Mä olen tässä viikon parin aikana ruvennut kaipaamaan jonkinlaista kumppanuutta, ehkä jopa parisuhdetta. Sitä yhtä ihmistä, jonka näkeminen saa perhoset lentelemään vatsassa.
Edellisestä erosta on aikaa n. puolitoista vuotta ja se olikin sellanen järkytys, että ajatus uudesta suhteesta aiheutti lähinnä pahoinvointia pitkän aikaa. Siitä yli päästyäni olin jo päättänyt muuttaa kaupungista pois eikä siinä vaiheessa huvittanut ruveta mitään juttuja virittelemään vaikka sitä eräs herra kovasti yrittikin.
Nyt. Voisin periaatteessa olla valmis. Vaikka mulla ei ole mikään maailman paras historia mitä suhteisiin tulee. Yksi lähti kävelemään heti kun oli saanut mut sänkyynsä, toinen manipuloi ja valehteli kaikesta, kolmas ei piitannut edes sen vertaa, että olisi jättänyt mut kasvotusten. Ja on sitä itekkin tullut mokattua kerran jos toisenkin.
Ja nyt sitten iskee se "I'm never gonna find love again"-epätoivo.
Ehkä en kuitenkaan rupea moisesta stressaamaan. Parisuhde olisi kyllä ihan kiva, mutta pärjään oikein hyvin yksinkin. Ja onhan mulla tuolla toi mun karvapallo, vaikka se nukkuukin yli puolet vuorokaudesta.
Tämä on soinut viimeset kolme päivää (naapurit arvostaa, I'm sure, but I regret nothing!);
