä sitä VOI olla huomaamatta, niin huolella se hankaa nuo paheet naamaasi. Aivan erityisellä tavalla se monopolisoi rakkauden ja hyvän vain miehen ja naisen välisessä avioliitossa tapahtuvaksi.
Yksi ehkä hieman muuttuneista tavoista puhua on suhde seksuaalisuuteen yleisellä tasolla. Kirjan tekee varsin selkeän pesäeron sekä ääripidättyväiseen, että äärivapaamieliseen tapaan toteuttaa (tai olla toteuttamatta) seksuaalisuuden "lahjaa". Minä olen näkevinäni tässä kohtaa aiempaa vahvemman korostuksen seksuaalisen nautinnon myönteisyydestä ja kuulumisesta tasapainoiseen ihmisyyteen. Samalla otetaan pientä irtiottoa puhtaan biologisesta suhteesta seksuaalisuuteen ja nostetaan esille seksuaalisuuden henkistä hyvinvointia edistävä puoli.
Yhtenä teema kirjasen läpi kulkee selvästi itsekkyyden vastustaminen suhteissa muihin ihmisiin. Tämän kirjasen teksteissä se kääntyy puheeksi ihmisen roolista parisuhteessa. Kirkon suhde irtosuhteisiin säilyy edelleen jyrkän kielteisenä, eikä niille nähdä sijaa uudessa positiivisessakaan seksuaalisuuskuvassa (s.47, 50). Piispat eivät vieläkään pysty näkemään seksuaalisuuden lisääntymis- ja mielihyvätarkoituksia erillisinä ja toisistaan riippumattomina, vaan pitävät niitä "periaatteellisella tasolla yhteenkuuluvina" (s. 51).
Kirjanen ei käsittele millään tavalla sateenkaariperheitä. Alussa todetaan vain mies- ja naisparien perheitä olevan määrällisesti tosi vähän ja että muutamissa niistä on lapsiakin. Sen sijaan oikeita sukupuoliroolimalleja muistetaan korostaa. Tällä kertaa jälkimmäiseen teemaan on kuitenkin huomioitu myös tilanteet joissa näitä roolimalleja ei lapsen lähimmässä perhepiirissä olekaan tarjolla. (s. 41)
Puheenvuoron ehdoton helmi on minusta aikaan hyvin sopiva teksti vanhempien vastuusta aikuistuvista lapsistaan. Aivan erityisesti pidin tavasta, jolla kirjanen korostaa, että vanhempien on kyettävä kantamaan vastuuta ja kasvattamaan myös 15-18-vuotiaita melkein aikuisia. Tämä kappale oli eriomaisesta tekstiä. (s. 42) Sen sijaan lause seksuaalisen hyväksikäyttäjän vastuun rinnalla kulkevasta avun tarpeesta on hyvin päälle liimatun näköinen (s. 43).
En muista aiemmin nähneeni kirkon teksteissä kirjoitettavan niin koostetusti ja keskittyneesti avoliitosta kuin tässä kirjasessa. Rajanvetoa avio- ja avoliiton välillä pohditaan jopa kappaleen verran, mutta ilmeisenkin edessä todetaan normatiivisesti avioliiton olevan se oikea vaihtoehto. (s.52-54) Avoliiton käsittelemistä seuraa selvästi sinkkuja kosiskelemaan ja hyvittelemään tarkoitettu teksti, jonka toivoisi edes jossain vähäisessä määrin kääntyvät toiminnaksi kirkon piirissä.
Kirjasessa lujitetaan myös kirkon näkemystä avioliitosta täsmällee yhden naisen ja yhden miehen suhteena, joten kolmi- ja neliapilaperheet, polyamoristit ja avoimiin suhteisiin uskovat jäävät edelleen kirkon kiroukseen. (s. 65) Ihastuttavaa kaksinaismoralismia kirjan sisältä löytyy vertaamalla kappaleita anteeksiannosta ja uskollisuudesta toisiinsa. Tekstejä rinnakkain lukien on vaikea uskoa että ne ovat samasta kirjasta, mutta tätähän me olemme tottuneet odottamaankin uskonnollisilta teksteiltä. Piispat lujittavat myös antiikista verisukulaisuutta korostavaa kantaansa puhuessaan lapsista. (s. 91)
Piispojen suurimmaksi saavutukseksi puheenvuorossaan jää koota jo aiemmin lukuisissa eri yhteyksissä eri tavoin esille tuodut asiat yksiin kansiin.
http://evl.fi/EVLfi.nsf/documents/D04FB8F99B7992B0C22574DB0026A56C/$file/rakkauden_lahja.pdf
