Uskovaisuus ja homoseksuaalisuus

Löytyykö täältä ketään uskovaisia homoja/lesboja/bissejä?

Itse en ole koskaan pitänyt itseäni varsinaisesti uskovaisena, niin että se olisi ollut elämän tärkeimpiä asioita. Mutta koska toinen vanhemmistani on uskovainen, mulle oli tullut siitä sellainen "lapsenusko", että usko oli pienestä pitäen luonnollinen osa elämää, vaikkei se ollutkaan mitenkään keskeisellä sijalla elämässäni. Tulipa nuorempana myös pyörittyä jonkin verran seurakunnan (ev.lut) tapahtumissa.

Tämä "lapsenusko" kuitenkin katosi, kun ymmärsin olevani lesbo ja huomasin, miten uskovaiset siihen suhtautuvat. Ehkä olen törmännyt vain hankalimpiin tapauksiin, joka tapauksessa lähipiiriini kuuluneet uskovaiset ovat olleet kaikki sellaisia Raamatulla päähän lyöjiä, että homot joutuu helvettiin yms. Raamatussa puhutaan niin paljon lähimmäisenrakkaudesta, silti ollaan niin tuomitsevia.

Jotain rippeitä uskostani taitaa kuitenkin olla vielä jäljellä, koska tosi tiukan paikan tulleen huomaan rukoilevani.

Välillä vaan tulee sellainen olo, että haluaisin saada sitä uskoa takaisin. En mä niin ajattele, että se mun elämäni paremmaksi tekisi, mutta silti vaan on joskus sellaista kaipausta. Kuulostaa ehkä vähän sekavalta. Mutta vaikea minun on uskoa sellaiseen jumalaan, joka ei hyväksy minun seksuaalista suuntautumistani.

Miten te uskovaiset homot/lesbot/bisset pystytte yhdistämään nämä kaksi asiaa ja elämään tasapainossa?

Itse olen heittänyt Raamatulla vesilintua, ja uskon kyllä Jumalaan, mutta en siihen Raamatun Jumalaan. Raamatussa on niin ristiriitaisia väitteitä Jumalasta ja muista asioista, ettei se kaikki voi olla totta. Niinpä olen pyrkinyt luomaan itse suoran yhteyden Jumalaan ilman välikäsiä tai opaskirjoja. Kuka tahansa pystyy siihen. Rukoile Jumalaa ja avaa hänelle mielesi.

Raamattua voi lukea korkeintaan sillä varauksella, että yrittää aistia, mikä siellä todella kuvastaa Jumalan rakkautta, ja erottaa mitkä kohdat ovat joidenkin ahdasmielisten kiihkoilijoiden sinne lisäämiä. Edellistä kuvastaa mielestäni esimerkiksi käsky "Älä tapa", jälkimmäistä ne monet kohdat, joissa kehotetaan tappamaan muita ihmisiä.

Jos haluat konventionaalisempia neuvoja ja kristillisempää uskoa, voit kääntyä Malkuksen http://www.heseta.fi/malkus/ puoleen. Siellä yritetään sovittaa yhteen homoseksuaalisuutta Raamatun Jumalan kanssa, mutta mielestäni ei kovin onnistuneesti.

Jos menet Malkukseen, etkä löydä vastausta sieltäkään, muista ensimmäinen neuvoni.

Hei!

Hienoa, että tämä aihe on jatkuvasti ajankohtainen! Itse katson uskon olevan aina juuri se, mihin kullakin hetkellä uskoo. Minun neuvoni olisi siis ihan aluksi, että et "ulkoista" uskoasi, vaan pohdit sitä, mihin todella uskot ja mihin haluat uskoa. Se, mihin uskot, ei kukaan muu kuin Sinä itse voi viedä Sinulta pois.
Usko on Jumalalta - sen vastaanottaminen ja tunnistaminen itsessä on tuota ylläkuvaamaani. Mitä tulee sen toteuttamiseen, niin voit tehdä sen (toki) seurakunnassa. Katson itse yhteisöllisyyden hyvin tärkeäksi kristinuskossa. Se on osa yhteistä uskoa, mutta ei sinun uskosi eikä varsinkaan uskosi kokonaan - ajattelen.

Itse en näe (enää) suuria ongelmia olla homo ja uskova. En usko, että Jumala on kulkenut koko minun persoonani ohi tuodessaan pelastuksen Kristuksessa.
Uskoni kehottaa minua käytännön toteutuksessa (vain niin on usko elävää!) aina näkemään lähimmäisen kokonaan ja kaikkinensa.

Tervehdys!

Nykyaikana jokainen haluaa tehdä itsensä näköisen Jumalan. Seksuaalivähemmistöjen (olen ite homo) keskuudessa tämä tuntuu olevan kovin yleinen linja. Usko en sellaista kaikkea kivaa mulle heti. Se on ymmärrettävää,että kirkolle ollaan katkeria kantojen muuttuessa turhan hitaasti. Mutta mikä muu kristillinen yhteisö Suomessa tällä hetkellä on asialle niinkin myönteinen kuin luterilainen kirkko. Tervemenoa vaan tutustumaan helluntailaisten tai nyt mediaseksikkään katolisen kirkon kantoihin. Usko tarvitsee mielestäni juuret ja yhteisön. Kirkon piirissä vaikuttaa yhteys-liike, joka pyrkii uudistamaan kirkkoa. Nettisivut ovat hyvät. Uskon ja seksuaalisuuden problematiikka käsitellään loistavasti kirjassa Synti vai siunaus. Itse olen tavannut useita luterilaisen kirkon pappeja, jotka ovat täysin minut hyväksyneet ja toivottaneet minut tervetulleeksi mukaan toimintaan. On sääli, että homot jättävät kirkon. Silloin ainakaan mikään ei muutu.

Olin joskus nuorena seurakuntanuorissa, mutta en saanut siihen oikein otetta, koska tiesin olevani "jotakin muuta". Olin mukana, mutta tunsin ulkopuolisuutta. Olin hyvin vetäytynyt ja sulkeutunut. En ollut mikään aktiiviseurakuntalainen, mutta minusta niillä nuorilla oli aidosti hauskaa ja he olivat tasapainoisia ja innostuneita ja täysillä mukana. Kolmesta silloisesta mukana olleesta tuli pappeja, kahdesta lehtori.

Usko on ollut todella vaikea pala purtavaksi ja tunteet vaihtelevat hyvin ambivalentisti vieläkin. Välillä heitin melkein kaikki omistamani hengelliset kirjat roskiin, koska en katsonut siitä olevan minulle mitään hyötyä, vaan sekoittivat vain mielenrauhaani ja aiheutti syvää masennusta, mutta en uskaltanut heittää taikauskoisena kaikkea pois. Ennenkaikkea uskonasiat tuovat minulle masennusta ja toivottomuuden tunteita, ei koskaan iloa, mikä on jopa demonista(vrt Saul). Olen jossakin määrin taikauskoinen enkä varmaankaan uskonasioiden suhteen jalat maassa( joskus odotan ihmettä kuin joku hullu karismaatikko, mutta sitä ei koskaan tule, kun jotakin ikävää tapahtuu, vaikka hyvin lapsellisesti sitä haluaisin). Pidän Jumalaa välillä itse perkeleenä ja joskus tunnen syvää hartautta jonkun Kristus-kitshin edessä. Minun Jeesukseni on juuri sellainen katolisen kirkon kuvaama kiiltokuva-Kristus, joka leijuu ylösnousseena kädet levällään ja hiukset hulmuten taivaallisessa valossaan. Rakastan lapsellisesti kaikkia niitä tarinoita( kuten Betesdan lammikko) ja voin itkeä niiden vuoksi. Hellin ajatusta omasta enkelistäni. Toisaalta haluaisin itselleni vahvan butch-kristuksen, joka on ylimaskuliininen ja lihaksikas homoseksuaali, koska silloin hän voisi olla kaipausteni kohde ja ymmärtää minua täydellisesti.

Olen kuitenkin aika maallistunut enkä käy juurikaan kirkossa, koska en tiedä, missä voisi olla minun seurakuntani. Välillä pidän uskovaisia todella" kilahtaneina". He puhuvat kirkkain silmin jotakin ja tekevät sitten aivan päinvastoin, mutta julkisivu pysyy moitteettomana ja julkisyntisiä mätkitään olan takaa. Suomalainen uskovaisuus on hyvin ihanteiden sävyttämää, mutta käytännössä puhumattomuutta, kovasydämisyyttä, äärimmilleen pingottunutta ja joskus vihamielistä. En pidä uskovaisia empaattisina, vaan hyvin älyllisinä ja tietopainotteisina: tärkeintä on sanoa asiat oikein ja oikealla tavalla puhdasoppisesti ja myös tehdä ja toistaa asiat oikealla tavalla. Koulutusta palvotaan ja myös julkisuudesta pidetään. Suomalaiset uskovaiset ovat silmänpalvojia ja keskenään kilpailevia. Miehet ovat pehmeitä nössöjä ja lähes sääntö on, että taustalla dominoi vaimo. Kyllä täällä meillä naiset ovat lesbonoloisia dominoja lähes joka paikassa, pappeinakin, mikä on joskus kyllästyttävää ja tautisen tylsää.
( taustalla halu olla mies ?) Naispapit draggailevat sitten estottomasti, mikä näyttää hyvin perverrsiltä näin homonkin silmillä, mutta he eivät ikimaailmassa tule tunnustamaan sitä kateudeksi, vaan t-a-s-a-a-r-v-o-k-s-i eli toiselta nimeltään gender-blender.

Helppoa.

"Välillä vaan tulee sellainen olo, että haluaisin saada sitä uskoa takaisin. En mä niin ajattele, että se mun elämäni paremmaksi tekisi, mutta silti vaan on joskus sellaista kaipausta. Kuulostaa ehkä vähän sekavalta. Mutta vaikea minun on uskoa sellaiseen jumalaan, joka ei hyväksy minun seksuaalista suuntautumistani."

- Uskosi saat takaisin, jos hylkäät nykyisen Irstauden tiesi, vielä ei ole liian myöhäistä Tunnustaa ja Katua.

---

Miten te uskovaiset homot/lesbot/bisset pystytte yhdistämään nämä kaksi asiaa ja elämään tasapainossa?

- Uskolla ja homoseksuaalisuudella ei ole mitään yhteistä. Se kun näet on niin, että Irstailu on Syntiä.

---

Katumalla & Hylkäämällä ko. Synnin, saat Armon.

Jooo...niin se vaan on että me ihmiset luomme itselle monesti ne ahdistuksemme joista sitten haemme "vapaustusta" .
Uskomatonta fuulaa, koko elämä saattaa mennä tunnontuskissa kieriskelyyn, kaippa siitä sitä sisältöä elämään siten tulee.
Eikä sovi yhtään edes epäillä ihmiskunnan suurta viisautta tässä vuosien saatossa että onko tässä kaikessa nyt päätä eikä häntää.
Siinä vaiheessa kun seinään ilmestynyt kuvio esim "neitsyt Maria" ja ihmiset ryntää rukoilemaan sitä, en voi puhua sivistys yhteiskuunasta.
Mielestäni se ei ole kaukana siitä kun naisille tehtiin Noita-kokeita ym
emme ole kovin pitkälle tullut niistä päivistä.
Vaikka ihminen osaa jo "lentää" ym niin taikausko on pysynyt ennallaan.
Mitä vikaa on käytää ihan omaa järkeä ja ottaa vastuunsa omista tekemisistään, tehdä niitä hyviä tekoja ihan ilman että ne tekisi esim uskoen johonkin valkopartaiseen ukkellin (en tarkoita Joulupukkia)?

Ace, mitäs se irstailu oikein on? Voisiko se olla kaikkea todellista yhteyttä ja tasaveroisuutta karttavaa, kumppanin persoonallisuuden ohittavaa, alistavaa, väkivaltaista pornoilua? Jos se on jotain tällaista, niin heteropuolellahan siihen ei tietenkään sorruta... ? Myytissä Sodoman tuhosta rangaistus ei tullut homoseksuaalisuudesta, vaan laupeudettomuudesta, itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä: luepa tarkkaan miten profeetat tulkitsevat Sodomaa (Jes.1:10-17; Jer. 23:14; Hes.16:49). Ja Ace: Sinulle ei ole myönnetty lisenssiä sen määrittelemiseen missä Pyhä saa liikkua ja tapahtua ja ketä koskettaa.

Jumalan edessä saa olla kokonaisena ja totena tarpeineen ja tunteineen, ominaisuuksineen ja taipumuksineen sensuroimatta. "Jumalan edessä oleminen" on uskoa ja kyllä siinä uskossa saa levätä niin hetero kuin homokin.

Miesmiehelle: papin virkaa määrittävät tietyt säännöt, myös esimerkikisi pukeutumista koskevat. Ne ovat miesten laatimia, eivätkä jätä kovin tilaa naisellisuudelle. Toisaalta kristinuskon ja kaiken seksuaalisuuden traumaattinen suhde tekee monimutkaiseksi niin papeille kuin muillekin seurakuntien työntekijöille (ja seurakuntalaisillekin) kaikenlaisten sukupuolisuutta edustavien merkkien esiintuomisen.
Naispappien draggailusta: eikös se kateus ole signaali jostakin sellaisesta, mitä itseltä puuttuu mutta mitä on mahdollista tavoitella? Jos jotkut miesten strategiat vaikuttavat tarkoituksenmukaisilta tai osoittavat vaikkapa hyvää makua, niin eiköhän naisilla ole halutessaan vapaus niitä matkia ja soveltaa. Tietysti on erikoista, että vapaudet "naisten strategioiden" noudattamiseen voivatkin olla rajallisemmat. Kyllä, kirkossa ja yhteiskunnassa on sekä seksismiä että heteroseksismiä.
Käsitykseni ja uskoni mukaan Kristus tuli tuomaan vapautusta myös näistä.

Vapahdusta voi olla teennäistä ja todellista. Kristus vapauttaa meidät elämään, ei lakiin ja sen kuolettavaan piikkiin. Niinpä homo elämässään voi tehdä eläviä uskon tekoja.

Minä tunnustaudun uskovaiseksi. Lapsesta asti on ollut ns"lapsenusko", rippikoulussa se sitten vaan vahvistui ja olin srk-aktiivi. Sittemmin "hylkäsin" kirkon ja sukon kun koin kyseisten instituutioiden "pettäneen" minut. Rakas ystäväni kertoi olevansa homo ja sain huomata ettei kirkko millään lailla ilolla suhtaudu rakkaaseen ystävääni.. Sitten huomasin itsekin olevani enemmän tai vähemmän bisse.

Uuden uskoontulon olen kokenut viimeisen vuoden aikana ja ykskantaan todebbut, että MINUN uskoni, MINUNJ Raamattuni ja Kristukseni ei tuomitse vaan hyväksyy. Raamattua lukiessa pitää muistaa, että ajat olivat silloin hiukan toiset.. Siellähän mm.kehotetaan "hakkaamaan" lapsia, miehiä kasvattamaan parta, teurastamaan karitsoita ja pirskottelemaan sen verta pisin poikin alttariaa. Haluaisin vaan nähdä kuinka moni harrastaa em. asioita ja vetoaa Raamattuun.

Otanpa tässä ja höyryän muutama tuhat riviä:

Itse olen vieraantunut kristinuskosta ja pienin syy ei ole sen verisyys; se nousee lähes joka kohdassa esiin. Mutta kai se on vaan niin, että veri, kuolema ja seksi, siitähän elämä koostuu. Viimeinen ehtoollinen ei kosketa minua laisinkaan. Luomiskertomus on minulle myös aivan käsittämätöntä. Ennen rippikoulun ja sen aikana haeskelin tunteita ja uskoa, jotta tuntisin itseni uskovaiseksi kunnes tuli tyhjiö, jolloin uskoin omiin jumalallisuuden muotoihin. Myöhemmin kypsettyäni ja kasvettuani aloin ymmärtää elämän rakennetta eri tavalla: ympäröivän luonnon ja sen rakenteen täydellisyyden ja monimuotoisuuden ymmärtäminen antaa juuri sen mielenrauhan mitä kaipaan. Veri , kuolema ja seksi tulee luonnossakin esiin, mutta niissä ei tarvitse hekumoida eikä niitä ole pakko dramatisoida.

Puhdas järki niinkuin Hmmmmmmm sen osuvasti sanoi on myös mielestäni paras väline. Moraalisia perusteita löytyy aivan tarpeeksi luonnonjärjestyksestä. Homoseksuaalisuus ei ole ongelma, se on luonnollista muuntelua! Oma ydinperhe ei ole todellakaan uskonnollista sakkia, moni on opiskelutaustaltaan biologi, mm. veli on kirkosta eronnut. Yleisesti hyväksymme periaatteessa homouden vaikkakin sisarukset on perheellisiä ihmisiä.

Luonnonjärjestyksen uskostani (vau, mikä nimi =D) huolimatta olen silti musiikin (klass.) intohimoinen harrastaja, enkä voi ns. kovettaa sydäntäni ns. Jumalalta niinkuin jotkut sen saattaisivat ymmärtää. Miksiköhän minut luokiteltaisiin? Olen kai agnostikko. Soitan kirkollisissa tilaisuuksissa (tällä lyhyellä hetkellä pääelinkeinoni), ja olen mielestäni niin kaukana kuin kirkosta voi mahdollisesti olla. Silti jollakin on elettävä... Onko se suuri rikkomus jos ei ole muiden kanssa yhtä ideologisesti.

Toisaalta, jotenkin mieleni tekisi keskustella mieleltään avoimen kirkonmiehen (tai naisen) kanssa ja jakaa näkökantoja. Mielenkiinnosta keskusteluun, ei välttämättä muuta. En vain usko sen olevan mahdollista, oma usko kun on ihmisillä niin syvällä ja loukkaantuminen on herkässä...

Nyt tuli höyryttyä. Förlåt mig, det gick litet för långt...

Bio[male]86 kirjoitti: "On pakko lisätä: onko tuo nyt järin rakentavaa...? Uskon tuputtaminen käy hermoille ja tuntuu keskiaikaiselta."

Förlåt mig! Tarkoituksena oli kommentoida Acen viestiä. Olisi hyvä jos saisi tuon edellisen poistettua...

Vaikeaa. Olen myöskin joutunut pohtia näitä samoja asioita. Nuorena kävin hengellisissä piireissä, kuitenkin tajusin olevani erilainen kuin muut, vaikken silloin homouttani oikein ymmärtänytkään. Sittemmin tajusin seksuaalisen suuntautumiseni ja kirkkojutut jäivät, koska tuntui todella pahalta, kun tiesi etteivät niiden piirien ystävät voisi koskaan hyväksyä todellista minääni. Nyttemmin olen poissulkenut ikävät asiat homoudesta, jota kirkko opettaa, ja keskittynyt Jumalan pyyteettömään rakkauteen. Luotan - todella luotan - ettei Jumala hylkää minua sen takia, että olen homo, koska hän on luonut minut tällaiseksi. Miksi minulla ei olisi oikeutta nauttia rakkaudesta samalla lailla kuin muillakin?

Olen semi-uskovainen. Uskon kylläkin jonkinlaiseen hyvään voimaan, mutten usko että juuri yksi ja ainoa usko on se ainoa ja oikea tie.
En usko että jumala kirjoitti raamatun. On raamatussa kauniita ja viisaitakin osia, ja osia joita vain täytyy tulkita erittäin tarkasti... Raamatun kirjoittivat vanhat miehet, ja lait ovat sellaisia jotka sopivat juuri siihen aikaan, ja siitä on nyt jo vähän aikaa ^^. Sitäpaitsi korruptoituneet munkit ovat räplänneet, ja ties miten muokanneet ja hajauttaneet raamattua vuosisatojen ajan. Seksuaalisuus kuuluu sitäpaitsi maalliseen, yhteen elämänosaan jolla ei ole merkitystä ihmisen hyvyydessä. En tajua miksi kristityt niin örisevät siitä. Usko on pohjimmiten yksilöllinen asia, ja Jumala rakastaa kaikkia prkl! Eikö juuri Jeesus itsekin ollut väärinymmärretty ja yhteiskunnan halveksima. Minusta ei ole tarvetta etsiä homouden hyväksyntää käsitteleviä tekstejä raamatusta. Jumala rakastaa. Piste

Olen kanssasi samaa mieltä mew, me ihmiset olemme mielestäni "säälittäviä" laumasieluja jotka janoamme toistemme hyväksyntää loputtomiin, niin jopa minäkin.
Minulle riittää kyllä pienempi ryhmä kuin esim jonkin seurakunnan hyväksyntä ym, esim oma ystäväpiirini. Mutta välillä säälittää katsoa kuinka me ihmiset piehtaroimme tunnon tuskissamme valtavan osan elämäämme mitä erillaisimmistä syistä, monet todella usein kytkeytyvät uskontoon.
Olen miettinyt miksi tämä uskonto on niin valtavan tärkeä meille ihmisille ja uskon kaiken takana on kuolema! Se suunnaton pelko kuolemaa kohtaan.
Koska todellisuudessa se on ainoa mikä tässä elämässä on varma, jokainen tulee kohtamaan sen. Ja uskon että suureksi osaksi se on syy miksi me ihmiset olemme keksineet uskonnon, on olemassa siten jokin tae että homma on hoidossa kun jätämme tämän elämän.
Siksi me monet esim uhraavat koko elämän valmistutuakseen "iankaikkiseen elämään" , minusta hullua.

Mitä uskomattomilla tavoilla ihmiset ovat "kiduttaneet" itseään tehdäkseen itsesään pyhemmän johonkin seuraavan elämmän mistä kenelläkään ei ole taetta.

Taikka on jonkin taivaan Isä joka suojelee ja varjelee, ok ihan siisti homma mutta kun se samainen taivaan Isä myös voi aiheuttaa sinulle syylisyyttä elämäntavasta mihin olet syntynyt kun et olekkaan sellainen kun taivaan isä sinut muka "loi". Näin ovat kertoneet jotkut toiset ihmiset kenelle jumala on puhunut tms, todella luotettavaa...
Sitten nämä niin sanonut synnit....niin miksi kukaan ei ota vaan kylmästi astuun omista tekosistaan, onko se nyt niin paha homma aikuisen ihmisen tehdä?
En voi muuta sanoa kun en jaksa kantaa murhetta teenkö jonkun papin tai seurakunnan tantan mielestä syntiä, he eivät ole muutenkaan oikeutettuja arvostelemaan minun elämää.
Mulla on omat näkemykseni mistä tässä koko jutussa on kysmys ja elän tätä elämää täysin siemauksin hyvällä omallatunnolla.

Mew ja Hmmmm ovat sanoneet asian osuvasti! Olen molempine kanssa samaa mieltä.

Hmmmm kirjoitti: "Olen kanssasi samaa mieltä mew, me ihmiset olemme mielestäni "säälittäviä" laumasieluja jotka janoamme toistemme hyväksyntää loputtomiin, niin jopa minäkin."

Laumasieluista ja lauman hyväksynnästä: Biologit ovat sanoneet, että uskonnollisuus on geeneissä, että ihmiselle uskonnollisuus on olllut valintaetu. Tämä on mielestäni hyvin uskottavaa, liikkuuhan apinat, simpanssit, gorillat ja monet muutkin hyvin tiiviissä laumoissa, laumaa yhdistävät tekijat ovat vain erilaiset. Ihmiselle se lienee uskonnollisuus. Näillä tiedoilla ei ole yllättävää, että ihminen - kehittynein ihmisapina - mieluiten viihtyy laumassa, joten ei se niin säälittävää ole. Pitää vain löytää oma laumansa.

Hmmmm kirjoitti: "Olen miettinyt miksi tämä uskonto on niin valtavan tärkeä meille ihmisille ja uskon kaiken takana on kuolema! Se suunnaton pelko kuolemaa kohtaan.
Koska todellisuudessa se on ainoa mikä tässä elämässä on varma, jokainen tulee kohtamaan sen. Ja uskon että suureksi osaksi se on syy miksi me ihmiset olemme keksineet uskonnon, on olemassa siten jokin tae että homma on hoidossa kun jätämme tämän elämän."

Näinhän se juuri on. Ihmisen ensimmäisten kaupunkien aikoina ja aavikolla elämän ollessa jatkuvaa taistelua he tarvitsivat jotain johon tähdätä, lupauksia palkinnosta - esim. islamissa kuolemanjälkeinen "paratiisi" on ikuinen puutarha, missä on vettä, hedelmiä ym. yltäkylläisyyttä. Nämä korkeakulttuurit, joilla oli "kestävä uskonto" kestivät muita pisimpään.

Hmmm kirjoitti: "Taikka on jonkin taivaan Isä joka suojelee ja varjelee, ok ihan siisti homma mutta kun se samainen taivaan Isä myös voi aiheuttaa sinulle syylisyyttä elämäntavasta mihin olet syntynyt kun et olekkaan sellainen kun taivaan isä sinut muka "loi". Näin ovat kertoneet jotkut toiset ihmiset kenelle jumala on puhunut tms, todella luotettavaa...
Sitten nämä niin sanonut synnit...."

Lisäksi tarvittiin järjestystä ja mikä olisi parempaa kuin valvova "taivaan isä" ja "synnit" ja "helvetintuli" ym.? Silloin oli tärkeää, että kuka tahansa ei päässyt suihkimaan siementään kaikkialle ja väkiluku kasvanut hallitsemattomasti. Hmmmm sanoit, että kyse on alunperin kuolemasta. Lisäksi kyse on myös seksistä. Mitä muuta se on kuin sex controllia, ehkäisyä?

Hmmmm kirjoitti: "....niin miksi kukaan ei ota vaan kylmästi astuun omista tekosistaan, onko se nyt niin paha homma aikuisen ihmisen tehdä?
En voi muuta sanoa kun en jaksa kantaa murhetta teenkö jonkun papin tai seurakunnan tantan mielestä syntiä, he eivät ole muutenkaan oikeutettuja arvostelemaan minun elämää.
Mulla on omat näkemykseni mistä tässä koko jutussa on kysmys ja elän tätä elämää täysin siemauksin hyvällä omallatunnolla."

Nykypäivänä asiat ovat muuttuneet ja uskontojen merkitykset ja tarkoitukset niinkuin ne alkuaikoina olivat, ovat myös muuttuneet.

Mew kirjoitti: "Raamatun kirjoittivat vanhat miehet, ja lait ovat sellaisia jotka sopivat juuri siihen aikaan, ja siitä on nyt jo vähän aikaa ^^."

Yleisesti moraali on entistä tärkeämpää nykypäivän elämän valinnoissa, eikä siihen tarvita ikivanhoja konservatiivisia uskontoja. Ihminen on mukamas kehittynyt. Teempä samoin kuin te Mew ja Hmmmm ja elän omien uskomusten voimalla, niin kuin on geneettisesti kirjoitettu.

Tosiasia on se, että kirkko on menettämässä otteensa ihmisistä.

Prosessin aloitti työväenliike omine tavoitteineen, jossa hyökkäys kirkkoa vastaan ja uskonnon henkilökohtainen luonne ( "se on jokaisen oma asia" ) olivat tärkeällä sijalla( Forssan julistus). Työväenliike sai kaikki tavoitteensa läpi.

Jokainen saa ajatella jumalastaan, mitä haluaa. "Kukaan ei saa tulla sanomaan minulle, miten minun tulisi uskoa, joten varsinaista uskomista ei olekaan, vaan se on jokaisen itsensä päätettävissä".

"Minä saan tehdä, mitä haluan, koska haluan". Itse asiassa intohimot määräävätkin ihmisen käyttäytymistä enemmän kuin mikään muu.

Mitä tilalle? Raha? Varastaminen?

Tilalle tulikin islamilaisuus, joka omine ääriryhmineen horjuttaa yhteiskunnan turvaverkkoja. Yht`äkkiä palasimmekin takaisin keskiaikaan, jossa uskonnolla ja uskonnolla onkin merkitystä. Me muutuimme, mutta ympäröivä alikehittynyt maailma ei.

Mielestäni juuri seksuaalisten vähemmistöjen tulisi kannataa kirkon aseman säilyttämistä oman itsensä takia. Se voi olla ainoa vastavoima.

Me perustamme olemisemme ja tekemisemme aina johonkin uskon järjestelmään. Myös tiede perustuu uskolle sen oikeudesta.
Jokainen meistä tekee väärin. Miten vapautua siitä taakasta, jonka se aiheuttaa sekä itselleen että yhteisölle? Vapautus on Kristuksen antamassa armossa. Se on kertakaikkinen kuolema synnille ja sen seuraukselle kuolemalle. On uskon eli luottamuksen asia, onko vääryys näin voitettu. Ainoastaan lupaus on annettu, mihin voi luottaa/jättää luottamatta. Jokainen valitsee itse, uskooko vain itseensä ja sen katoavaisuuteen vai onko MUUTAKIN. (Viime kädessä mikä tahansa järjestelmä joutuu vetoamaan johonkin perusOLETTAMUKSEEN.)
Kyseessä on toivon perspektiivi (tuossa toisessa). Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tästä antaa heijastuksen ne tekstit, joita on Raamatussa.
Syntiä on se, mitä synniksi koetaan. Jokainen tuomitsee siinä itse itsensä. Ei siihen tarvita muiden sanoja.
Usko on toinen näkökulma siihen elämään, minkä tunnemme täällä.
Se on Jumalan näkökulma luomisessa ja pelastuksessa meihin päin - siihen, että muu merkitsee jotain. ...siis rakkautta.

Onko olemassa valinnan mahdollisuutta, koska Jeesuskin sanoi omista opetuslapsistaan: ette te valinneet minua?

Se on hieman ristiriitaista, koska ihmisiä kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimiin, mutta siitä ei ole hyötyä ilman uskoa, jonka vain Jumala antaa kenelle haluaa.

Ihminen ei voi syyllistää itseään, jos on uskomaton, koska se on viimekädessä Jumalan teko eikä ihmisen.

Usko tarkoittaa hengellisyyttä, hengellistä elämää, jota Raamattu pitää oikeampana elämisen muotona, jolla on jatkuvuus yli ajan, koska ihmisjumala nousi taivaaseen kuolemisensa jälkeen ja elää tämän ajan ulkopuolisessa ulottuvuudessa.

Hengellisyydessä Jumalan Pyhä Henki asettuu ihmiseen asumaan kasteessa ( sitä ei voi nähdä) ja sen myötä tapahtuu yhdistyminen Kristukseen eli ihmisestä tulee Jumalaan yhdistynyt luotu, jolloin uskominen mahdollistuu.

Onko usko mahdollista vain aistien välityksellä? Kun nähdään, kuullaan, tunnetaan ja luetaan, voidaan mahdollistaa usko Jumalaan, ei muuten.

Kuuro lapsi ei kuule, mitä hänelle sanotaan, kun häntä kastetaan, mutta hän tuntee veden kosketuksen. Kuitenkin aina painotetaan lukemista ja kuulemista. Miten käy, jos on sekä kuuro, että sokea? Voi opetella pistekirjoitusta. Entä miten käy syvästi kehitysvammaisen lapsen, joka ei ymmärrä?

Kirkossa painotetaan vain uskoa, jota ihminen ei voi itsessään synnyttää. Kuitenkin sanotaan: menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, vaikka viimekädessä uskominen on Jumalan kädessä.

Uskomaton ei voi tehdä itsetään uskovaa. Uskova voi pitää itseään Jumalan valittuna "valona" maailmassa, joka on paha. Tuomitsemisen mahdollisuutta ei ole, koska se oikeus on vain Jumalalla. Ihmisen oikeus on vain totella Jumalan käskyjä. Uskomattomat ovat niitä, jotka eivät tottele Jumalaa. Kaikki tekevät väärin, mutta anteeksi saavat ne, jotka ovat kastettuja ja uskovat anteeksiantoon eli armolliseen Jumalaan. Jumalan rakkaus on ehdollista ja se liittyy sovitukseen. Jos ei usko Jeesukseen Jumalanaan ei saa anteeksi mitään.

Ihminen eli kastettu kristitty pääsee taivaaseen, kun kuolee "Herrassa".

Onko uskominen viimekädessä asennekysymys?

Hej miesmies!
Itsekin uskon, että ikuisuus on "meidän" ulottuvuuksiemme tuolla puolen. Hengellinen todellisuus on ulottuvuus, joka avautuu uskossa.
Usko on väline (kuten tietokin).
Usko ei ole määriteltävissä - ei se, mikä (Jumala jne) uskomme eikä sekään, mihin uskomme (Jumalaan jne) eli mikä ja miten ovat Jumalan päätettävissä sekä Häneltä käsittämättömälläkin tavalla kohdattavissa. Ei Hän ohita meitä. Siihen lupaukseen luotan!

En malta olla kommentoimatta miesmies:n kirjoituksen paria kohtaa.
Jos oikein ymmärsin, tarkoitat, että Jumala päättää uskommeko vaiko emme. Siis valinnan mahdollisuutta meillä ei näinollen olisi. Rohkenen väittää vastaan. Raamatun oleellisia kertomuksia on kertomus syntiinlankeemuksesta. Tuo kertomus, jos mikään, ilmentää Jumalan sallivuutta sille, että ihminen tekee itsenäisiä ratkaisuja elämässään, - silläkin uhalla, että ratkaisut sattuvat olemaan vääriä ja Jumalan tahdon vastaisia. Tähän perustaen oletan, ettei Jumala myöskään päätä sitä, kuka häneen uskoo ja kuka ei. Tämän päätöksen saa jokainen ihminen tehdä itse.
Mitä tulee väitteeseen kasteen voimaan toimia taivaan porttien avaimena, jota ilman ei sisäpuolelle ole kenelläkään mitään asiaa, minusta tuntuu, että silloin kasteelle annetaan liian suuri merkitys.
Ilmeistä on, että kirjoittaja tarkastelee kastetta Luterilaisen katsantokannan kautta. Kaikki uskontokunnathan eivät lapsikastetta hyväksy, vaan edellyttävät kastettavan omaehtoisuutta.
Ja lopuksi; Mikä sitten on pelastuksen tae? Mutkat suoriksi vetäen sen voi tiivistää sanomaan: Usko ainoastaan. Ja mihin tuo uskominen pitää kohdistaa? Ei raamattuun, ei kasteeseen, ei pyhiin sakramentteihin. Ne eivät saa muodostua itsetarkoituksiski. Ne ovat vain matkasauvoja joihin voimme tukeutua. Riittää kun uskot Jumalaan ja hänen armoonsa. Siihen armoon, josta pääsevät osallisiksi kaikki halukkaat uskon kautta. Niin hyvät kuin pahatkin!

p.s. Mitä tulee syvästi kehitysvammaisen pelastumiseen, lienee tässä yhteydessä hyvä tilaisuus palauttaa jälleen mieliin sellainen asia kuin esirukous!

Miksi tuo Jumalan armo on valtavan tärkeä? Mitä sitten jos esim ei välittäisi, mikä on sitten palkka?
Pahoin pelkään että vastaukseksi tulee vastakohta siihen kuvaan mitä esim Vartiotornilehden kannet tarjoaa.

Hej Esko!
Jumala on kaikkivaltias. Mitä olet - loppujen lopuksi (näin miesmiehenkin omassa ajatuksessa muotoiltu) - sitä vastaan sanomaan?
Me noudatamme omaa olemustamme - se on Jumalalta - joskin nyt langenneessa muodossa. Mitään pakottamista ei ole - on jopa hämmästyttävää, että meistä jotkut näkevät olla tuossa kirkkaan loistavassa vapahduksessa. Jumala toivoo meiltä vastarakkautta Hänen antamastaan lahjasta, joka ylittää kaiken!

Minusta tuntuu siltä, että kaikkein vaikeinta on uskoa Jumalan rakkauteen, vaikka siitä niin paljon puhutaankin, mutta se on itseasiassa kaikkein vaikein pala.

Homoseksuaalin on vaikea uskoa Jumalaan, koska hän tarkastelee omia vajavuuksiaan, sitä, mitä hän ei ole ja mihin hän ei kykene: hän ei kykene elämään heteronormatiivisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan eikä elämään ilman seksiä. Eheytymisliike on mielestäni vain yksi tapa yrittää saada Jumalan hyväksyntää omin keinoin. Jumalan hyväksyntää ei saa sillä tavalla, koska se on sidottu ainoastaan Jeesuksen henkilöön.

Jos minä menisis seurakuntaan ja kertoisin, etten kykene muuttumaan enkä elämään ilman miesten välistä seksiä tai pornoa, niin seurakuntalaiset todennäköisesti eivät edes haluaisi keskustella minun kanssani ollenkaan minulle tärkeistä asioista, vaan passittaisivat minut sielunhoitoon papin kanssa, jonka jälkeen minut eristettäisiin ja minua kartettaisiin- eikä muuta! He todennäköisesti jättäisivät minut yksin painiskelemaan omien hengellisten kipuilujeni kanssa tai sanoisivat vain: joka tapauksessa se on synti! Voimme vain rukoilla puolestasi... Pappi ei varmaankaan jaksaisi korviaan lotkauttaa siihen yhtään mitään, vaan ajattelisi: taas tällaista eikö niistä hinteistä ikinä pääse eroon! Mikä risti! Kaikki olisi vain oman ja papin ajan hukkaamista, koska me emme koskaan pääsisi samalle aaltopituudelle- ellei pappi ole homo!

Uskovaiset taas eivät kykene asettumaan homoseksuaalin ihmisen asemaan ja ymmärtämään asioita hänen kannaltaan. On vaikeata elää ilman seksiä, joka itseasiassa on armolahja eli yliluonnollinen kyky.

Sitäpaitsi Apostolien teoissa kerrottiin Paavalin saaneen ilmestyksen Korintin kaupungissa, jossa sanottiin mm. :" Tässä kaupungissa on paljon minun kansaani ". Se vahvistaa sen, että Jumala tekee valintoja.

Minä ymmärrän sakramenttien tarkoituksen olevan hyvä omatunto, koska niiden päätarkoitus on evankeliumi eli syntien anteeksisaaminen eli Jumalan rakkaudesta vakuuttuminen. Sitä ei saa muulla tavoin.

Martin sanoo viestissä 18: "Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tästä antaa heijastuksen ne tekstit, joita on Raamatussa."

Ymmärsinkö oikein, että Martin tuossa ennustaa maailmanlopun olevan lähellä? Jos näin, niin miten se näkemys, että maailmanloppu olisi lähellä, liittyy uskovaisuuteen? Kokeeko uskovainen maailmanlopun enemmän positiivisena kuin negatiivisena asiana?

Pelottava ajatus, jos vaikka ydinsodan aloittamisesta olisi päättämässä joku, joka uskoisi napin painamisen aiheuttavan mitään myönteistä.

Hyvä Juksteri!

Jumalan valtakunta on aina tulossa lähelle, kaikkina aikoina.
Sen se teki Kristuksessa, joka on kirkon ruumis. Näin se siis on aina läsnä - eli tullut lähelle.

Miesmies!
Itse ajattelisin mieluummin, että seksuaalisuus on armolahja. Sen käyttäminen on meistä kiinni - s.o. miten käytämme talenttimme.

Yhdyn kuitenkin siis tuohon armolahja-käsitykseen.

En sano, että jumalaa ei missään tapauksessa ole olemassa, mutta minkä takia se jumala pitää pyrkiä määrittelemään niin pirun tarkasti? Fakta on kuitenkin se, että ihminen ei tiedä jumalasta yhtään mitään.

Jokainen ihminenhän voi ihan vapaasti muodostaa oman käsityksensä jumaluudesta, mutta se, että menee kuuluttamaan omia päätelmiään totuutena on lähinnä naurettavaa. Uskonto sisältää toki monia kauniita piirteitä ja ajatuksia, mutta on kovin surullista jos homo sapiens on vielä niin alkeellinen olento, että tarvitsee Raamatun tai Koraanin kertomaan itselleen, että lähimmäisiään tulee rakastaa eikä tappaa.

Summa summarum. Mielestäni kirkko on kovin turha instituutio. Minä ainakaan en tarvitse muitten ihmisten määrittelemää totuutta jumalasta ja maailmasta.

Hyvä zen!
Kuinka hienoa onkaan, jos et tarvitse mitään ulkoa tulevia moraalisia ohjeita. Kirkko ei kuitenkaan ole ollenkaan moraalia varten!

Jumalaa ei voi määritellä. Jo ajatukseen täytyy sisältyä se, että Hän ei ole rajattavissa. Kristinuskon erityisessä ilmoituksessa Jumala on kuitenkin ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Meillä on siis Raamatun kertomusten antama rakkauden kuvaus. Kuten itse kirjoitin aiemmin, niin Raamattu (vain) heijastaa sitä: on nähtävä sanojen taakse, niiden tarkoitukseen.
Meillä on siis ilmoitus! On hiukan nurinkurista ilmoittaa, että jokainen voi ihan vapaasti muodostaa käsityksensä jumaluudesta. Eiköhän tämä - jos ylipäätään on tarkoitus toimia - toimi toisinpäin!? Totuus on vain Jumalalla - Amen!
Mitä tulee homo sapiensin alkeellisuuteen - KATSO YMPÄRILLESI!
Paljolti surullista, eikö totta?

Ok, ymmärsin martinin tekstin väärin. Onneksi näin, ja pahoitteluni.

Tällaisen rippikoulun käyneen, kirkon penkkejä harvoin kuluttavan ev.lutlaisen kuten meikäläisen on joskus aika vaikea ymmärtää syvästi uskovaisen ihmisen puhetta. Se ei kuulosta tavalliselta kieleltä vaan vanhahtavalta jargonilta. Epäselvyys on varmaankin vain kuulijan päässä. Vähän kuin yrittäisi ymmärtää kvanttimekaniikan luentoa. :-)

http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/kes2002/kieli.htm

Isän käteen.

Hyvä Martin! En ole väittänytkään, etteikö Jumala olisi kaikkivaltias. Protestoin vain sitä näkemystä vastaan, että hänellä olisi viitseliäisyyttä puuttua joka asiaan. Ja tähän sarkastisesti jatkan, että toisin kuin eräillä uskossaan itseään erehtymättöminä pitävillä, jotka ovat valmiita sanomaan, ettei raamatusta saa mennä muutamaan pikunkaan paikkaa, koska se on ikuista ja pysyvää Jumalan sanaa.
Itse edustan näkemystä, että raamattu on asioiden aikalaiskuvaus heijastaen näinollen aikansa arvokäsitteitä, ja että siten raamatun tekstejä on tarkasteltava tätä taustaa vasten.

Vanhahtavalta????
Myönnän, että teologiaa opiskelleena käytän tiettyä jargonia - en sen sijaan kuuluu herätyskristillisyyden piiriin.

Esko! Ei Sinun tarvitse puolustella.
Jumalan Sana elää!

Mitä joku pappi voisi sanoa siihen, jos sanoisi, että mua panettaa niin helvetisti enkä saisi edes runkata...?! Luterilaisena hän ei ainakaan sanoisi, että lue 10 rosariaa ja se menee ohitse( mutta me kaikki tiedämme, että se ei ole niin).

Helppoa on elää seksitöntä elämää, jos ei olisi koskaan maannut yhdenkään miehen kanssa, mutta kun niitä on takana kymmeniä, niin se ei ole ollenkaan mahdollista ( joillakin on vuodessa 50! ).

Puhumattakaan siitä, että putoat ei-kenenkään maalle, jossa jäät ilman homo-ystäviesi seuraa, kun erehdyt kertomaan olevasi "uskossa" ja "uskovaiset " karttavat julkisyntisyyttäsi. Elämä on pilalla! Sekoat!Ainoa keino on pitää turpa rullalla omista kiinnostuksen kohteista.

Hej miesmies!
Minä olen uskova ja homo eikä minulta puutu homo-ystäviä, uskossa tai ei. Toivon, että sinäkin löydät ihmisiä, jotka mahd. jopa jakavat nämä kaksi ulottuvuutta. Meitä ON!!!
Ystävistä on muuten sanottava, että jo yksi todellinen ystävä on suuri aarre!

Lievää ärtymystä tuntien joudun kysymään, mitä olen yrittänyt puolustella, itse kun en mitään puolustelua kommenteissani näe! Vai lieneekö niin, että sekä sisälukutaitoni, että ymmärrykseni lukemaani kohtaan on päässyt katoamaan.

Vähän vierastan tota uskossa olemista. Siis määritelmänä.
Itse olen pienenä pyhäkoulun käynyt ja ne pakolliset kuviot. Kuitenkin tiedän, että Jumala on ja ohjaa elämääni. Sen olen saanut kokea monta kertaa. Ei siinä sen kummempaa.

Esko hyvä!
Viestisi tännelähetettynä oli edellisen viestisi "puolustus". Kommenttisi siinä olivat tarkempaa selvitystä, ei niinkään puolustelua. Yhdyn ajatuksiisi ihmisen valinnasta täysin. Näen myös suuremman kokonaisuuden, josta miesmies kirjoitti osassa viestiään hienosti.
Toivon hartaasti, että ymmärryksesi nyt palaa takaisin.

Ace
28.04.2005, 03:21 Helppoa.
... Mutta vaikea minun on uskoa sellaiseen jumalaan, joka ei hyväksy minun seksuaalista suuntautumistani."

- Uskosi saat takaisin, jos hylkäät nykyisen Irstauden tiesi, vielä ei ole liian myöhäistä Tunnustaa ja Katua.

-Miten te uskovaiset homot/lesbot/bisset pystytte yhdistämään nämä kaksi asiaa ja elämään tasapainossa?

- Uskolla ja homoseksuaalisuudella ei ole mitään yhteistä. Se kun näet on niin, että Irstailu on Syntiä.

Vuonna 1985, kun olin nuori,... voih, aivan liian nuori käsittelemään kokonaisuuksia Jumalasta. Oivalsin vain yhden asian, joka vapautti minut RAKASTAMAAN JUMALAA, oli tämä viimeksi mainittu totuus:

Uskolla ja homoseksuaalisuudella ei ole mitään yhteistä. Se kun näet on niin, että Irstailu on Syntiä. (Tää on lainaattu Acelta). Melkein sanasta sanaan oivalsin tämän ja kerroin siitä heteroystäville, he melkein kivittivät minut. He jättivät sen tekemättä, koska: "Olen pimeyden lapsi".


Katumalla & Hylkäämällä ko. Synnin, saat Armon.

Kun vielä kuulisi, miten homous ja irstaus on yhdistettävissä vain homouteen liittyen, niin olisi edes tullut argumentoitua, mutta nyt ei.

Ace, multinikkailu on syntiä.

Rakas Jaska, - tai Ace, jos niin haluat!

En tiedä, oletko halukas minua enää kuuntelemaan, mutta silti toivon, että teet niin. Kun kysyt, mitä yhteistä on uskolla ja homoseksuaalisuudella, niin vastaan: Molemmat ovat jotain sellaista, jonka Jumala on katsonut aiheelliseksi ilmetä meissä ihmisissä, - ja vieläpä niin, että nuo molemmat ominaisuudet voit kohdata samassa henkilössä!
Homoseksuaalisuus on jotain sellaista, kuin vaikkapa siniset silmät. Ne olet syntymässäsi saanut ja niiden kanssa sinun on elämäsi elettävä, halusit tai et. Voit tuon ominaisuutesi piilottaa muilta, mutta itse aina tiedät, millainen olet.
Se, onko ihminen homo- vai heteroseksuaalinen, ei tee hänestä syntistä tai synnitöntä. Ratkaisevaa on se, kuinka hän tuota ominaisuuttaan käyttää muita ihmisiä kohtaan.

Kantakaa toistenne kuormia! Pyydän, että sisäistät tämän käskyn. Tällä aihealueella asioita pohtivissa on aivan varmasti monta sellaista, jolla on jo omasta takaa aivan riittävästi kiviä kuormassaan, niin ettei meidän muiden tarvitse niitä siihen lisätä. Älä siis käytä aikaasi soimaamiseen ja tuomitsemiseen, vaan näe ja hyväksy meidät ja itsesi kaikkine heikkouksinemme, vikoinemme ja puutteinemme. Osoita lähimmäisillesi sitä armoa jota Jumalan tiedät aikanaan sinulle osoittavan. Siitä pääsemme me kaikki aikanamme osallisiksi.
Muista rakastaa lähimmäisiäsi,- se on se tärkein asia!

Nimenomaan Jumalalta saamamme luonnon kanssa Jumalan puoleen kääntyminen ja kuten Esko kirjoittaa sen vastuullinen käyttö ovat sitä uskon konkretiaa, joka voi toteutua lähimmäisenrakkaudessa.

Taakaksi homous voi muodostua (ja monesti myös muodostuu) sen takia, että ympäristö ei voi hyväksyä ihmistä, joka on homo. Siis ihmistä! Häntä ei pitäisi olla olemassa. Onko tämä yhteensovitettavissa edellisen kanssa?

Jumalan lapsi unohti uskon: vain uskomalla syntinsä anteeksi Jeesuksen sovitustyön takia, saa armon. Hylkäämällä syntiä ei saa armoa, jos ei ole uskoa eikä tekojen avulla. Teoilla ei saa armoa, vaikka katuisi 100 000 kertaa yhtä tekosyntiä.

Mielestäni on suurempi synti, jos pappi tekee huorin, koska hän on saanut opetusta kuin joku maallikkohimpula, joka yksinäisyyttään hakee seksiä, vaikka syntien luokittelu on aika kaukaa haettu. On vain yksi kadottava synti ja se on epäusko, mutta kyllä pappikin voi langeta pois armosta, jos hän jää syntiin. Uskonnollisilla opettajilla on suurempi vastuu ja heiltä voidaan vaatia enemmän, koska he ovat koulutetumpia, älykkäämpiä, ja lahjakkaampia kuin keskivertokansalaiset ja siten heiltä voi odottaa korkeampaa moraalia ja esimerkillisyyttä. Tämä on aivan selvää pässinlihaa.

Tietenkin rappio ulottuu myös korkeampiin yhteiskuntaluokkiin asti, koska usein he kuvittelevat saavansa tehdä ihan mitä huvittaa, jolloin on lähellä oman aseman väärinkäyttö. Itse en ymmärrä sitä ja se voi olla naivia. Ainakin taloudelliset väärinkäytökset ovat arkipäivää, mitä korkeammille luokille mennään- se vain peitetään niin ovelasti ettei jää kiinni. Paljon kuulee, että "saa tehdä, jos ei jää kiinni!" Vaikka jäisikin kiinni, niin ainahan voi valehdella tai kieltää koko jutun...

Mä olen kasvanut ja elänyt vanhoillislestadiolaisessa ympäristössä ja olen jotakuinkin selviytynyt... Uskoni on muokkautunut ja jalostunut henkilökohtaisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi ja anteeksiantavammaksi... Vaikka uskoni ja elämäni poikkeaa ehkä aika paljonkin yleisestä linjasta, luokittelen itseni edelleen lestadiolaiseksi ja uskovaksi.
Homoseksuaalisuus on ollut sellainen asia, joka on lähes pakko hyväksyä osaksi omaa persoonallisuutta, jos haluaa pysyä edes jonkin verran järjissään. En loppujen lopuksi edes koe rakkauteen perustuvaa suhdetta kovin vääräksi... Mieluummin tulkitsen ristiriitaisuuksien Raamattua vähän sormien läpi...

Kannattaisi käydä lainaamassa kirjastosta kirja nimeltä Homoerotiikka Raamatun maailmassa, kirjoittaja oli Nissinen (muistaakseni). Se selvensi asioita, mitä Raamatussa ehkä tarkoitetaan, kun puhutaan homoseksuaalisuudesta. Itse luin kirjan, ja pari muutakin aiheeseen liittyvää ja olen saanut jonkinlaisen käsityksen homoudesta ja Paavalin tietämyksestä homoseksuaalisuudesta ja Sodoman synneistä. Itse olen Helluntalaisesta perheestä ja uskossa.

Tässä on Malkuksen linkki edellä mainittuun Martti Nissisen tekstiin. Hän on alkutekstien tutkija ja asiallisesti suhtautuva Yhteysliikkeen jäsen.

http://www.heseta.fi/malkus/malkusraamattu.htm

Martin hyvä, olen kanssasi tismalleen samaa mieltä: jumalaa ei voi määritellä ja totuus on vain jumalalla. Meillä ihmisillä ei ole hallussamme totuutta, eikä varmasti löydy kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen käsitys jumalasta. Miksi pitäisi siis pitää jonkun käsitystä jumalasta enemmän totena, kuin toisen? Kirkko kuitenkin pitkälti tekee juuri näin, sanoo mikä on totuus. Se minua ärsyttää. En pidä paavin tai arkkipiispan totuutta yhtään parempana, kuin mummoni totuutta. Minä en tarvitse kirkkoa uskoakseni jumalaan.

En myöskään yritä väittää, että kirkko olisi moraalia varten. (Vaikka sieltä Raamatusta monet ikävä kyllä ohjeet elämäänsä ammentavat.) Paljon kauniita ajatuksiahan uskonto sisältää ja on monille suuri voiman ja lohdun lähde. Mutta kyllähän se uskonnon todellinen arvo on vielä jotain suurempaa jos oikeasti jumalaan uskoo.

Edellä mainittiin Martti Nissisen kirja Homoerotiikka Raamatun maailmassa.
Itse Raamattua analysoidaan Setan valtakunnallisella kristillisellä ja elämänkatsomuksellisella leirillä 16.-18.9. Teemana on "Raamattua sillä silmällä", ja alustuksen pitää tutkija Petri Merenlahti Helsingin yliopiston eksegetiikan laitokselta.
Tarkemmin leiristä mm.http://www.heseta.fi/Malkus

Oon mielestäni todella uskonnollinen. Mua kiehtoo jatkuva henkinen harjoittelu sekä askeetin, munkin tai papin elämä. En silti ole lainkaan uskova. En usko tai ole uskomatta esmierkiksi Jumalaan, jälleensyntymään, taivaaseen, sieluun tai henkiin, vaan mun uskonnollisuutta motivoi perusinhimillinen epätoivo, joka liittyy elämään, kuolemaan ja muihin suuriin kysymyksiin. Tulen joka tapauksessa palaamaan niihin koko loppuelämäni ajan ja ainakin kuoleman hetkellä, joten miksi tuhlata aikaa epäoleellisuuksiin? Ehkä niihin voi löytää vastauksen, ehkä mielenrauha on saavutettavissa, ehkä ei, mutta jos tässä kaaoksessa voi saavuttaa todellisen vakauden olon, on se varmasti koko elämän kestävän sinnittelyn arvoinen.

Monet ehkä ajattelevat, että hengellinen harjoitus ja etsintä ovat ajanhukkaa, he ovat niin vakuuttuneita omasta maailmankuvastaan, jonka mukaan ihminen syntyy, elää ja kuolee, millään ei ole lopulta mitään väliä ja järkevintä on vaan tehdä mitä muutkin samoin ajattelevat tekee ja ottaa kaikki irti siitä, mitä saatavilla on. Ehkä mun suurin motivaatio onkin toivo siitä, että ihminen ei ole kärsimykseensä tuomittu. Luotan niin paljon tuohon toivoon, että olen valmis koko elämän kestävään uskonnolliseen harjoitukseen saadakseni selville, onko täydellinen tyytyväisyys mahdollista. Vankkumattoman tyytyväisyyden saavuttaminen on mielestäni korkein saavutus mitä ihminen voi saavuttaa ja siten se myös hyödyttää kaikista saavutuksista eniten hänen ympäristöään. Ehkä tämä on todellista uskoa; oman äänensä kuulemista ja siihen vastaamista.

Hyvä pandaka! Mielenrauha on saavutettavissa. Se, ihme kyllä, mahtuu sydämeen samaan aikaan epäilyn ja epävarmuudenkin kanssa.
Kaikkien näiden vuorovaikutus on se elämisen arvoinen elämä, jonka tarkoitusta useat pohtivat. Jotkut löytävät vastauksen, toiset eivät.
Ne, jotka elävät itseään varten, ovat useimmiten tyytymättömiä omaan elämäänsä. Kun et halua itsellesi mitään, huomaat saavasi kaiken sen mitä tarvitsetkin ollaksesi onnellinen. Uskomatonta, mutta totta. Näin ainakin omalla kohdallani on käynyt.

Näin minua on ymmärretty jo vuosia. Jos sanon, että minulla ei ole mielenrauhaa, ihmiset olettavat pahinta ja ryntäävät lohduttamaan. Kiitän silti sanoistasi. Todellisuudessa olen erittäin rauhallinen ja tyytyväinen. Ihmiset saattavatkin mainita, että vaikutan todella onnelliselta. En siis puhu tavallisesta mielenterveydestä, vaan hienovaraisemmasta tyytyväisyydestä. Syvällä oleva eksistentiaalinen tyhjiö, tietämättömyyden aiheuttama epätoivo syö meistä jokaista, ja varsinkin elämän kriisiajoilla se tuntuu voimakkaana. Tuo on se tunne, jonka joudumme esimerkiksi kuoleman lähestyessä kohtaamaan. Koska olemme kaikki kuolemansairaita, emmekä voi tietää milloin jotain mullistavaa tapahtuu, on mielestäni viisasta käsitellä näitä tunteita ennen kuin joutuu tilanteeseen, jossa ne tulevat esiin raakoina. Täydellisellä tyytyväisyydellä siis tarkoitan sekä sitä, miten tyytyväiseksi on mahdollista tulla, että tilaa, jossa mikään mahdollisesti vastaantuleva ongelma ei voisi keikauttaa mieltä raiteiltaan. Tyytyväisyyteen liitän myös tavan kokea asiat aina tuoreina ja kauniina, mikä syntyy levollisesta ja valppaasta mielestä.

Mielen potentiaalin kehittämiselle eli mielenterveyden hienovaraisempien - eikä ainoastaan poikkeus- tai häiriötilaksi luonnehdittavien - ongelmien muuntamiselle olen valmis laittamaan kaiken likoon, sillä koen tyytyväisyyden kehittämisen arvokkaimmaksi mahdolliseksi harjoitukseksi ja myös suurimmaksi hyvänteoksi ihmiskuntaa kohtaan.

Hyvä pandaka!
Silläkin uhalla, että tämä alkaisi tuntua saman asian jankkaamiselta ja siten hyödyttömältä, toistan edellisen väittämäni: mielenrauha ja epätietoisuus, kaikissa ilmenemismuodoissaan, eivät ole toinen toisensa pois sulkevia tekijöitä. Ei kukaan ihminen voi tietää kaikkea. Kun tämän oivaltaa, ja ennen kaikkea kykenee hyväksymään, on jo saavuttanut aimo harppauksen kohti tuota tavoittelemaasi mielenrauhaa.
Se, millaisille asioille elämässään antaa minkäkinlaisen painoarvon, riippuu kunkin ihmisen omasta arvomaailmasta. Kokonaan toinen asia taas on sitten se, onko sitä kaikilla ollenkaan! Niitäkin kun on, joilla joka asiaan tuntuu olevan vastauksena: Ei sen väliä!
Kun toteat, että kuoleman hetkellä ihmisen valtaa epävarmuus, ei tätä voi mielestäni yleistää. Jos ihminen on saavuttanut rauhan sydämessään, voi kuolemankin kohdata levollisin mielin.
Vanha, yhä käytössä oleva ortodoksinen rukous sisältää pyynnön
-Jumala, varjele meitä äkkikuolemalta.
Se seikka, että ihmisen tulisi ennen kuolemaansa saada rauha sisimpäänsä, on siis koettu tärkeäksi asiaksi jo aikoja sitten.
Onkohan vain käynyt niin, ettei tuon rauhan etsiminen ole kovin trendikästä nykyisin? Tai sitten ei kehdata sanoa, että elämästä on sisältö hukassa.

Mä oon hieman eri mieltä. Epätoivo tulee siitä miten me suhtaudutaan asioihin, ei itse asioista. Me sanotaan usein samalla tavalla yleisesti, että kärsimys kuuluu elämään, mutta mielestäni kärsimys tulee suhtautumistavasta, jota voi aina harjoittaa. Mä oon ihan samaa mieltä siinä, ettei kärsimystä voi paeta. Se on osa elämää niin kauan kuin sitä pakenee. Kun kärsimyksen hyväksyy täysin, se lakkaa olemasta ongelma, ja se katoaa.

Esimerkiksi jos sinulla on näläntunne kesken työpäivää, saatat keskityt siihen, miettien miten tarvitset heti ruokaa. Tämä voimistaa näläntunnettasi ja keskityt siihen yhä enemmän, muodostaen noidankehän. Lopulta ratkeat ja tunget suuhusi mitä vain. Jos sinulla on näläntunne, mutta se ei ole sinulle minkäänlainen ongelma, et keskity siihen lainkaan ja voit tehdä rauhassa työtäsi. Tavallaan näläntunne ei katoa mihinkään, mutta puutetta tai kärsimystä ei silti ole olemassa. Samoin saatamme kohdata muita kärsimykselle alttiita olosuhteita, mutta jos voimme hyväksyä ne täysin ja olla tekemättä niistä ongelmaa, emme kärsi niiden johdosta lainkaan.

Olisi naurettavaa ja syyllistävää väittää, että kärsimisen voi lopettaa muuttamalla asennetta tai näkökulmaa. Mutta olen kokenut omassa elämässäni meditaatioharjoituksen avulla kuinka ennen vaikeat tilanteet menettävät niihin sidotun merkityksen, ja niitä voikin lähestyä vapaasti ja ilman kärsimystä. Tämä on tietenkin asteittainen harjoitus ja en edes tiedä kuinka pitkälle on mahdollista mennä, mutta minua motivoi harjoittamaan tällaisen ymmärryksen arvokkuus sekä yksilöt, jotka ovat päässeet todella pitkälle harjoituksessa, kuten suuret hengelliset mestarit.

Oikeastaanhan Esko, luettuani uudelleen sun viestin, me ollaan ihan samalla linjalla.

Jatketaanpa vielä edellisen viestin sisältämästä kärsimyksen määrittelystä, vaikka tämä onkin jo kohtalaisen kaukana alkuperäisestä aiheesta.
Tuo edellisessä viestissä esimerkiksi otettu omakohtainen nälkä on vasta puoli asiaa, ja mielestäni vielä se vähemmän tärkeä puoli. Entäpä kärsimyksesi siitä tiedosta, että jossain on joku, joka näkee nälkää siinä määrin, että se johtaa kuolemaan?
Kun mainitset, että meditaatioharjoituksilla voit sulkea pois tietoisuudestasi kärsimystä aiheuttavat asiat, väitän, että edellä mainitun kaltaisten asioiden sulkeminen pois mielestä on samalla inhimillisyyden tuhoamista ja sen tunteen, jota kutsumme omaksitunnoksi, tukahduttamista.
Kysymys siitä, miksi tapahtuu Estonian uppoamisen kaltaisia asioita, voisi selittyä vaikkapa sen seikan kautta, että vain kohtaamalla asioita, joita ihminen pitää vääryyksinä, on mahdollista oppia tunnistamaan se mikä on oikein ja hyvää, sekä erottamaan näin hyvä ja paha toisistaan.
Muistan lapsena nähneeni erään siirtolaissotalesken keittiön seinällä itsetehdyn kankaisen lehtitelineen, jollaiset olivat vielä viisikymmenluvulla maalla yleisiä tupien seinillä. Siihen oli kauniisti eri värisillä langoilla kirjottu sanat: Opi kärsimään valittamatta.
Usein vain tahtoo olla niin, että omat pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat meistä suunnattomilta ja kohtuuttomilta kärsimyksiltä, emmekä osaa asettaa niitä oikeisiin mittasuhteisiin ja verrata vaikkapa niihin koettelemuksiin, jotka ovat tulleet niin monen ihmisen osalle kaikissa niissä sodissa, joita paraillaan käydään ympäri maailmaa.

Tuo viimeisin kirjoituksesi, Esko, osoittaa että olemme sittenkin aivan eri sivulla. En missään viitannut minkään sulkemiseen pois tietoisuudesta, vaan päinvastoin kaiken tiedostamisesta.

Kärsimistä en ole missään muodossa asettanut pannaan. Esimerkiksi myötätunto nälkää näkeviä kohtaan on tavallaan kärsimystä, mutta erittäin positiivinen ja kasvattava tunne. Ehkä selventääkseni asiaa olisi hyvä tehdä erottelu erilaisten kärsimysten välille. Tätä sanomaa yritin välittää aiemmalla esimerkilläni nälästä, jolla ei ollut mitään tekemistä nälän näkemisen kanssa kuin sanan "nälkä" puolesta. Yritin sanoa, että nälkä on ja pysyy, muttei siitä tarvitse kärsiä. Inhimillistä kärsimystä ei tarvitse välttää tai sulkea pois, niinhän mainitsin jo aikaa sitten, vaan sen voi hyväksyä sellaisenaan.

Kun kärsimystä yrittää välttää, se kasvaa. Ilmiö on tuttu käänteispsykologiasta; kokemuksen torjunta kasvattaa sen vaikutusta elämässä. Samoin, kun kärsimyksen voi kokea ja hyväksyä täysin, se menettää merkitystään. Eli kärsimystä en torju, kiellä tai yritä välttää, vaan väitän, että meillä on suuri taipumus suurennella kärsimystä takertumalla siihen ja tekemällä siitä merkityksekkäämpi kuin se on. Tämä tapa aiheuttaa valtaosan kärsimyksestämme, ei kärsimys itse. Ja kun tämä tapa on poissa, saatamme kärsiä, muttemme enää tulkitse sitä kärsimykseksi, vaan annamme sen olla sitä mitä se on, ja se katoaa omia aikojaan. Tie poispäin kärsimyksestä on siis tie sisään kärsimykseen ja siten kärsimyksen kasvava hyväksyminen, ei kärsimyksestä pitäminen eikä kärsimyksen välttäminen.

Olen nyt yrittänyt löytää tälle harjoitukselle ja kokemukselle sanoja muutamassa edellisessä kirjoituksessa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että olemme liian erilaisista käsitemaailmoista voidaksemme ymmärtää toisiamme, Esko. Mielestäni puhumme tavallaan samoista asioista, mutta niin eri tavoilla, että emme saa toisiimme yhteyttä. Ainakin minusta tuntuu, että olet täysin väärinymmärtänyt mitä olen yrittänyt sanoa ja vastannut tuon ymmärryksen pohjalta. Koska minusta on vaikea löytää sanoja, jotka veisivät viestin perille, ehdotan että emme jatka tätä aihetta. Muuten tästä tulee molemminpuolinen monologi, eikä sillä kannata kyllästyttää muita ranneliikeläisiä!! ;)