Uskontokahle

Sain yksityisviestin henkilöltä, joka oli katselemassa Markku Koivistoa käsitellyttä tv-dokumenttia. Harmikseni en sitä ehtinyt itse nähdä. Toivottavasti toistavat myöhemmin.

Ohjelman jälkeen tuli viesti, jota luvalla lainaan: "Katsottuani sen, olen niin helvetin iloinen, että olen pääsemässä eroon uskonnon kahleista."

Minä koen järkyttävänä sen, että ihmiset ovat pystyneet muokkaamaan lähimmäisenrakkauden ja monen muun hyvän filosofiasta vihan ja sorron välineen.

Niille, joilla ei ole aavistustakaan siitä, kenestä Markku Koivistosta tässä on kyse, kerrottakoon että hän on ns. Nokia-mission napamies, ja puuhaa Suomeen syksyksi uutta "oikeaoppista" kirkkoa.

En tiedä, mitä dokumenttia JuhaniV:n siteeraama henkilö on katsellut, mutta itse satuin näkemään viikko sitten pätkän Koiviston haastattelusta Arto Nybergin ohjelmassa. Silloin oli puhe mm. herra Koiviston näkemistä enkeleistä. Aika paksua tuubaa tuntui päästelevän suustaan, mutta nähtävästi hänellä on oma pieni mutta innokas kannattajakuntansa. Ihan hyvä että pääsevät revittelemään vapaasti ilman valtionkirkon kahleita. Samalla nähdään, kuinka moni on halukas siirtymään turvallisesta ev.lut. kirkosta uuteen, uljaaseen ja karismaattiseen amerikkalaistyyliseen lahkoon. Rahoitus lienee kunnossa, sillä tunnetusti tietyt amerikkalaispiirit ovat halukkaita edistämään oikean opin leviämistä tänne pimeään Eurooppaan.

Kiitos tarkennuksesta.

Kauan sitten Suomeen yritettiin tuoda saman tapaista oikeistolaista uskonnollispohjaista oppia. Ehkä nimi oli MRA-liike tms. Joka tapauksessa heillä olivat tiukat eettiset periaatteet siitä mikä on oikein mikä väärin. Ehkä liikkeellä oli tavoitteena vastustaa myös kommunismia siinä sivussa. Kalliille paperille tehtyjä moniväripainanteita oli saatavilla hieman joka puolella. Jotenkin kampanja ei suomalaisille maistunut ja homma hiljalleen sammui. Olisi kiinnostavaa tietää loppuivatko rahat vaiko henki.

Markku Koiviston tulkinta raamatusta on ihan yhtä "oikea" kuin muidenkin; tämä on ongelman ydin.
Kun pelkkä usko riittää niin minkäs teet.

En ole ikinä oikein ymmärtänyt, miten uskonto voi "kahlita". Ei se uskonto mielestäni ketään kahlitse, vaan ihminen itse kahlitsee itsentä uskontoon. Ihmisellä kun on taipumus valita turvallisimmalta tuntuva vaihtoehto, vaikkei se olisikaan järkevin.

Tuntuu turvalliselta uskoa, että on olemassa jokin jumala jonka varjeluksessa ollaan. Tuntuu turvalliselta uskoa että kaikella on ylipäätään jokin tarkoitus. On turvallista kuulua kirkkoon, kun suurin osa lähimmäisistäkin kuuluu siihen.

On paljon turvallisempaa kysyä "Jeesus tulee, oletko valmis?" kuin "Jeesus ei tule, oletko valmis?"

No siitähän JuhaniV:kin puhui, että ihmiset muokkaavat.

Entä:

"Jesus is coming, look busy"

(Heh)

Simsalabim Jim kirjoitti: "En ole ikinä oikein ymmärtänyt, miten uskonto voi "kahlita". Ei se uskonto mielestäni ketään kahlitse, vaan ihminen itse kahlitsee itsentä uskontoon."

Joo, et ymmärrä.
Ensinnäkin on me versus he: Lampaat, tosi kristityt, hengellinen Israel jne. ja sitten on Saatana ja sen paha maailma, Antikristus, demonit. Koska maailman luulotellaan olevan paha, esimerkkinä vaikkapa se, että demonit ottavat ihmisruumiit hallintaansa ja pakottavat nämä harrastamaan homoseksiä (jostain syystä demonit ovat aina mieltyneitä homoseksuaalisuuteen) niin sitten Jumalan seurakunnan taholta ollaan ottamaan vastaan mitä tahansa kohtelua kunhan ei vain jouduttaisi pahan maailman ja demonien tahdottomiksi käskyläisiksi.

Demonien orjuuttamien ihmisten sitten käy köpelösti piakkoin tulevassa maailmanlopussa. Kaikki uutiset tulkitaan niin, että maailmanloppu on lähellä. Jumalan suuren päivän sodassa sitten Jumala polttaa taivaasta lankeavalla tulella sellaiset jotka eivät ole uskollisia.

Tämä kaikki kuulostaa tietty hassulta näin sanottuna, mutta monet ihmiset todella on aivopesty uskomaan näin.

Uskonnon kahlitsevaa voimaa ei helposti ymmärrä, ellei ole kokenut sitä itse.

Ne pelot ja kauhukuvat vain ovat niin totta, kun on kahle-suhteessa uskontoon. Ei se ole sellaista, että tuntuupa pahalta, lähdenpä kävelemään. Siinä pelataan syvillä tunteilla ja peloilla ja haavoilla. Itse-epäilys on kova, omiin tunteisiin ja ajatuksiin ei parane luottaa, ovat kenties pahojen henkien aikaansaannosta.

Onnittelut kaikille, jotka ovat murtaneet kahleet.

On monia ongelmia, joiden hoidossa tekee hyvää, kun osaa erottaa ongelman omasta persoonastaan. Jotkin ajatukset kuuluvat johonkin sairauteen, ne eivät ole osa sitä sairastavan ihmisen persoonaa, vaikka se tuntuu siltä. Jotkut ajatukset ovat vääriä, vaikka ne eivät olisikaan sairaita. Niiden vastustamiseen tai niiden erottamiseen itsestä ja sitä kautta syyllisyydestä luopumiseen voi tuoda kummasti lisäpontta, kun mieltää ne demoneiksi, ei osaksi itseä, vaan ulkopuolelta tulleeksi.

On itsestäänselvää etteivät noin vahvat mielikuvat sovi lainkaan kaikille. Itse tyykkään niitä käyttää, mutta osaan myös lopettaa sen, koska syvällä sisälläni en kuitenkaan varsinaisesti usko ajatusten demonisuuteen minään minuun ulkoapäin tulevana voimana, ne ovat vain konkretisoituja omia ajatuksia, ja omia keinojani helpottaa jäsentelyä. Ajatusleikkiä.

Pointti on siinä, että pahojen ajatusten mieltäminen itsen ulkopuolelle joksikin rumiksi olioiksi (vaikkapa), paitsi tuo intoa vastustaa niiden toteuttamista, myös vapauttaa vastuusta. Syyllisyys on parantumista estävä tunne, olipa kyse masennuksesta tai riippuvuuksista tai ylensyönnistä. Kun tunteiden ulkopuolistaminen herättää syyllisyyttä sen poistamisen sijaan, on jotain pahasti vialla ja ajatusleikistä tullut liian totta.

Uskonnollisilla yhteisöillä saisi kyllä olla jokin vastuu niiden ihmisten jälkihoidosta, joiden todellisuudentaju on alkanut rakoilla. Ongelma on se, että näitä ihmisiä tai ongelmaa ei varmaan edes tunnisteta. Yllä olevat kokemukset kuulostivat aivan paranoidisilta. Psykoosin rajaa ei ole helppo määritellä.

Jeesus ei antanut omasta uskonnostaan kovin mairittelevaa kuvaa: Hän puhui ruoskimisesta, monista ahdistuksista ja vainoista eikä Hän ilmestyskirjassakaan kohdellut seurakuntiaan silkkihansikkain. Ei Hän kertonut, että uskon hinta on höyhenen kevyt. Ei Jeesuksen julistus ollut Hänen aikalaisillekaan kovin " myyvä paketti ", oli kuulijana sitten pakana tai juutalainen.

Toisaalta monissa itämaisissa uskonnoissakin mainitaan ahdistuksen olevan " myönteinen ", jotenkin sillä lailla, että se on haaste muuttumiseen. Pitäisi vain tyynesti olla omien tunteidensa tarkkailija, koska tunteita pidetään epäaitoina, harhanomaisina, ei-todellisuutena. Todellisuus on jotakin muuta kuin ainaiset vellovat tunnemyrskyt.

Minusta uskonto saattaakin olla kahle tai ies. Uskonto nojaa aina jonkinlaiseen, usein tiukkaan eettiseen normistoon, oli se mikä tahansa ( niistä kristinuskoa pidetään kaikkein vaativimpana, koska mittapuuna on Jeesuksen täydellinen elämä ), mutta usein sen luonteeseen kuuluu palkita itsensä hillitsijät, jotka eivät antaudu hillittömyyteen. Valitettavan usein monissa uskonnoissa torjutaan homoseksuaalit, mikä on harmi, koska me olemme niin monella tavalla torjuttuja vasten tahtoamme.

Naspalmia kirjoitti: "...mutta usein sen luonteeseen kuuluu palkita itsensä hillitsijät, jotka eivät antaudu hillittömyyteen. "

No enpä nyt tiedä. Ei niitä erityisemmin palkita, jotka hillitsevät itsensä noudattamasta moisia tiukkoja (ja usein näennäisiä) eettisiä normistoja.
Niiden normistojen noudattaminen nääs vasta hillittömyyttä usein onkin.

Napalmia kirjoitti: "Jeesus ei antanut omasta uskonnostaan kovin mairittelevaa kuvaa: Hän puhui ruoskimisesta, monista ahdistuksista ja vainoista eikä Hän ilmestyskirjassakaan kohdellut seurakuntiaan silkkihansikkain. Ei Hän kertonut, että uskon hinta on höyhenen kevyt."

Hän sanoi, että hänen taakkansa olisi kevyt ja ies miellyttävä. Fariseusten ihmisille sälyttämä taakka taas oli raskas, eivätkä he halunneet sormellakaan siihen itse koskea.
Olen tullut siihen tulokseen, että karkeasti yksinkertaistettuna Jeesus halusi, että ihmisillä olisi kivaa. Kivaa, niin että ihminen olisi vapaa maallisista taakoista ja kärsimyksistä. Hän oli vapauttaja. Kivaa ilman että hän olisi ollut kevytmielinen viihdyttäjä.
Useimmiten hän ei ottanut kantaa elämää monimutkaistuttaviin asioihin kun häneltä tivattiin vastausta.

"Ei Jeesuksen julistus ollut Hänen aikalaisillekaan kovin " myyvä paketti ", oli kuulijana sitten pakana tai juutalainen."

Jeesus ei ollut helppo kenellekään. Juuri kun kuvittelee olevansa Jeesuksen ystävä, Jeesus sanookin jotain äkkinäistä. Siksi sanoin edellä: karkeasti yksinkertaistettuna. Uskonkysymykset eivät saa koskaan arkipäiväistyä eikä muodostua rutiineiksi.

"Pitäisi vain tyynesti olla omien tunteidensa tarkkailija, koska tunteita pidetään epäaitoina, harhanomaisina, ei-todellisuutena. Todellisuus on jotakin muuta kuin ainaiset vellovat tunnemyrskyt."

Nykyajan ihmisen ongelma taas on vähän liiallinenkin tyyneys. Tunnepuoli on kateissa. Raamattu ottaa tavallaan itsestään selvyytenä sen, että ihmiset ovat lihansa orjia, mässäilijöitä, himokkaita ja ahneita. Mutta entäpäs jos ei ole.
Jos elää elämänsä siististi ilman suuria tunteita, onko elänyt lainkaan. Onko päässyt edes aloitusruudulle siinä pelissä jossa Raamatun on tarkoitus olla opas.

"Minusta uskonto saattaakin olla kahle tai ies. Uskonto nojaa aina jonkinlaiseen, usein tiukkaan eettiseen normistoon, oli se mikä tahansa ( niistä kristinuskoa pidetään kaikkein vaativimpana, koska mittapuuna on Jeesuksen täydellinen elämä )"

No mutta kun Jeesus sanoi taakkansa olevan kevyt. Jaakob on se, joka puhuu suorittamisesta ja uskoon liittyvistä teoista.


Minusta usko on kuin ottaisi perhosta kiinni paljain käsin. Kun luulee kopanneensa sen, se lepattelee muualla. Voi kauhoa molemmin käsin, hypätä, kontata perässä ja vaania, mutta saa palkaksi vain likaiset ja rikkinäiset vaatteet ja mustelmat. Perhosta oppii lopulta ihailemaan kaukaa sitä säikytttämättä ja samalla luopuu siitä että pystyisi koskaan kahlitsemaan sitä.

Tässä taas tullaan siihen, ettei aina nähdä metsää puilta. Olen tavannut joitakin uskonnostaan ahdistuneita ihmisiä, joidenkin kohdalla olen melko varma siitä, että he olisivat ahdistuneita/masentuneita/itsetuhoisia ilmankin uskontoa. Lisäksi minulla on liuta ystäviä, jotka ovat ahdistuneita/masentuneita/itsetuhoisia aivan ilmankin uskontoa.

Jos nyt pohditaan esimerkiksi näitä uskonnollisten yhteisöjen jäsenilleen asettamia paineita ja eristämistä muista yhteisöistä jne. niin sitä sellaista sattuu kyllä ihan joka päivä lähiöbaareissakin. Sirkut ja Maikit sitoutuvat ja tukeutuvat toisiinsa ja tekevät kaikkensa, ettei toinen olisi missään yhteydessä kehenkään muuhun ja hakevat toisistaan turvaa ja purkavat tunteitaan toisiinsa ja kiristävät ruuvia joka kerran huomatessaan pienen merkin riippuvuuden tapaisesta. Puhumattakaan sitten miesten työpaikkojen kaveriporukassa muodostuvista sosiaalisista paineista. Ihmiset nyt vaan on julmia ilmankin uskontoa.

Mutta eihän sellaista tietenkään pitäisi tehdä. Uskonnon varjolla tai keskikaljan voimalla tai mistään syystä.

Aatteet ohjaavat ihmistä, ja ympäröivä kulttuuri muokkaa mielipiteitä paljon enemmän kun ihminen itse tietää. Uskonnossa aate perustuu ajatuksiin, joita ei voi mitata tai todistaa, niiden rajana on vain ihmisen oma alitajunta ja mielikuvitus. Jotkin aatteet ovat vaarallisempia kuin toiset, eikä musta ole syytä kiistää sitä, että uskonto voi olla vaarallista. Vaarallista siksi, että se voi olla mitä vain.

Varmaankin on niin, että vihainen ihminen löytää itselleen aatteen, jota käyttää. Aivan samoin kuin nuori, joka tahtoo päihtyä, löytää keinonsa ilman että kukaan voi sitä estää. Silti on paljon todennäköisempää, että nuori tahtoo päihtyä kulttuurissa, jossa päihteitä on tarjolla, ja jossa niiden käyttäminen on normaalia. Ja ihmisistä tulee vihaisia kulttuurissa, jossa kaikki muutkin ovat vihaisia.

Jokaisella ajalla on omat natsinsa, koska ihminen nyt vain on sellainen. Uskonto eroaa poliittisista ja muista vastaavista aatteista kuitenkin ylimaallisuudellaan. Uskonto ei varmaankaan tuhoa psyykkisesti vahvan ihmisen mielenterveyttä, eikä tupakkakaan aiheuta syöpää immuunipuolustukseltaan erityisen vahvalle ihmiselle, mutta riittää, että se voi tehdä tuhoa jollekulle.

Ihmisiä on niin paljon, ettei mitään oppia voi muovata sellaiseksi, joka sopii kaikille. Mikä on jollekin liian vähän ymmärryksen saavuttamiseen, on toiselle tuhoavasti liikaa. Musta kirkkokunnat tekisivät viisaasti toimiessaan vahvasti yhteistyössä sellaisten tahojen kuin Uskontojen Uhrit ry:n kanssa sen sijaan, että pää laitetaan pensaaseen ja syytetään jäsenistön heikkoa mielenterveyttä. Eihän sillä edes ole väliä, mistä ongelma johtuu, jos se kerran jo on olemassa.

jumjum kirjoitti: "Tässä taas tullaan siihen, ettei aina nähdä metsää puilta. Olen tavannut joitakin uskonnostaan ahdistuneita ihmisiä, joidenkin kohdalla olen melko varma siitä, että he olisivat ahdistuneita/masentuneita/itsetuhoisia ilmankin uskontoa.."

Joo, mutta uskonnollinen ahdistus tulee niiden kaikkien muiden ahdistuksen syiden lisäksi.

Pora-liike tässä ehkä hyvin rajasikin esiin sen, mitä minä en tullut ihan tarkkaan muotoilleeksi. Minen jaksa uskoa, että uskonto olisi syy, mutta epäilemättä ihmisten ahdistukset ilmenee tavalla tai toisella.

Näissä ahdistusasioissa tulee aina esiin tosi outoja ilmiöitä. Esimerkiksi se, että goottiympyröissä liikkuu hyvin paljon masentuneita lapsia ja nuoria. Tästä huolimatta goottinuorten itsemurhaluvut ovat pienemmät kuin masentuneiden ei-goottien. Ryhmään kuuluminen myös tukee ahdistuksessa ja voi tarjota kanavan sen käsittelyyn. Uskontokin voi tarjota sellaisen. Toisaalta taas saattaa olla niin, että pahasti itsetuhoiset ovat myös eristäytyviä tms. ja eivät siksi siirry sankoin joukoin gootteihin. Saattaa kovasti olla myös niin, että kun vippaa päästä niin tekee mieli (alitajuisesti ehkä) vielä keikuttaa lautaa vetämällä mukaan kiihkouskonnollisuus.

Kuten sanoin: minen jaksa uskoa, että uskonto olisi syy ahdistukseen. Ja sanomalla näin tein siitä röyhkeästi uskon kysymyksen ja nyt teillä muilla ei ole mitään oikeutta arvostella minun uskoani! ;P

Yhteisöllisyys sellaisessa liikkeessä, jossa kaikki ovat masentuneita ja ahdistuneita on kuin pesisi likavedellä.

Minä olen ollut nuoruuteni hurjan eristäytyvä, mikä johtui asenteista kotona (heitettiin pyjamassa pakkaseen), koulussa (kiusattiin välitunnilla ja hyvin aggressiivinen rehtori piti kieroutuneena ja lähetteli minua psykologeille kuulusteluihin). Vahva ulkopuolisuuden tunne on minussa ollut ihan solutasolle asti.

Kun maailma on kova paikka, niin sellainen on sitten ajanut minut yhteisöllisyyteen. Menin rakkauspommituksen ansaan. Vihdoinkin paikka, jonne olin tervetullut. Niistä tervetuliaisista jouduin vain maksamaan hinnan, kovan hinnan eli lahkosuoritteet. Käytännössä joutui tekemään ansiotyönsä ohella lahkotyötä paljon, saadakseen osaksi rakkautta ja arvonantoa.

Kunnes sitten katkesin. Tipahtivat suomut silmiltä. Nyt minä olen lahkolaisille pelkkä haaska, minua ei edes tervehditä jos paljastan historiani. Olin kuin sitruuna, josta puristettiin mehut ulos ja kuoret heitettiin pois.

Minulla on yhä tämä yksinäisyys ja ulkopuolisuus jäljellä. Olen seurassa yksin ja olen rakkaudessa yksin.

Olen ruvennut ajattelemaan kuolemaa suurena lohdun lähteenä. Kuoltuani en ole enää yksin. Saatan päästä sukuhautaankin. Olen sukuni yhteydessä niin kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan. Palaan osaksi muita kun palaan osaksi maita.