Vuosituhat

Kuten varmasti muidenkin nuorten kohdalla, myös minussa ensirakastuminen sai aikaan valtavan hormonimyrskyn. Ajattelin rakkauteni kohdetta pakkomielteisesti, öisin hikoilin sängyssä häntä muistellessani ja aamulla heräsin kuva hänestä mielessäni. Oppitunneilla oli vaikea keskittyä, ja kirjoittelin hänen nimeään vihkojen ja kirjojen sivuille. Jouduin kuitenkin pyyhkimään nimen aina pois, sillä pelkäsin muiden näkevän sen ja alkavan kysellä. Lopulta keksin hänestä oman salaisen numerokoodini, ja hänen oikean nimensä sijaan kirjoitinkin sen.

Tunsin kuihtuvani ilman häntä, heittävän elämäni hukkaan. Halusin omistaa itseni kokonaan hänelle, ja tunne oli niin voimakas, että pelkäsin menettäväni järkeni. Kaverit kyselivät ihastumiseni kohdetta, sillä jokaisellahan siinä iässä piti olla joku. Keksin aina jonkun söpön tytön omalta tai rinnakkaisluokalta, ja ilmoitin kyselijöille hänen nimensä. Se ei ollut aivan teeskentelyä, sillä oli joitakin tyttöjä, joita kohtaan tunsin vetovoimaa, jopa ihastumista. Mutta Anttia kohtaan tuntemani kouraisi minua paljon syvemmältä. Se raastoi sielua ja koko olemassaoloni ydintä.

Se vaikutti myös seksifantasioihini. Yleensä fantasioin vanhemmista miehistä kuten opettajistani, etenkin liikunnanopettajat olivat mielikuvissani suosiossa, ja myös tietyistä julkisuuden henkilöistä, kuten näyttelijöistä. Mutta Antista fantasioidessani kaikki oli hyvin hellää, intiimiä ja kaunista. Jo ajatus hänen paljaasta niskasta, korvalehdistä, rintakehästä riitti sytyttämään minut, ei ollut tarvetta mennä navasta alaspäin. Vaikka joskus sielläkin tietysti käytiin.

Joinakin iltoina hyppäsin pyörän selkään ja pyöräilin muutaman kilometrin päähän hänen kotikonnuilleen. Se oli epätoivoista ja typerääkin, mutta kaipaus nähdä edes vilaus hänestä oli niin voimakas, etten voinut muutakaan. Yhtenä keväisenä iltapäivänä hän mopoili minua vastaan, ja pysäytti vierelleni vaihtamaan pari sanaa. Kevätillan aurinko lämmitti meitä ja heijastui kirkkaana hänen ruskeista silmistään. Hän hymyili minulle leveästi ja esitteli mopoaan, jonka oli viritellyt kulkemaan kahdeksaakymppiä. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän selitti, ja luulen hänen tienneen sen itsekin, mutta kuuntelin lumoutuneena, suu kuivana ja sydän laukatessa rinnassa jännityksestä. En ollut uskoa sitä todeksi, minä ja hän laskevassa aurinko, hiirenkorvat ja lupaus kesästä. Ketään ei ollut mailla halmeilla, vain muutama auto ajoi ohitsemme, mutta muuten olimme kahden, ja halusin ajan pysähtyvän ikuisesti. Hän kysyi, haluanko koeajaa hänen pyöräänsä, mutta pudistin päätäni järkyttyneenä. Se oli hänelle varmasti suuri pettymys, ja kuvasti hyvin sitä, miten tulimme kahdesta eri maailmasta. Moottorit ja öljyiset koneet suorastaan pelottivat minua. Olin oikea raukkis tuolloin. Kun hän hyvästeli minut, hän soitti iloisesti äänitorvea ja pysähtyessään etäämpänä risteyksessä, olen varma hänen kääntyneen katsomaan minua ja minä katsoin häntä takaisin, ja se sulatti sydämeni, ja tuo tunne kulki mukanani koko loppuviikon ajan.

Nuori, jonka ihastuminen kohdistuu vastakkaiseen sukupuoleen, voi kertoa tunteistaan kavereilleen, vanhemmilleen ja jopa suoraan ihastumisensa kohteelle. Tunteista puhutaan telttailloissa, pullonpyörityksessä, luokkaretkillä ja ystävänpäivinä. Se, että nuori tulee jossakin vaiheessa siihen ikään, että hän alkaa tuntea vetovoimaa vastakkaista sukupuolta kohtaan, on normi, ennakko-oletus, ja sille on olemassa sosiaalinen tilaus, oma paikkansa nuorten maailmassa ja perheverkoston sisällä. Mutta minä olin tunteineni yksin, suuressa pelottavassa maailmassa, jossa puhuttiin AIDSista, haukuttiin homoksi ja julkaistiin uutisia uusnatsismista. Paineet olivat välillä juuri niin kovat, että on todellakin ihme, ettei useampi homoksi kasvava nuori menetä siinä hötäkässä järkeään. Rukoilin Jumalaa, pyysin häneltä armoa. Olin vielä yhteiskunnan silmissä lapsi, vasta kolmetoistavuotias, ja lähtökohdiltani viaton sivustakärsijä. Pyysin Häntä muuttamaan minut tavalliseksi heteropojaksi, joka rakastuisi naiseen ja perustaisi lopulta onnellisen vaimonsa kanssa perheen. Yritin kouluttaa itseäni syöttämällä pakkofantasioita lesboseksistä ja dildolla leikkivistä naisista, mutta turhaan. Heti mielikuvitukseni herpaantuessa fantasioihin syöksähti toinen mies, joka suurella elimellään, karvaisella ja atleettisella vartalollaan kiinnitti kaiken huomionsa itseensä. Olin parantumaton. Onneksi en sentään harkinnut psykiatrilla käymistä – ajat olivat sen suhteen jo muuttumassa. Todennäköisesti ammattiauttaja olisi auttanut minua rakentamaan pitävämmän homoidentiteetin eikä olisi edes suostunut yrittämään muuttaa heteroksi ihmistä, joka ei ollut sellaiseksi syntynyt.

Niin tyhmä en ollut, että olisin noissa lähtökohdissa edes kuvitellut, että minun ja Antin välille olisi voinut kehittyä jonkinlaista suhdetta, jos hän edes tunsi minua kohtaan minkäänlaista vetovoimaa. Ja jos hän todellakin olisi tuntenut jotakin, varmasti hän pelkäsi sellaisia tuntemuksia vielä voimakkaammin kuin minä itse. Hän eli kovis-ympyröissä, joissa ei tunnettu minkäänlaista suvaitsevaisuutta tavanomaisesta poikkeavaa kohtaan, ja hänen tajuntansa teki varmasti kaikkensa tukahduttaakseen vaivihkaisimmatkin hänen mieleensä kumpuavat homofantasiat. Niinpä alistuin kohtalooni ja tyydyin vain kuvittelemaan meitä yhdessä, miten hellästi nukkuisimme yhdessä, ja miten asettuisimme kaksin, rinta rinnan, taisteluun meitä ymmärtämätöntä pahaa maailmaa vastaan.

Minusta tuli mestari purkamaan nuoruudenahdistustani kaikilla mahdollisilla eri tavoilla. Itsetyydytys oli välillä miltei pakonomaista ja tein sitä lukuisia kertoja päivässä. Purin angstia myös opiskeluun ja lukemiseen, ja kouluarvosanat paranivat noihin aikoihin vielä entisestäänkin. Viisitoistavuotiaasta alkaen aloimme myös kavereiden kanssa käydä viikonloppuisin ulkona missä tahansa, missä oli mahdollisuus tanssiin ja seurusteluun. Usein kävimme ulkona sekä perjantaina että lauantaina, ja myöhemmin mukaan astui myös alkoholi. Joskus pakenin vain yksinäisyyteeni, tietokonepeleihin ja palapelien rakentamiseen. Internetistä ei vielä noihin aikoihin puhuttu, vaan virtuaalimaailman sijaan seikkailimme ystävien kera fantasiamaailmassa roolipelien muodossa.

Lukion alkaessa tiemme erkanivat, sillä lukioon Antilla ei ollut asiaa eikä taatusti halujakaan. Häntä kohtaan tuntemani intohimo nääntyi omaan mahdottomuuteensa ja alkoi vähitellen laantua. Silti sydämeni alkoi tykytellä vielä kahdeksantoista vuotta täytettyäni, kun törmäsin kaupungilla häneen ja hänen torvelokavereihinsa eräässä nuorten suosiossa olevassa yökerhossa. Huomasin hänen istuvan viereisessä pöydässä oman seurueensa kanssa, ja minä taas olin omien ystävieni seurassa. Hän tunnisti minut heti, ja tervehti hädin tuskin havaittavalla nyökkäyksellä. Tiesimme molemmat, ettei meillä ollut mahdollisuutta avata keskustelua.

Emme olleet nähneet pariin vuoteen, mutta hän ei ollut paljoa muuttunut siitä, millaisena minä hänet muistin. Hänen hiuksensa olivat edelleen puolipitkät, tursuilivat korvalehtien yllä trimmaamattomina ja tapasivat valua silmien eteen, josta hän puhalsi ne syrjään ilman käsiä tai sitten heilautti ne pois nopealla kädeneleellä. Hymy oli vino mutta lämmin, ja hän alkoi ilveilllä kanssani ystäviltämme salaa. Koska hän istui selin minuun aivan selkäni takana, tunsin hänen välillä koputtavan sormella hartiaani. Vaihdoimme vaivihkaisia hymyjä, mutta illan edetessä kadotin hänet näköpiiristäni.

Vuosituhannen vaihtuessa istuin Helsingin keskustan hotellihuoneen ikkunansyvennyksessä valot sammutettuina. Eteeni kohosi rautatieaseman torni ja öisen kaupungin näkymä, jonka yläpuolinen muuten pimeä taivas sylki keltaista, punaista, sinistä ja vihreää. Tunsin, miten ilotulitteiden pauke sai koko hotellirakennuksen vavahtelemaan. Edessä olivat vielä villit jatkot, mutta olin seisahtanut hetkeksi miettimään siihen asti kulunutta elämää. Kännykkäkausi oli alkanut ja puhelimeni piippaili hurjasti: kaikki lähettelivät toisilleen hyvän uuden vuosituhannen toivotuksia. Koko maailma juhli yhdessä, ilotulitukset räjähtelivät taivaalla ympäri planeettaa tunnin sykleissä, aina missä kello kaksitoista yöllä siirtyi aikavyöhykkeeltä toiselle. Nyt se oli saavuttanut minun maani, minut – ja Antin.

Vaistoni kertoi minulle, että elin sillä hetkellä loppuelämäni ensimmäistä päivää. Uusi sivu oli kääntymässä minun ja koko planeetan elämässä. Mieleeni palasi ensirakkauteni, ja aloin pohtia, mitä hän tuolla, historiallisella hetkellä oli tekemässä. Sain hänen numeronsa numerotiedustelusta ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa toivotin hyvää uutta vuosituhatta.

Hän vastasi soittamalla. Hänen äänensä oli pehmeä, juuri sellainen kuin olin muistanutkin. Hän oli vahvassa humalatilassa, eikä hänen ajatuksestaan saanut selvää. En muista, mistä puhuimme - todennäköisesti emme mistään erityisestä, kenties siitä, mitä toinen oli tekemässä ja missä - mutta muistan, miten pidin pientä puhelinta toisessa kädessäni, samalla kun katseeni oli liimautunut yötaivaalle, jota ilotulitus välkytti kuin valtavan teknoluolan kattoa. Olin niin korkealla, että jos olisin hypännyt kirjavien kipinöiden sekaan, olisin kuollut hetkessä sillä samalla silmänräpäyksellä, kun maailma vastaanotti uuden, tuntemattoman ja pelottavan vuosituhannen.

Kymmenisen vuotta aiemmin, juuri niihin aikoihin, kun olin kohdannut ensirakkauteni ensimmäisen kerran, olin kerran pysähtynyt pohtimaan, millaista aikoinaan tulisi olemaan, kun vuosituhat lopulta vaihtuisi. Kolmetoistavuotiaana tuntui mahdottomalta ajatella itseään niin vanhana kuin kaksikymmentäkolmevuotiaana. Suuret rajapyykit olisi läpikäyty, lukio, lakkiaiset, intti, inssiajo, miltei yliopisto-opinnotkin. Ensimmäiset vakavat ihmissuhteet olisivat meneillään tai jo elettyinä. Seksipartnereita olisi ollut jo lukuisia, ja seksuaali-identiteettikin varmasti vakaantunut. En voinut ajatella itseäni siksi samaksi henkilöksi kuin tuolloin, alle viisitoistavuotiaana, tunsin olevani. Olin harmaata massaa, josta joskus olisi muovautunut jotakin, mikä saattoi olla mitä tahansa hienoimman posliiniveistoksen tai hylätyn, ruosteisen romuläjän väliltä. Sen ajatteleminen oli pelottavaa.

Äkkiä tuo hetki oli koittanut, olin humalassa, vuosituhat vaihtunut, ja massa oli muovautunut. Mutta en edelleenkään osannut määrittää, mitä se esitti. Taivaalla räiskyivät tulet kaikissa sateenkaaren väreissä, ja ne eristivät minut ja puhelimen toisessa päässä olevan Antin kaikesta muusta maailmasta. Halusin sukeltaa taivaalle räiskeen sekaan yhdessä hänen kanssaan ja kokeilla, olisiko meistä lentämään.

Tiesin, ettei hän tulisi muistamaan puhelun yksityiskohtia seuraavana päivänä, ja niin se haihtui aikoinaan myös minun muististani. Mutta lähettelimme joitakin tekstiviestejä noiden päivien aikana, ja tunsin jotakin samaa jännitystä kuin olin kymmentä vuotta aikaisemminkin hänen seurassaan tuntenut – vaikka kaikki kommunikaatio käytiin täysin tekstiviestien varassa. Mutta muuta siitä ei kehkeytynyt. Vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus, tuskin olisin antanut niin edes tapahtua. Olin nimittäin noihin aikoihin kestävässä ihmissuhteessa toisen kanssa ja erittäin rakastunut. Minun ja Antin liekille ei ollut ilmaa eikä edellytyksiä tuolloin, ja kytö hiipui.

Parin vuoden kuluttua sain viimein kuulla, että Antti oli kuollut.